Mulle sanottiin että olen varmaan masentunu joskus vuos sitte, ja sillo en todellakaa uskonu sitä. Mut nyt must on vähä alkanu tuntuu et entä jos olenki? Koko ajan on jotenki väsyny olo eikä mikään oikeen jaksais kiinnostaa... Oon lähinnä kotona yksikseni eikä huvita yhtään lähtee minnekää. Ja silti on aina huono omatunto siitä.
Aina ajattelee et huomenna sit meen jonnekkin tai jotain.
Aamut ja illat on pahimpia, varsinki jos pitää herätä aikasin. Sillon on aina sellanen olo, et tekis mitä tahansa et sais jäädä vaan nukkumaan koko päiväks.
Kukaan ei varmaa pidä mua masentuneena ainakaan koulussa ku kokoajan siellä vaan sellanen tekohymy päällä. Ja aina ku oon siellä joidenkin kanssa ni on kauheen vaivautunu olo.
Masennusta vai jotain typerää teini-angstia?
Mä en oo ikinä lähettäny tälläsiin juttuihin mitää ja nytki on kauhee taistelu et "lähettääkö vai eikä lähettää?" Toivottavasti joku vastaa
Aina ajattelee et huomenna sit meen jonnekkin tai jotain.
Aamut ja illat on pahimpia, varsinki jos pitää herätä aikasin. Sillon on aina sellanen olo, et tekis mitä tahansa et sais jäädä vaan nukkumaan koko päiväks.
Kukaan ei varmaa pidä mua masentuneena ainakaan koulussa ku kokoajan siellä vaan sellanen tekohymy päällä. Ja aina ku oon siellä joidenkin kanssa ni on kauheen vaivautunu olo.
Masennusta vai jotain typerää teini-angstia?
Mä en oo ikinä lähettäny tälläsiin juttuihin mitää ja nytki on kauhee taistelu et "lähettääkö vai eikä lähettää?" Toivottavasti joku vastaa
Vastaukset 8
Vanhimmat
väsymys ja haluttomuus tehdä asioita ovat masennuksen oireita. varmasti kaikkia ihmisiä masentaa joskus elämänsä aikana, jos masennusta tuntuu kestävän kuukausia tai jopa vuosia, niin mun mielestä pitäisi hakea apua.
mä muistan myös ylä-asteikäisenä, että vietin paljon aikaa huoneessani ja kimpaannuin heti, jos joku tuli ovea koputtamaan.
osaltaan alakuloisuus kuuluukin murrosikään, mutta jos mitkään asiat - koulu, kaverit, harrastukset - ei kiinnosta yhtään, niin pitäis päästä puhumaan ainakin terveydenhoitajalle tai yleislääkärille, joka sitten oman arvionsa mukaan ohjaa sut psykiatrian ammattilaisille.
olet jo sen verran vanha, että voinet tilata ajan itsekin lääkärille, jos vanhemmille puhuminen tuntuu vaikealta. mutta varmasti sun vanhempiakin kiinnostaa sun mielenterveys, että haluaisivat olla myös sun mukana lääkärikäynnillä.
mistä luulet, että sun masennus johtuu? onko sua kiusattu tai onko kotona ollut tosi vaikeata? löytyykö sun elämästä asioita, joiden tekeminen tuntuis mielekkäiltä? uusi harrastuskin vois piristää :)
kavereillekin puhuminen vois auttaa, sillä itse en sun ikäsenä jaksanut kauheesti aikuisille ja vanhemmille puhua, ajattelin silloin, että paras terapeutti on oma hyvä ystävä, joka ymmärtää ja oikeesti tuntee. muista kuitenkin, ettei omaa pahaa oloa kannata jatkuvasti purkaa ystävien niskaan, koska se on raskasta puuhaa tsempata masentunutta, joka joskus näe valoa missään. sillä tavalla menettää ne vähäisemmätkin ystävät.
itse vieläkin puran masentuneisuutta ystävilleni, mutta ettei keskustelu menis ihan valitukseksi, niin yritän keksiä myös mukavia ja rentoja aiheita ihan vain ystävän takia.
toivottavasti tästä on yhtään apua :)
Olet 15-vuotiqan eli murrosiän parhaassa kukoistuksessa, kasvamassa aikuiseksi, väsyttää masentaa ei huvita.....ihan normaaliltahan tuo kuulostaa...ole 16-vuotiaan pojan äiti ja nuo tuntemukset ovat normaaleja kasvuun ja kehitykseen kuuluvia ajanjaksoja, jopa minäkin kalkkis koen edelleen samoja tuntemuksia, pitää väkisin itsensä sängystä nostaa ylös, tavallisen ihmisen arkeen kuuluu kaikki mielialat laidasta laitaan, ta se tympäiseminen on aika normaali olotila, joten juttele ensimmäiseksi vanhempiesi kanssa mielialoistasi, koska vanhemmat ovat ensisijaisesti kuitenkin sinua rakastavia ihmisiä, varmasti he sinua rohkaisevat ja toivovat että puhut heille, ei pidä vähätellä meitä vanhempia, äitejä ja isiä, me haluamme varmasti elää 100% murrosikäistemme kanssa(vaikka siitä murkusta ei tietenkään siltä tunnu)Halaus sinulle ja muista sinäkin olla itsesi paras kaveri...
