Olen 27-vuotias mies.
Musta on valtaosan ajasta täysi-ikäisyyden jälkeen tuntunut, että elämä on merkityksetöntä eikä missään ole oikein mitään järkeä. Eräässä vaiheessa tämä tunne tuli niin voimakkaaksi, että vedin yliannostuksen Supriumia varmaankin siinä toivossa että siitä tuntemuksesta jollain tapaa pääsisi eroon. Kyllä sillä hengen olisi pois saanut, kuulemma, jos mua ei olisi kärrätty ensiapuun. Kävin tuolloin samaan aikaan julkisen puolen psykiatrian poliklinikalla, jonka koin myös varsin turhaksi ja masentavaksi samojen asioiden jauhamiseksi.
Niin, ja asun maaseudulla kotona vanhempieni kanssa. Aika säälittävää, eikö. Kerran 22-vuotiaana yritin omilleni muuttoa opiskelun aloituksen lomassa, mutta siitä ei tullut mitään kun pollassa alkoi vipata ja suurinpiirtein aloin hyppimään seinille siellä kämpässäni. Samoihin aikoihin ravasin baareissakin yms. yrittäen purkaa ahdistustani, mutta eihän se mitään auttanut. Rahat vaan meni.
En käy juuri missään huvikseni, ainoastaan töissä ja kaupassa ja muilla välttämättömillä ja tarkoituksenmukaisilta tuntuvilla asioilla. En pysty käymään esim. baareissa, koska se tuntuu niin turhalta ja tarkoituksettomalta. Etenkin kun ei ole kavereita, vanhat kaverit olen itse ajanut loitolle eristäytymiselläni ja uusien kavereiden tekeminenkin vaikuttaa mahdottomalta. Rahaa on säästössä reippaasti, mutten raaski tuhlata sitä mihinkään.
Koskaan en ole seurustellut, vaikka jotain alkeellisia naissäätöjä onkin netin kautta ollut joskus kauan sitten. Ja nyt viimeisimpänä töistäkin olisi kai ollut mahiksia saada kiinnostunutta naisseuraa. Itse lähinnä vaan olen pilannut kaikki ujoudellani, huonolla itsetunnollani ja itsesäälilläni. Siispä seurustelu ei ole minun alaani, tuumin. Turha kai se enää edes yrittää, kun naiset odottaa jo tän ikäisellä olevan vankkaa naiskokemusta. Poikuudesta sentään sen yhden ainoan sänkykerran myötä pääsin, lieneekin ainut asia joka ei stressaa.
Muut varmaankin luulevat, että asun kotona siksi että autan tilan töissä tai jään jatkamaan tilaa yms. jne. mutta todellisuudessa en juurikaan osallistu tilan töihin. Käyn palkkatöissä samalla paikkakunnalla sijaitsevassa firmassa, maksan vanhemmilleni vuokraa ja hoidan omat asiani ja ostokseni. Mutten vaan näe mitään järkeä lähteä täältä omilleni. En koe järkeväksi hommata mitään omaa panokämppää koska "eihän naiset musta kiinnostu". En kestä ihmisiä enempää kuin siellä töissä. Silti hupaisasti koen, että tulisin ainoastaan hulluksi siellä omassa kämpässäni yksinäisyydessäni ja tekisin sen päätöksen kaikelle lopullisesti, eikä olisi ketään enää kärräämässä ensiapuun.
Eihän tämäkään tilanne ikuisesti voi kestää, vanhempani kuolevat joskus ja silloin jään viimeistään siihen pelkäämääni hulluksi tekevään yksinäisyyteen. Tulevaisuuteni lienee siis olla työkyvyttömyyseläkkeellä jossain hoitolaitoksessa, ellei jotain ihmeitä tapahdu.
Kunhan avauduin. Ehkä tämä tilanteeni tuo lohtua joillekin, ehkä ei.
Musta on valtaosan ajasta täysi-ikäisyyden jälkeen tuntunut, että elämä on merkityksetöntä eikä missään ole oikein mitään järkeä. Eräässä vaiheessa tämä tunne tuli niin voimakkaaksi, että vedin yliannostuksen Supriumia varmaankin siinä toivossa että siitä tuntemuksesta jollain tapaa pääsisi eroon. Kyllä sillä hengen olisi pois saanut, kuulemma, jos mua ei olisi kärrätty ensiapuun. Kävin tuolloin samaan aikaan julkisen puolen psykiatrian poliklinikalla, jonka koin myös varsin turhaksi ja masentavaksi samojen asioiden jauhamiseksi.
