Olen se, joka oli 4 päivää sisällä "eristyneenä" ja kirjoitti siitä aiemmin.
Tänään minulla oli asioita ja muutenkin tuntui, että on jo pakko lähteä ulos. Jännä, että nykyään uloslähteminenkin vähän jännittää (huomaan kävellessä, että sydän hakkaa) ja on jotenkin säpsähtelevä olo. Tiedän, että se varmaan johtuu siitä kun en ole aina joka päivä ihmistenilmoilla ja sitten kun lähden niin saattaa jännittää.
Jännitys yleensä menee onneksi ohitse, kun tapaan ensimmäisen tutun ihmisen ja rupattelen hetkisen huomaankin, että kaikkihan on ihan ok ja kohta on jo suht normaali olo. Mutta huomaan kyllä, että silloin kun en juttele kenenkään tutun kanssa vaan kävelen yksinään tai olen esim. ruokakaupassa niin en ole ihan normaali itseni. Olen kuin muissa maailmoissa, olo on jotenkin väsynyt ja poissaoleva. Askeleetkin laahustavat jotenkin apaattisesti ja saatan jäädä pitkän aikaa tuijottamaan vaikka jotain ruokahyllyä aivan ajatuksissani. ihmiset ympärillä soljuu jossain muussa maailmassa.
Tai kadulla tuntuu, että vastaantulijat tuijottavat jotenkin kummeksuen ja alan miettiä onko kasvojeni ilme jotenkin apaattinen, poissaoleva tai sellainen, että kaikki näkee "tuolla on päässä jotain vikaa". Olenko kenties homssuisen näköinen, sellainen että ihmiset tekee johtopäätöksen "tuo ei jaksa huolehtia itsestään".
Tänään marketissa katselin ihmisiä ostosten lomassa. Tunsin, etten kuulu joukkoon. Oli eläkeläispariskuntia (kiireettömän, tasapainoisen oloisia, joilla varmaan kaikki kunnossa) Teinejä ja koululaisia (heillä vasta elämä edessä, huolettomia) kiireisiä virkanaisia (päteviä, merkittäviä ja työelämässä mukana). Kaikki ihmiset näyttivät kuuluvan johonkin "ryhmään". Mihin minä kuulun? 30 , burn-out, työnsä jättänyt, työtön, tyhjäntoimittaja ja masentunut. Joo, eipä kuulosta oikein hyvälle..
Tuttavat eivät tiedä totuutta. He luulevat, että halusin omasta tahdostani jättää työni ja tehdä elämänmuutosta, pitää lomaa jne. Kovasti jo kyselevät mitä meinaan seuraavaksi alkaa tekemään? Eipä voi oikein sanoa "kuule, olen loppuunpalanut ja masentunut enkä yhtään tiedä miten tulevaisuuteni järjestän". Varmaan loksahtas leuat polviin asti niiltäkin. pitää vain puhua niin kuin kaikki olis ihan hyvin ja "normaalisti".
Kotimatkalla kauppakassia raahatessa tuli mieleen miksi kaikki piti mennä näin? Miksi minun piti uupua, masentua ja joutua jättämään työni? Miksei kaikki voi olla kuten ennenkin?
Haluan vain entisen normaalin elämäni takaisin, mutta en tiedä palaako se enää koskaan... Pelkään, että jos aloitan uuden työn/ammatin niin taas väsähdän ja menetän työni. Olenko jotenkin henkisesti normaalia heikompi, etten kestä normaalia työelämää?
Tänään minulla oli asioita ja muutenkin tuntui, että on jo pakko lähteä ulos. Jännä, että nykyään uloslähteminenkin vähän jännittää (huomaan kävellessä, että sydän hakkaa) ja on jotenkin säpsähtelevä olo. Tiedän, että se varmaan johtuu siitä kun en ole aina joka päivä ihmistenilmoilla ja sitten kun lähden niin saattaa jännittää.
