oman lapsen jatkuva haukkuminen

Kuulostaapa kovin tutulta, valitettavasti. Äitini on ollut aina tympeä minua kohtaan. Lapsilleni hän on antaumuksella haukkunut ja kertoillut erilaisia 'totuuksia' minusta. Meillä on ollut erilaisia hankaluuksia vanhempien lasten kanssa ja siksi olemme joutuneet nuoremmille lapsille hakemaan psyk. apua. Psyk. puolelta vahva kannanotto oli se, ettei nuorempien lasten pidä olla missään tekemisissä äitini kanssa..... No tämä nyt ei siinä kohden ollut ongelma, koska välit äitiin olivat katkenneet muutama vuosi sitä ennen. Mutta jotenkin se, että asiantuntijalta saa noin vahvan suosituksen, niin se oli minulle iso juttu. Minä en olekaan se kamala, huono ja vaarallinen ihminen.
Kirjoituksessasi mainitsit, että olet yrittänyt parantaa välejänne eikä siitä ole ollut apua, niin mielestäni se vahvistaa sen etteivät vanhempasi tule muuttumaan. Ja muutoksesta on turha haaveilla, vaikka siitä haaveesta on hirveän vaikeaa luopua. Kaikkihan me toivoisimme, että vanhemmat kohtelesivat meitä hyvin ja rakastavasti. Mutta näin ei aina ole. Ja sen kanssa on hyvä oppia elämään.

Kuulostaa kovin tutulta jutulta. Mun kohdalla mollaajana kysessä oli isovanhempi, eli mummu, joka oikein mielellään otti minut luokseen koulua käymään, jotta pääsin kunnon kouluun.

Äitini oli muuttanut nuorena työhön tuonne susirajalle ja mennyt naimisiin siellä. Koskaan en kuullut mitään positiivista äidistäni, jonka mummu oli kertomansa mukaan yksin kouluttanut leskeydyttyään. Myös lesken vuoteensa hän oli kunnialla maannut, toisin kuin toinen tyttärensä. Isäni oli kaikkien vastoinkäymisten syy, tyhmä, kouluttamaton, huonosti pukeutuva yms. mummun mielestä.

Kaikkea tätä p**kaa hän kaateli päälleni jatkuvasti, mutta siinä olin onnettomana teininä, enkä uskaltanut edes äidille kertoa. Mummu valitti, että hän aivan yksin maksaa minun kustannukseni kun äidin maksamat rahat menee suoraan mun taskurahoihini, joita en tosin nähnytkään. Koululle hän purjehti valvomaan etujani ja kertomaan reksille ja opeille ja kaikille halukkaille, kuinka hän otti tämän tyttörukan sieltä raukoilta rajoilta tänne ihmisten ilmoille kunnon kouluja käymään. Ja kuinka hän sitä ja tätä ja kuinka hänen tyttärensä ei mitään apuja hänelle.

Hän kehui hyvää sydäntään joka puolella, mutta kotonaan sain olla piikana. Äidistäni hän kertoi koko ystäväpiirilleen, että hänen tyttärelleen olsi ollut isää parempia vaihtoehtoja jonossa, mutta niin piti naida koulujakäymätön mies, joka tosin hyvin tienasi, mummun mukaan veropetoksilla ja ketkuiluilla. Mummun sosieteetti oli laaja, hänet tunnettiin avuliaana ja sydämellisenä laajalti. Meille hän oli kuin piru. Jatkuvaa haukkumista ja nälvimistä ja itsensä korostamista.

Kun sain omia lapsia, niitä olisi pitänyt hänellä juoksuttaa näytillä, koska ovat kuin omia lapsenlapsia hänen mukaansa. Hän väitti, ettei äitini niistä välitä, hän yksin on niiden mummu. Minun valintani olivat vielä huonompia kuin äitini aikoinaan; miesten työ (tekninen ala), tyhmempi mies (vähemmän koulutettu), liian pitkä työmatka, huono työnantaja, lasten päivähoito yleensä.

