Ei ole muuta kuin hiljaisuus jota me aloimme rikkomaan jo aikaa sitten, takaisin päin. kaikki on niin yksinkertaista, ei ole mitään yllätyksiä lihassa, vain kuola valuu, kumarra sitä jos mieli tekee, mutta se ei ole minun mieli, sillä jos se olisi, olisi se sama kuin nuolisi mattotelinettä talvella. kirjaimet erottavat totuuden, niiden henki elää tästä, kahdesta, viisas ymmärtää tämän hyvin. ja mitä vielä viimeinen sana kuolemasta, miten paljon olet valmis ja tässä sen kaiken ottamaan vastaan, sitä lähempänä olet mitä haet. tähän on monia johdatuksia. kaikki on niin yksinkertaista, mutta sitä vaikea. mutta ei kärsimys ikuinen, vain sen kysyjän asema on ja se kutittaa etsijöitä. nauratko sinä?
Jos on vain hiljaa, ne tulevat ja mitä enemmän on, sitä kovemmin korvaan huutaa yksi nimi, miksi en vain osaa kirjoittaa sitä, miksi väistän itseäni? teinkö sittenkin liian ison numeron madon päälle astua vesisateella, ääneen rukoilla rahaa, mammonan edessä puhuin absoluutista, vain hampaat lihaani manasin, mitä pyysin, tiedän sen nyt. mutta enään ei pää käänny vasemmalle, lehteen kirjoita lihasta, pikkuisista merkityksistä linna rakennu, edessä minua vie. saat sie kummastella, kattoa, mutta minä en palaa ja minua enään kutsu, minua ole enään, ellet varjossani tahdo tanssia, ilosta hyppiä ilmaan, pilkkana, en välitä siitä. mutta lehti on käännetty, älä epäile.
Kuin ei olisi dualismi itsessään sanasta jo kakanut itsensä näihin myös kirjaimiin, mitä selittää, näkee "vanhana" niiden olemuksen, niiden varjot, jotka "viekkaina" pyrkivät päämäärään. Mitä vain, ja sillä ilman, kirjoittavat ne kaipaukset, joita emme näe, elävät hämärästä, hengittävät siitä. Mutta miten vain tahtoo, kuolleitahan kävelee vastaan tuon tuostakin, siinä mitään uutta ole, päinvastoin. Ja se odotus vain kirjoittaa nimillä ja ne nimet itsessään ovat odotuksen kirjaimia, turhaan totuutta etsiä sanoista, ellei elä niitä ensin. Ja monien elämyksetkin myös hivelevät korkeintaan kikkelin päätä, mikä on muuttunut, voisi vastata, hyvin vähän. Mutta liikkeellä vain oltava, merkityksiä luotava, Omassa maailmassa elettävä, kuollut piru parka, huutaa omaa tuhoaan, jopa pyytää sitä. kun on kävellyt askeleen, ei voi kääntyä enään takaisin, jotkut tahtovat jäädä, toiset ne ohittavat, mistä kaikki puhe, on matkalta kuultua, tasoissa mitoitettavaa. vain miten pitkällä, seuraa seinän eteen ja tämä on se, miksi minä kysyin nyt, ennen minun kuolemaa, pikkuista hyttysen ininän loppua, Mutta, Jos heräänkin, en ole enään sama. Ja minä tiedän tämän.
ZOMBIE GALLERY:
http://groups.msn.com/zombiegallery
BLOGI:
http://www.city.fi/yhteisot/blogi/zomqandbarbieq/
Jos on vain hiljaa, ne tulevat ja mitä enemmän on, sitä kovemmin korvaan huutaa yksi nimi, miksi en vain osaa kirjoittaa sitä, miksi väistän itseäni? teinkö sittenkin liian ison numeron madon päälle astua vesisateella, ääneen rukoilla rahaa, mammonan edessä puhuin absoluutista, vain hampaat lihaani manasin, mitä pyysin, tiedän sen nyt. mutta enään ei pää käänny vasemmalle, lehteen kirjoita lihasta, pikkuisista merkityksistä linna rakennu, edessä minua vie. saat sie kummastella, kattoa, mutta minä en palaa ja minua enään kutsu, minua ole enään, ellet varjossani tahdo tanssia, ilosta hyppiä ilmaan, pilkkana, en välitä siitä. mutta lehti on käännetty, älä epäile.
Kuin ei olisi dualismi itsessään sanasta jo kakanut itsensä näihin myös kirjaimiin, mitä selittää, näkee "vanhana" niiden olemuksen, niiden varjot, jotka "viekkaina" pyrkivät päämäärään. Mitä vain, ja sillä ilman, kirjoittavat ne kaipaukset, joita emme näe, elävät hämärästä, hengittävät siitä. Mutta miten vain tahtoo, kuolleitahan kävelee vastaan tuon tuostakin, siinä mitään uutta ole, päinvastoin. Ja se odotus vain kirjoittaa nimillä ja ne nimet itsessään ovat odotuksen kirjaimia, turhaan totuutta etsiä sanoista, ellei elä niitä ensin. Ja monien elämyksetkin myös hivelevät korkeintaan kikkelin päätä, mikä on muuttunut, voisi vastata, hyvin vähän. Mutta liikkeellä vain oltava, merkityksiä luotava, Omassa maailmassa elettävä, kuollut piru parka, huutaa omaa tuhoaan, jopa pyytää sitä. kun on kävellyt askeleen, ei voi kääntyä enään takaisin, jotkut tahtovat jäädä, toiset ne ohittavat, mistä kaikki puhe, on matkalta kuultua, tasoissa mitoitettavaa. vain miten pitkällä, seuraa seinän eteen ja tämä on se, miksi minä kysyin nyt, ennen minun kuolemaa, pikkuista hyttysen ininän loppua, Mutta, Jos heräänkin, en ole enään sama. Ja minä tiedän tämän.
ZOMBIE GALLERY:
http://groups.msn.com/zombiegallery
BLOGI:
http://www.city.fi/yhteisot/blogi/zomqandbarbieq/
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.