Olen 29-vuotias mies ja kärsinyt suurimman osan elämästäni pelosta uusia ihmissuhteita kohtaan. Se juontanee juurensa siitä kiusanteosta, mitä aikoinaan koulussa sain kokea läpi peruskouluaikani. Minun on tosi luottaa toisiin ihmisiin niin paljon, että pystyisin luomaan ystävyyssuhteita.
Oikeastaan ainoa asia, mikä on pelastanut minut täydeltä erakoitumiselta on musiikkiharrastus; yhtyeessä soittaminen ei jännitä niin paljoa kuin se jos yksin joutuisin yleisön eteen, ja yhtyetovereistani on tullut hyviä kavereitani. Ystävyyssuhteita minun on ollut lähes mahdotonta luoda, koska en kerta kaikkiaan luota toisiin ihmisiin. Hyvässä seurassa saatan kertoa jonkun vitsinkin, mutta kun toiset alkavat nauraa, ajattelen aina ensimmäiseksi että he nauravat minulle, jutulleni.
Eniten minua on viime aikoina alkanut vaivata se, että en ole pystynyt luomaan koko ikänäni minkään laisia naissuhteita. Tiedän, että maailmassa on paljon mukavia naisia, joiden kanssa voisi vaikka perustaa perheenkin, mutta tämä ujouteni on estänyt kaikki yritykset lähestyä naista, vaikka mukavan oloisia naisia olisin nähnytkin. Eilenkin paikallisessa baarissa poiketessani ihan mukavan oloinen nainen kysyi minulta spontaanisti (ilmeisesti humalatilansa vaikutuksesta) "Mitä kuuluu?" Olin itsekin hieman nousuhumalassa, mutta silti menin aivan kipsiin. Änkytin jotain, että "eipä kummempia", mutta mielessäni ajattelin heti, että nyt täytyy varoa, ettei tuo vaan pidä minua tyhmänä.
Yritän koko ajan sanoa itselleni, että pelkoni ovat aivan turhia, että ihmiset ovat erilaisia, ja että minun pitäisi vaan rohkaista itseni ja tutustua ihmisiin, mutta jostain se pelko vaan aina nostaa päätään.
Syy miksi tänne kirjoitan on se, että voisiko joku kuvaukseni perusteella sanoa, vaivaako minua joku konkreettinen sairaus, johon olisi mahdollista saada apua, vai täytyykö minun vaan sinnitellä näin loppuelämäni? Tämä on todella masentavaa, niin naurettavalta kuin asiani varmasti joittenkin mielestä kuulostaakin...
Oikeastaan ainoa asia, mikä on pelastanut minut täydeltä erakoitumiselta on musiikkiharrastus; yhtyeessä soittaminen ei jännitä niin paljoa kuin se jos yksin joutuisin yleisön eteen, ja yhtyetovereistani on tullut hyviä kavereitani. Ystävyyssuhteita minun on ollut lähes mahdotonta luoda, koska en kerta kaikkiaan luota toisiin ihmisiin. Hyvässä seurassa saatan kertoa jonkun vitsinkin, mutta kun toiset alkavat nauraa, ajattelen aina ensimmäiseksi että he nauravat minulle, jutulleni.
Eniten minua on viime aikoina alkanut vaivata se, että en ole pystynyt luomaan koko ikänäni minkään laisia naissuhteita. Tiedän, että maailmassa on paljon mukavia naisia, joiden kanssa voisi vaikka perustaa perheenkin, mutta tämä ujouteni on estänyt kaikki yritykset lähestyä naista, vaikka mukavan oloisia naisia olisin nähnytkin. Eilenkin paikallisessa baarissa poiketessani ihan mukavan oloinen nainen kysyi minulta spontaanisti (ilmeisesti humalatilansa vaikutuksesta) "Mitä kuuluu?" Olin itsekin hieman nousuhumalassa, mutta silti menin aivan kipsiin. Änkytin jotain, että "eipä kummempia", mutta mielessäni ajattelin heti, että nyt täytyy varoa, ettei tuo vaan pidä minua tyhmänä.
Yritän koko ajan sanoa itselleni, että pelkoni ovat aivan turhia, että ihmiset ovat erilaisia, ja että minun pitäisi vaan rohkaista itseni ja tutustua ihmisiin, mutta jostain se pelko vaan aina nostaa päätään.
