Odotusaikana haksahdin siihen harhaan, että vauvan kanssa elo on yhtä vaaleansinistä unelmaa. No, todellisuus on nyt paljastunut. Leluja paikat pullollaan, sotkua koti täynnä. Ja minä en ole ikinä voinut sietää sotkua. Ei hetken rauhaa. Lapsi tuntuu välillä pallolta jalassa, kun ilman häntä ei voi lähteä mihinkään.
Kadehdin lapsettomia ystäviäni. Samalla tunnen syyllisyyttä näistä ajatuksistani. Onko muille tullut - ei nyt ehkä katumuksen tunteita, mutta jotenkin vaan arki iskenyt päin naamaa? Miten siitä selviää?
Kadehdin lapsettomia ystäviäni. Samalla tunnen syyllisyyttä näistä ajatuksistani. Onko muille tullut - ei nyt ehkä katumuksen tunteita, mutta jotenkin vaan arki iskenyt päin naamaa? Miten siitä selviää?
Vastaukset 8
Vanhimmat
suurimmalle osalle vanhemmista tulee yllätyksenä, kuinka sitovaa ja raskasta vanhemmuus on. Eli et siis ole mitenkään poikkeava tapaus.
Lohdutuksen sanaksi voisin sanoa, että tilanteeseen kyllä sopeutuu - ainakin jotenkuten. Ja kun yrität ajatella, että aika aikaansa kutakin ja tämä on vain lyhyt hetki, niin ei tunnu niin ahdistavalta.
Eikä rakkaus lapseen synny välttämättä hetkessä. Se voi kestää kauankin - mutta sitten kun se sieltä tulee, voin vannoa, että kaikki vaiva ja väsymys on ollut se arvoista!
Älä tunne syyllisyyttä - se ei johda mihinkään. Yritä elää tässä hetkessä ja olla armollinen itsellesi. Kodin sotkuisuuskin on sellainen asia, joka kannattaa vain muutamaksi vuodeksi hyväksyä - ehdit suoristella verhoja sitten kyllä riittämiin muutaman vuoden päästä. Lapsuus on niin lyhyt aika, että sitä ei kannata tuhlata murehtimiseen.
miten lapset muuttavat elämää.
Siihen sotkuisuuteen jne on vaan totuttava.
Mulle oli ainakin herätys kun toista ei alkanut kuulumaan ja keskenmenoja pukkasi. Silloin rupesin katselemaan lapseni sotkuja rakkaudella :).
Nyt en voi odottaa et toinen sotkija tulee maailmaan. Ihania lapset ovat, vaikka eihän se aina ole helppoa.
vain, että miksi äidit ovat nykyään niin hermo kireällä jos kaikki ei mene kuin unelmissa.
Stressataan joka asialla ja kaiken pitäisi aina olla tiptop ja helppoa.
Myös mulla itsellä on ollut kova stressi kun lapset olleet vauvoja, että kaikki ei ole paikoillaan, paikat eivät kiillä jne.
Muistan lapsuudesta, että oma äitini ei koskaan huutanut tai rähjännyt mistään asiasta, vaikka olisn tehnyt mitä kolttosia ja sotkenut kaikki paikat mullin mallin.
Samoin muiden äidit olivat leppoisia.
Mikä nykyään tekee äideistä niin valtavan kärttyisiä?
Ja tämä ei ollut pahalla kirjoitettu, mietityttää vaan, miksei nykyään löydy sitä leppoisaa otetta juuri keneltäkään.
olla se, että äideiltä vaaditaan niin paljon. Pelkkä äitiys ei riitä - sen lisäksi pitää olla seksikäs vaimo, työelämässä menestyvä virkanainen ja ulkoisesti puitteet täytyy olla muutenkin kunnossa. Näyttäisi siltä, että nykyinen trendi on, että kaiken pitäisikin säilyä ennallaan, vaikka tulee lapsi. Ja me kaikki äidit tiedämme, että se ei vaan ole mahdollista.
Äitien pitäisi olla armollisempia itselleen ja ehkä myös ulkoisilta tahoilta saada vahvistusta sille, että äitiys on itsessään arvokasta - se riittää silloin, kun lapset ovat pieniä.
Äitini joskus sanoi, "pieni lapsi ja pienet murheet. Lapsen kasvaessa murheetkin vain kasvat."
Äitiys on kivaa, kun sen vain jaksaa niin ajatella. Noin 20 vuotta ja sitten olet lähes "vapaa". Niin se vaan on. Sitten voit taas asetella omat tavarasi niin kuin tahdot. Siihen asti lapsi/lapset ovat kaikella tavalla (leluineen, vaatteineen, stereoineen, tietokoneineen ja kavereineen ja kaverien kamojen kanssa) osa joka päiväistä elämää ja erittäin hyvä niin!!!
Itselläni 3 jo vähän isompaa lasta, ja täytyy sanoa, et välillä harmittaa, mut suurin osa elämästämme on upeaa. Tätähän minä olen elämältä halunnut. Pyykin pesua, selkävääränä ruokakasseja kantaen, iloissa ja suruissa kuunnellen, sitä se äitiys on. Joskus kun tuntuu, et nyt en jaksa, alan miettimään, et hei täs on vain muutma vuosi ja lapset lähtevät omilleen. Kauheeta, mitä mä sitten teen? Ja taas arki maistuukin ihan hyvältä, vaik eteisessä haisee useammat hikiset numeroa 45 olevat lenkkarit jälleen kerran sikin sokin.
Jos lapsia tulee useampi ja ikä-eroakin kertyy väleihin, niin kyllähän se lastenhoito kestää.
Tietysti ne ovat useimmiten omia valintoja.
Itselläni vanhin lapsi on 21v ja nuorin 3v. ;o)
Tää oli ihana kirjoitus! Oli ihana lukea sitä. Itse olen raskaana ja 2v. poika pyörii jaloissa. Olet äiti isolla Ä:llä.
Turha kantaa syyllisyyttä. Ja turhaa karehtia lapsettomia ystäviä, heillä kaikki on vielä edessä. Nuorena jaksaa paremmin lastenkin kanssa. Et varmastikaan ole ainut, joka kokee äitiyden rankkana. Näistä asioista ei kukaan vaan ääneen puhu.
Lasten ollessa pieniä on se välillä rankkaa, mutta vanhemmiten on rikkaus, ettei ole ihan lapseton. Koeta jaksella. Päivä kerrallaan. Ei kannata edes vaatia itseltään mitään täydellistä äitiyttä.