Ääliöt kierretään kaukaa

Hei, oon ite vähän samanlainen! Tunnen olevani ulkopuolinen joka paikassa. Silleen päällisin puolin kaikki on ihan hyvin, eli kulissit toimii, mutta todellisuudessa mä oon aika syrjäänvetäytyvä. Aina uusissa tilanteissa yritän olla avoin ja mennä juttuihin mukaan, mutta sitten iskee sellanen takapakki, ja lopulta ihan huomaamatta oonkin syrjässä ja yksin luuserina.
Mäkin inhoon asioida kassalla ym, myös kaupungilla kävellessä mielessä on koko ajan, miten tyhmät vaatteet mulla on ja miten kaikki varmaan pitää mua tosi huvittavana. Joskus kun on rohkeena menny johonkin, niin sit on tapahtunu jotain, on esim naurettu päin naamaa tai jotain, ja sen jälkeen menee tosi kauan ennen kuin taas viittiin lähtee mihinkään... Tosi harvoin on sellasia hetkiä, että esim mielelläni kävelen kaupungilla ja että olo ois tosi positiivinen ja että oisin sinut itteni kanssa. Epäilen, että tää syrjäänvetäytyvyys on saanu alkunsa kouluajoilta, jolloin mua kiusattiin. Mä en ees tarkkaan muista, miten mua kiusattiin, ei siis ollu kuitenkaan mitään fyysistä. Lähinnä varmaankin vaan sellasta ilkkumista ja päin naamaa nauramista muutamien luokkakavereitten taholta. En ymmärrä miks just mä olin kohteena, kai mussa vaan jokin oli niin huvittavaa. Se kiusaaminen sitten vaikuttaa vielä näin yli 10 vuoden päästäkin... Tiedän että paljon on itsestä kiinni. Pitäis olla välittämättä muista ja olla vaan oma itsensä ja mennä reippaasti uusiin tilanteisiin. Mutta ei se niin helppoa oo. Helpompaa on vetäytyä vähän sivuun niistä ihmisistä ja tilanteista mitkä tuntuu pelottavilta tai ahdistavilta. Onneks kuitenki on muutamia kavereita, niitten kaa ollessa kaikki on ihan ookoo, mutta pohjimmiltaan tunnen koko ajan ihan mieletöntä alemmuuskompleksia, tunnen olevani tosi ruma ja mitätön niitten seurassa. Ei oo varmaan vaikee arvata, että seurustelukumppania ei ole...eikä tule...
Tsemppiä kaikille meille freakeille!

freak kirjoitti:

Hei, oon ite vähän samanlainen! Tunnen olevani ulkopuolinen joka paikassa. Silleen päällisin puolin kaikki on ihan hyvin, eli kulissit toimii, mutta todellisuudessa mä oon aika syrjäänvetäytyvä. Aina uusissa tilanteissa yritän olla avoin ja mennä juttuihin mukaan, mutta sitten iskee sellanen takapakki, ja lopulta ihan huomaamatta oonkin syrjässä ja yksin luuserina.
Mäkin inhoon asioida kassalla ym, myös kaupungilla kävellessä mielessä on koko ajan, miten tyhmät vaatteet mulla on ja miten kaikki varmaan pitää mua tosi huvittavana. Joskus kun on rohkeena menny johonkin, niin sit on tapahtunu jotain, on esim naurettu päin naamaa tai jotain, ja sen jälkeen menee tosi kauan ennen kuin taas viittiin lähtee mihinkään... Tosi harvoin on sellasia hetkiä, että esim mielelläni kävelen kaupungilla ja että olo ois tosi positiivinen ja että oisin sinut itteni kanssa. Epäilen, että tää syrjäänvetäytyvyys on saanu alkunsa kouluajoilta, jolloin mua kiusattiin. Mä en ees tarkkaan muista, miten mua kiusattiin, ei siis ollu kuitenkaan mitään fyysistä. Lähinnä varmaankin vaan sellasta ilkkumista ja päin naamaa nauramista muutamien luokkakavereitten taholta. En ymmärrä miks just mä olin kohteena, kai mussa vaan jokin oli niin huvittavaa. Se kiusaaminen sitten vaikuttaa vielä näin yli 10 vuoden päästäkin... Tiedän että paljon on itsestä kiinni. Pitäis olla välittämättä muista ja olla vaan oma itsensä ja mennä reippaasti uusiin tilanteisiin. Mutta ei se niin helppoa oo. Helpompaa on vetäytyä vähän sivuun niistä ihmisistä ja tilanteista mitkä tuntuu pelottavilta tai ahdistavilta. Onneks kuitenki on muutamia kavereita, niitten kaa ollessa kaikki on ihan ookoo, mutta pohjimmiltaan tunnen koko ajan ihan mieletöntä alemmuuskompleksia, tunnen olevani tosi ruma ja mitätön niitten seurassa. Ei oo varmaan vaikee arvata, että seurustelukumppania ei ole...eikä tule...
Tsemppiä kaikille meille freakeille!

Toi on niinku suoraan mun elämästä!
=)

No sittenhän ääliöilläkin on tehtävä täällä maan päällä. Iloitkaamme!

Huono vitsi?