Niin, ja asun maaseudulla kotona vanhempieni kanssa. Aika säälittävää, eikö. Kerran 22-vuotiaana yritin omilleni muuttoa opiskelun aloituksen lomassa, mutta siitä ei tullut mitään kun pollassa alkoi vipata ja suurinpiirtein aloin hyppimään seinille siellä kämpässäni. Samoihin aikoihin ravasin baareissakin yms. yrittäen purkaa ahdistustani, mutta eihän se mitään auttanut. Rahat vaan meni.
En käy juuri missään huvikseni, ainoastaan töissä ja kaupassa ja muilla välttämättömillä ja tarkoituksenmukaisilta tuntuvilla asioilla. En pysty käymään esim. baareissa, koska se tuntuu niin turhalta ja tarkoituksettomalta. Etenkin kun ei ole kavereita, vanhat kaverit olen itse ajanut loitolle eristäytymiselläni ja uusien kavereiden tekeminenkin vaikuttaa mahdottomalta. Rahaa on säästössä reippaasti, mutten raaski tuhlata sitä mihinkään.
Koskaan en ole seurustellut, vaikka jotain alkeellisia naissäätöjä onkin netin kautta ollut joskus kauan sitten. Ja nyt viimeisimpänä töistäkin olisi kai ollut mahiksia saada kiinnostunutta naisseuraa. Itse lähinnä vaan olen pilannut kaikki ujoudellani, huonolla itsetunnollani ja itsesäälilläni. Siispä seurustelu ei ole minun alaani, tuumin. Turha kai se enää edes yrittää, kun naiset odottaa jo tän ikäisellä olevan vankkaa naiskokemusta. Poikuudesta sentään sen yhden ainoan sänkykerran myötä pääsin, lieneekin ainut asia joka ei stressaa.
Muut varmaankin luulevat, että asun kotona siksi että autan tilan töissä tai jään jatkamaan tilaa yms. jne. mutta todellisuudessa en juurikaan osallistu tilan töihin. Käyn palkkatöissä samalla paikkakunnalla sijaitsevassa firmassa, maksan vanhemmilleni vuokraa ja hoidan omat asiani ja ostokseni. Mutten vaan näe mitään järkeä lähteä täältä omilleni. En koe järkeväksi hommata mitään omaa panokämppää koska "eihän naiset musta kiinnostu". En kestä ihmisiä enempää kuin siellä töissä. Silti hupaisasti koen, että tulisin ainoastaan hulluksi siellä omassa kämpässäni yksinäisyydessäni ja tekisin sen päätöksen kaikelle lopullisesti, eikä olisi ketään enää kärräämässä ensiapuun.
Eihän tämäkään tilanne ikuisesti voi kestää, vanhempani kuolevat joskus ja silloin jään viimeistään siihen pelkäämääni hulluksi tekevään yksinäisyyteen. Tulevaisuuteni lienee siis olla työkyvyttömyyseläkkeellä jossain hoitolaitoksessa, ellei jotain ihmeitä tapahdu.
Kunhan avauduin. Ehkä tämä tilanteeni tuo lohtua joillekin, ehkä ei.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kirjoituksesi oli tosi sympaattinen.
Olet saanut kaikenlaista aikaan, mutta oikeastaan sillä ei ole mitään arvoa, ja ainakin se on yhdentekevää.
Lopputuloksena tästä surkeasta elämästä sekoat vanhoilla päivilläsi ja siinä se sitten olikin.
Mulla oli aikaisemmin ihan sama logiikka. Ja eräällä vanhalla ystävälläni - tajuttoman fiksulla ja kivalla ihmisellä myös, siksi tuli lukiessani tuttu olo.
Tiedoksi vaan, että aviomieheni oli tavatessamme lähes kokematon eikä se ollenkaan vähentänyt ihastustani. Hän näytti silmissäni entistä ihmeellisemmältä sen vuoks, ja näyttää vieläkin.
Kaikkea hyvää, jaksamista ja muista, että olet vielä nuori!
Miten sinä ja ystäväsi sitten pääsitte tästä "logiikasta"? Kun löysitte kumppanin?
"Tulevaisuuteni lienee siis olla työkyvyttömyyseläkkeellä jossain hoitolaitoksessa, ellei jotain ihmeitä tapahdu."
Tuota samaa minäkin olen ajatellut. Olen yksinäinen, ujo, ihmisiin pettynyt, masentunut, syrjäytynyt jne. nainen.