Jännittäjä

esim. propralia,joka poistaa fyysiset oireet,käsien tärinät ym.se ei ole mikään rauhottava lääke.jos kerran olet luonteeltasi ujo,niin ei kait sitä kannata millään lääkkeellä ainakaan alkaa muuttaan,se on osa persoonallisuuttas.ja musta se ujous on paremminkin hyve kuin pahe.

Mene äiti-lapsi- kerhoon tai vauva-jumppaan tai johonkin sellaiseen paikkaan, missä lapsi on keskipisteenä.

Saat seuraa muista äideistä ja koska keskipisteenä on lapsi innostut varmaan puhumaan, vertailemaan ja jakamaan kokemuksia muiden kanssa. Saat mahdollisesti vaunu-lenkkiseuraa ym. tekemistä ja lapsikin saa jo tottua muihin lapsiin.

Älä tee numeroa jännittämisestä, kyllä se helpottaa iän myötä ja voithan ottaa asian puheeksi pienellä porukalla ja kertoa, että minä olen tällainen punastelija ja yleensä tilanne laukeaa, kun ongelman ottaa esille ja se saat muutkin avautumaan. Ylättäen huomaat, että moni muu kokee samoin, mutta muiden jännittämistä ei näy päälle päin ja luulen että sinustakaan ei sitä kovin helpolla huomaa.

Olen itsekin aikoinani ollut kahden tytön kotiäiti,(nyt jo aikuisia), ja kun oli puutetta rahasta, niin pyörin kaikki ilmaiset kerhot läpi. Se oli näin jälkeen päin ajateltuna ihanaa aikaa. Äitiys on ainakin minun kohdallani ollut elämäni paras aikaansaannos. Nauti siitä, lapsi on vain kerran pieni.
Tsemppiä ja kaikkea hyvää Sinulle! =)

Kuulostaa tutulle. Olen nyt jo ... sanoisko "vanhempi ja viisaampi", joten voisin kommentoidakin tähän. ;-) Olenhan siis jo yli 30v ja vastaavassa tilanteessa ollut nuorempana.

Ei siihen auta kuin se, että menet omana itsenäsi niihin tilanteisiin. Ujous on luonteenpiirre. Älä odota itseltäsi liikaa, et muutu yhtäkkiä puheliaaksi, jos et sitä ole luonnostasi. Minä ujostelen edelleen uusissa tilanteissa ja se näkyy siten, että en esim. pysty syömään kunnolla, jännitän hartioista saakka ja käteni vapisee. Se näyttää oudolle ja sitä usein tuijotetaankin. Miksi niin käy, en osaa selittää. Ei sitä tapahdu kuitenkaan aina. Joskus tuttujenkin kanssa niin käy. Selitän sen sitten jäykillä hartioilla.

Nykyään osallistun isossa porukassa jutteluun silloin, kun minulta kysytään tai kun minulla on asiaan jotain sanottavaa. Muutoin istun hiljaa ja kuuntelen, hymähtelen ja hymyilen, tilanteen mukaan.

Meitä ihmisiähän on moneksi. Hakeudu vain ihmisten joukkoon. Mene lapsesi kanssa vaikka leikkipuistoon, perhekerhoon tai mitä ikinä paikkakunnallasi on. Käy siinä niin usein kuin mahdollista, vakiinnuta käyntisi, niin että sinut huomataan väkisinkin. Ajastaan joku tulee juttelemaan sinulle. Joku meistä on ujo, joku puheliaampi. Joku voi olla ujo, mutta sen verran rohkea, että tulee juttelemaan. Eli jokaiselle meistä on täällä "tilaus", jokaista meistä tarvitaan johonkin. Jollekin ystäväksi.

Eli menemällä vain tilanteisiin voit sen oman arkuutesi voittaa siihen pisteeseen, että uskallat lähteä uusiin paikkoihin, uusiin juttuihin. Ei siihen tarvita aina lääkkeitä tai pikakursseja. =)

Luota itseesi ja anna itsesi olla ujo!

Tähän voisin vielä kirjoittaa lapseni kommentin, meni tänään ekaluokalle. Se sopii mielestäni tähän hienosti...

Lapseni tosiaan oli lähdössä kouluun ja halusi kysyä naapurin tyttöä kävelemään samaa matkaa. Käy kysymässä häntä usein leikkimään, mutta tänä aamuna hän ei uskaltanut mennä ovelle ilman äitiä. Kysyin, miten se nyt niin, jännittääkö kouluun lähtö niin kovasti? Ja hän vastasi: "No minä olen ekaluokkalainen. Eli siis menen ekalle. No kai minun nyt kuuluukin jännittää!!"

Hyvä kommentti! Jännittäminenkin pitää vain hyväksyä, se kuuluu ihmisyyteen! =)

Tsemppiä, kyllä se siitä!! Ja stressaajatyyppi stressaa aina. Nimimerkillä: olen sekin! ;-)