Jännitys yleensä menee onneksi ohitse, kun tapaan ensimmäisen tutun ihmisen ja rupattelen hetkisen huomaankin, että kaikkihan on ihan ok ja kohta on jo suht normaali olo. Mutta huomaan kyllä, että silloin kun en juttele kenenkään tutun kanssa vaan kävelen yksinään tai olen esim. ruokakaupassa niin en ole ihan normaali itseni. Olen kuin muissa maailmoissa, olo on jotenkin väsynyt ja poissaoleva. Askeleetkin laahustavat jotenkin apaattisesti ja saatan jäädä pitkän aikaa tuijottamaan vaikka jotain ruokahyllyä aivan ajatuksissani. ihmiset ympärillä soljuu jossain muussa maailmassa.
Tai kadulla tuntuu, että vastaantulijat tuijottavat jotenkin kummeksuen ja alan miettiä onko kasvojeni ilme jotenkin apaattinen, poissaoleva tai sellainen, että kaikki näkee "tuolla on päässä jotain vikaa". Olenko kenties homssuisen näköinen, sellainen että ihmiset tekee johtopäätöksen "tuo ei jaksa huolehtia itsestään".
Tänään marketissa katselin ihmisiä ostosten lomassa. Tunsin, etten kuulu joukkoon. Oli eläkeläispariskuntia (kiireettömän, tasapainoisen oloisia, joilla varmaan kaikki kunnossa) Teinejä ja koululaisia (heillä vasta elämä edessä, huolettomia) kiireisiä virkanaisia (päteviä, merkittäviä ja työelämässä mukana). Kaikki ihmiset näyttivät kuuluvan johonkin "ryhmään". Mihin minä kuulun? 30 , burn-out, työnsä jättänyt, työtön, tyhjäntoimittaja ja masentunut. Joo, eipä kuulosta oikein hyvälle..
Tuttavat eivät tiedä totuutta. He luulevat, että halusin omasta tahdostani jättää työni ja tehdä elämänmuutosta, pitää lomaa jne. Kovasti jo kyselevät mitä meinaan seuraavaksi alkaa tekemään? Eipä voi oikein sanoa "kuule, olen loppuunpalanut ja masentunut enkä yhtään tiedä miten tulevaisuuteni järjestän". Varmaan loksahtas leuat polviin asti niiltäkin. pitää vain puhua niin kuin kaikki olis ihan hyvin ja "normaalisti".
Kotimatkalla kauppakassia raahatessa tuli mieleen miksi kaikki piti mennä näin? Miksi minun piti uupua, masentua ja joutua jättämään työni? Miksei kaikki voi olla kuten ennenkin?
Haluan vain entisen normaalin elämäni takaisin, mutta en tiedä palaako se enää koskaan... Pelkään, että jos aloitan uuden työn/ammatin niin taas väsähdän ja menetän työni. Olenko jotenkin henkisesti normaalia heikompi, etten kestä normaalia työelämää?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kai nyt sen ymmärrät että kaikki tuo johtuu masennuksesta. Jos olet joskus työelämään asti suoriutunut ja kyennyt työtä tekemään, niin et sinä ole heikompi kuin muutkaan. Sinun pitäisi vain parantua masennuksesta, niin varmasti jaksaisit taas työelämää siinä missä kuka tahansa muukin. Helpommin sanottu kuin tehty, tuo paraneminen. Mutta se lienee ainoa mahdollisuutesi palautua työelämään.
Vaik sä näätkin ihmisii ja aattelet et kaikki ois hyvin niin ei se aina niin.
Jokaisel ihmisel on oma tarinansa.
Ei ketään voi luokitella tiettyihin kategorioihin.
Meil kaikil on oma taustamme.
Ja monen suomalaisen taustaan voi liittyä ainakin jollakin tapaa masennus tai burn-out.
Ei se ulkokuori kaikkea kerro.
Vaik harmaalta joskus näyttää niin aurinko on aina silti olemas.
Entä jos auringonpaistekin masentaa?