Syy miksi tänne kirjoitan on se, että voisiko joku kuvaukseni perusteella sanoa, vaivaako minua joku konkreettinen sairaus, johon olisi mahdollista saada apua, vai täytyykö minun vaan sinnitellä näin loppuelämäni? Tämä on todella masentavaa, niin naurettavalta kuin asiani varmasti joittenkin mielestä kuulostaakin...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ei kuulosta ollenkaan naurettavalta. Yritä ajatella asiaa etäämmältä. Mitä kauheaa voi tapahtua, jos jossain tilanteessa toimit väärin? Jos änkytät, sekoat sanoissasi tai et keksi mitään järkevää sanottavaa ylipäätään? Anna itsesi olla juuri niin naurettava ja sosiaalisesti kyvytön kuin vain mahdollista, ensin vain muutamissa tilanteissa. Kun et välitä niin paljoa, ja sallit itsellesi virheet, käänteisesti alatkin jännittää aina vain vähemmän. Tärkeintä on (totta tosiaan) ymmärtää ettei koko maailma tarkkaile sinua ja jännittämisiäsi. Älä välitä. Kun tämän hoksasin, oli se suuri askel eteenpäin. Näin täällä sanottuna se kuulostaa tietysti kepeältä ja turhalta. Siksi sinun pitääkin se itse oivaltaa! Työn iloa.
että änkytyksestä tai epävarmuudesta voi tehdä ja muodostaa jonkun oman positiivisen kikan. Voi pelata aikaa, hidastella, miettiä, mitä tekisi, vai tekisikö/sanoisiko mitään. Usein ihmisten mielestä rauhallisissa tilanteissa (kuten uusien ystävyyssuhteiden solmiminen väliin) hämilleen meneminen on vaan mielenkiintoista, kiehtovaa ja persoonallista. Taiteellinen ja herkkä sielu tarvitsee enemmän liikkumatilaa, aikaa, on niin paljon mahdollisuuksia, asioita ja ajatuksia. No ei tarvitse olla, mutta voi pelata ja leikkiä niillä, leikkiä vaikka, että olisi. Ykskaks, hassu pilvi taivaalla. Sano jotain ihan muuta outoa vaikka. Voi hymyilyttää ja rentouttaa lukkiutuneen olon ja tilanteen.
MOIKKA!
Tiedätkö mitä, kuulostaa niin tutulta...
Minä olin koulukiusattu koko kouluajan ja olen aivan varma, että se jätti jälkensä. Aina pelkäsin jotain.. en uskalla mennä sinne, nyt minulle nauretaan, voi hitto kun olen hölmö jne.
Tiedätkö mitä, ikää nyt minulla päälle 40 ja olen miettinyt joskus itsekseni, että mihin nuo tuntemukset on jääneet..
Enää ei hävetä, jos minulle nauretaan ainahan jollekin nauretaan, uskallan mennä paikkoihin, jonne 10v. sitten en olisi kuvitellutkaan meneväni
Se täytyy tunnustaa, että nyt näin jälkeenpäin ajatellen,kadun muutamaa asiaa, miksi en vetänyt kiusaajia turpaan, miksi annoin heidän vaikuttaa elämääni niin, että sain sen sen vaikutelman olen huonompi kuin he jne.
Nyt kun näen entisiä kiusaajiani, olen jopa puhunut heidän kanssaan, huomaan heidän olevan itsetunnoltaan vielä huonompia kuin minä....
Siis viestini sinulle on: Et ole muita huonompi, kukaan ei naura sinulle sen enempää kuin toisillekaan ja jos niitä kakkapäitä on sano suoraan, mitä heistä ajattelet. Olet vielä nuori, älä odota enää..
Minulle ikä on tehnyt tehtävänsä.. uskalsin alkaa nauttia elämästä vasta n.40v. Ala sinä nauttia nyt!
Itse oli just tommonen sen ikäisenä, kun sinä nyt. Olin aikuisopiskelija siihen aikaan. Kärsin ujoudesta ja sosiaalisesta pelostakin, minulla ei liiemmin ollut ystäviäkään, en luottanut. Hakeuduin itse koulupsygologin vastaan otolle jutustelemaan tästä ujous asiasta. Siitä alkoikin noin kaksi vuotta kestävä terapia, tapaamiset psykologin kanssa olivat kerran kuussa. Ja koskaan en ole katunut,että hain apua. Terapiassa aukaistiin keskustelemalla varhaislapsuudessa tapahtuneita asioita, jotka tiedostamatta vaikuttivat aikuisiässäkin. Jotkut asiat olivat kipeitäkin. Minulla oli onnea siinä suhteessa, että kouluterveydenhuolto maksoi terapiani. Tänään tästä ajasta on kulunut jo yli 10 vuotta. Nyt nautin elämästä ja viime keväänä pidin jopa ensimmäisen esitelmänikin juhlayleisön edessä. Terve jännitys oli hyväksi ennen juhlan alkua. Toivotan sinulle kovasti onnea ja rohkeutta, jotta vapaudut ujoudestasi ja mahdollisesta sosiaalisesta pelosta. Ja jos hakeudut terapiaan, toivon onnea myös hyvän terapeutin löytämisestä. Silläkin on suuri merkitys.