Hänen vieraansa saivat kuulla äitini ja minun kiittämättömyydestä, kun ei olla häntä paapomassa ja ajeluttamassa, vaikka hän oli elämänsä uhrannut meille. (Pah) Minun lapseni sairastivat hänen mukaansa kaikkea mahdollista, mitä lehdistä voi lukea, erityisesti psyykkiset sairaudet olivat hänelle mieleen. Hän halusi lapsiani käymään jatkuvasti, mutta heidän lähdettyään soitti ja valitti, kuinka ahneita ovat, söivät kaikki hänen tarjoamansa täytekeksit, joivat mehut eivätkä päiväysvanhaa maitoa ja lisäksi syytteli lapsia tavaroiden katoamisesta, mm muuan astmapiippu oli aiheena tosi kauan.

Lopulta kielsin lasten vierailut hänen luonaan. Sitten oli todettukin jo vaikea dementia, mutta tuo valehtelu ja asioiden vääntely ei ole unohtunut meiltä vieläkään. Onneksi jaksamme vitsailla vieläkin, kuinka mummun tuhkat Malmilla pöllyää, kun jotain hänen kuolemattomia viisauksiaan vastaan toimimme.

karu lapsuus takana, on mies, talo, toista ammattia koitan opiskella, lapsia kolme jouluna neljä, ei on silti pakko haukkua ja huutaa puhelimessa korvani rikki, kuulemma vihaan isääni puhunut paskaa selän takana ja vaikka mitä, vaikka en ole. enkä sanoisi vihaavani häntä en jaksa hän ei ansaitse edes vihaani on sen verran minua lyönyt, pelkään häntä silti niin kauan kun hän elää.
nyt ei yhtään tykätty siitä kun meille neljäs tulee, haukkua taas piti ja koko ajan ivailla siskon rippijuhlissa, 2v lapsellenikin minun olisi pitänyt antaa piiskaa kun tutki paapan kotiteatterin yhtä nappia. ja sanoipa sen kaikkien vieraiden kuullen.
nyt on kuulmemma välit poikki, vaikka en niitä laittanut ja siskoni ilmoitti minulle: 3 kertaa kun pyydän henk.koht anteeksi välit on kunnossa...siis mitä pitää pyytää anteeksi? ei mielestäni mitään, mutta tuntuu että jos alan pyytään anteeksi "alistun" isäni tahtoon ja elän niinkuin hän haluaa. lähettipä viestinkin:
tiedän ettei minun koneellani/sydämmelläni enää pitkälle eletä ja muka vihaan häntä......en muista loppua kun haluan unohtaa sen päivän, piti kolmanen kanssa paeta jopa kotoa kun oli tulossa käymään, mieheni jäi vastoolle.
tuntuu että se viesti taas kertoi samaa: kuolen kohta, haluan rakkautta tms. se alkoi jo 4v sitten ja vieläkin jaksaa elää ja jatkaa samaa juttua.

Minulla myös on väkivaltainen isä ja saamaton äiti, joka kaiken on hyväksynyt. Karkasin kotoa 15-vuotiaana, enkä hetkeäkään ole katunut. Muutaman vuoden pidin hajurakoa ja sitten olen alkanut käydä joskus heillä. Ensimmäisellä käynnillä kun isä innostui haukkumaan, pidin pari vuotta taukoa seuraavaan käyntiin ja tein selväksi miksi. Vähitellen on haukkuminen vähentynyt, vaikka sitä kuulemani mukaan tehdään nyt selkäni takana, ei kuitenkaan minulle suoraan.

En viitsi omille lapsilleni tehdä sitä, että opetan heidät läheisiksi sellaisten ihmisten kanssa, joista on henkisesti paljon rasitetta ja jotka lyttäävät itsetuntoa minkä kerkiävät. Olkoonkin, että ovat petranneet asiassa huimasti.

Kaikilla ihmisillä ei selvästikään ole sitä peruskäsitystä, että kunnioitus pitää ansaita.