Kyllähän tuo masennukselta kuulostaa. Mene vaikka ensin kouluterveydenhoitajalle ja kerro tilanteestasi, hän ohjaa eteenpäin. Tai sitten voit mennä terveyskeskukseen.
Kiitos vastauksista!
Ihanaa että joku vastaa -varsinkin ku en ole ikinä puhunu tästä kenellekkää.
Emmä usko, että voisin sanoo mitään mun vanhemmille, vaikka ne kysyis. Enkä varmaa kavereillekkaan. Varsinki ku se tuntuu niin siltä että keksisin itse koko jutun. Ja jollain tavalla aina tuntuu siltä ettei haluakkaan "parantua", en tosin ymmärrä yhtään miksi.
Tuntuu että menee hukkaan elämä, ku on vaan kotona ja silleen.
Reilu vuos sitten viiltelin vähän, olin sillon seiskalla. (Kuullostaa tosi säälittävältä ja teennäiseltä..) Ja sit taas pari kertaa kasilla. Aina ku joku näkee ne jäljet tai jotain mä saan melkeen sydänkohtauksen ja selittelen jotain mistä ne olis voinu tulla. Ja silti aina toivon jollain tasolla et ne ei uskois mua.Aina ne tosin uskoo, olen kai liian hyvä valehtelija :)
Eli on sitä kestäny aika kauan, tosin se oli vähän aikaa poissa, mut tuli sit takasin.
Kiitos vielä vastauksista, ja edelleen lisä vastaukset on enemmän ku tervettulleita
Ehkäpä sinulle on tapahtunut jotain mikä
on laukaissut sen masennuksen sinussa.
Se voi myös olla vaan hetkellistä ja mennä ohi omia aikojaankin.
Ehkä se johtuu jostain tekijöistä jotka ovat korjattavissa, esim.unettomuudesta.
Voisit ihan hyvin kertoa asiasi vaikka jollekin luotettavalle ystävällesi.
Tai mennä koulussa juttelemaan terveydenhoitajalle.
Ja voit aina kirjoittaa minulle jos haluat,osoitteeni löydät profiilistani.
tein sitä myös nuorena (15-vuotiaana), siitä on muistuttamassa 5 arpea käsivarressa (leveydeltään yli puoli senttiä kappale ja pituutta 2-5 cm...), niitä saa nyt katua karvaasti kymmenen vuotta myöhemmin, kun työpaikan haussakin joutuu aina miettimään, joutuuko varsinaisissa töissä pitämään lyhythihaista paitaa... tällee esimerkkinä vaan ja aina saa muutenkin häpeillä. En myöskään kertonut silloin äidilleni mitään, mutta en tiedä olisiko se silloin mitään auttanut, sillä olin muutenkin todella vaikea teini... Uskon, että se oli myös mulla silloin masennusta, mutta kanavoin sen silloin ryyppäämiseen ym. mukavaan :( Jos susta tuntuu siltä, että voisit nukkua vaikka päivän putkeen ja mikään ei muutenkaan kiinnosta ym. niin käy vaikka terkkarilla. Haluutko vielä nähdä kavereita ym. ? Vai oletko ihan eristynyt ja haluut vaan olla yksin? Sitte nimittäin kannattaa mennä puhumaan jollekin nopeesti... Mut toi ikä on kyllä muutenki tosi rasittava ja sillon menee kaikki ajatukset ja tunteet kyllä ihan sekasin. Ja vaikka sulla ei varsinaiseksi diadnoosiksi tuliskaan masennusta, niin kannattaa puhua jollekin puolueettomalle ihmiselle, voi olla että se ihan pelkästään auttaa... Mulla itsellä nykyään paniikkihäiriö, ja tuo murrosiän ahdistus ja sen hoitamatta jättäminen luultavasti vaikutti myös tän nykyisen sairauden puhkeamiseen ja tunteiden purkautumiseen tuona paniikkihäiriönä... Eli kannattaa käydä vaikka sillä kouluterkkarilla.... :)
Samanalaisia tuntemuksia mulla ollu jo useemman vuoden. Että koulussa esitän iloista, mut oon aina kauheen vaivautunu ja ahdistunu. Enkä uskalla puhuu kellekään, koska ei oo oikeen sellasta kaveria jolle vois oikeesti uskoutua ja joka ottais mut vakavasti. Äidille en viitsi puhua, se vaan huolestuis ja masentuis itekki. Jos lääkäriin otan yhteyttä, vanhempani saavat kuitenkin tietää jossain vaiheessa. Onhan niitä jotain auttavia puhelimia, mutta luultavasti en sais sanottua siellä puheimessa mitään järkevää ;_;
jos sun lapses ois masentunu niin etkö haluaisi auttaa häntä?
Ei masennus silleen tartu et masennutaan kun toinenkin on.
Mene puhumaan äidillesi tai sitten vaitiolovelvolliselle tyypille.
Äläkä esitä iloista jos et ole.
Tunteidne pullottaminen ei ole hyväksi.
Näytä vaik nää tekstit vanhemmilles.
He haluavat auttaa sua.
Moni mun tutista on kokenut masennuksen ja hoidon avulla siitä on päästy.
Moni on kokenut masennuksen.
Siihen on hyvät hoidot.
Ihmiset ymmärtävät.
Äitisi ymmärtää.
Tää on yleisempää kuin tiedät.
Hoito toimii.
Apua saa kun pyytää.
Kysy vaik terkkariltas heti ekana koulupäivänä apua.