Niin. Minulla tämä kesä on mennyt masennuksessa ja joka päivä kun heräsin ja aurinko killotti taivaalla kuumentaen ja kärventäen niin oikein kirosin sitä ja suorastan inhosin auringonvaloa enkä edes halunnut mennä ulos kun aurinko paistoi. Koin sen jotenkin hyvin ahdistavaksi ja inhottavaksi. en missään nimessä nauttinut tai saanut lohtua siitä. kokoajan odotin pilvisiä sadepäiviä jolloin energisyyteni oli heti parempi ja mieli korkeammalla.
Olen täysin samaa mieltä. Sen lisäksi että helle ja auringonpaiste ärsyttävä suunnattomasti, pitää vielä kuunnella kaikkien älykääpiöihmisten toitotusta siitä kuinka on ihanaa kun on kesä ja lämmin. Mitä kuumempi sen parempi. "Menisit ulos kun on NIIN hieno ilma!" Ja jos sanoo ettei pidä kesästä, niin katsotaan kuin jotain vajaaälyistä.
Aurinko meinaa myös toivoa, joka rikkoo masennuksen pilviverhon.
Sitä mä tarkotin.
Kyllä olen kanssasi juuri samaa mieltä myös! Minä en nauti millään tavalla helteen kuumuudesta vaan minulle tulee siitä huono ja vetämätön olo. Oikein kauhulla aina odotan kesää, että millainen hellekesä tulee. En nauti kesällä hellevaatteisiin pukeutumisesta ja sekin on typerää, kun heti ensimmäisenä lämpimänä päivänä ihmiset alkaa liioitella ja laittaa heti jotkut minishortsit ja bikinit päälle ja ovat sitten niin kesäisiä. Hyi olkoon! Minä en ymmärrä, että joku voi oikeasti nauttia kuumuudesta kun aurinko paahtaa taivaalta polttavasti. Ja sitten veisataan "NYT EI SAA VALITTAA KUN ON KERRANKIN LÄMMIN, IHANAA, EI SAA VALITTAA" Siis voi v*ttu sitä tekopyhää hoilaamista, minä ainakin "valitan" jos huvittaa! Juurikin sellaiset ihmiset tuntuvat ääliöille, jotka teennäisesti hokee, kuinka kesä on ihana ja lämpö ja helle jne. Ihmiset muuttuvat kesästä aivan hysteerisiksi ja voi, todella jos uskaltaa ilmaista, ettei yhtään pidä auringon paahteesta ja helteestä ja odottaa viileämpää sadepäivää niin melkein turpaan tulee ja kamalat puhuttelut ja ihmettelyt "kuinka sinä nyt noin ajattelet, ei saa tuommoisia puhua, tsot tsot" Siis voi aaarrrgggghhhhh!!!!
ihmisille ja yhteiskunnalle jos ei työhön pysty. Toivottavasti jokaisella on joku, joka aidosti välittää. Mutta jos ei edes sitä ole niin aika heikkoahan eläminen on.
En halua masentaa aloittajaa, mutten koskaan ole toipunut masennuksesta ja burnoutista takaisin työelämään. Nuorena Kelan minimieläkkeelle, yksin vastaan kaikesta (no, enpähän ole kenellekään toiselle tilivelvollinen tekemisistäni) ja kannan arjen kuomat...Ei TODELLAKAAN ole hääviä elämää. Sukujuhliinkaan ei voi mennä, kun kyselevät: mitä teet työksesi ja oletko jo löytänyt Jonkun!!!!
Kuvailit oloasi ja tekemisiäsi niin osuvasti... Ihan kuin omalta näppikseltäni olisi teksti lähtenyt.
Olen tosin töissä, mutta oloni tuntuu samalta. Ihmisten joukossa. Säpsähtelen myös, tänään olin saada sätkyn kun sulake pamahti kotona. Normalisti en muuta kuin vaihtaisin sen, nyt sydän hakkasi ja se paukahdus laukaisi irrationaalisen kauhun että 'joku tunkeutuu asuntoon', en vaan päässyt siitä yli...
On tämä vaan kummallista. Kuinkahan huonoon kuntoon sitä menee jos ei lähde sinne lääkäriin?
Antaisi jokaisen vaan olla rauhassa eikä puhua paskaa.