Monilla palstoilla usein tunnutaan puhuvan traumoista, joita lapset saa milloin mistäkin kuten yksin kotona olosta, hoitoon viemisestä tai viemättä jättämisestä jne. Kysyisinkin nyt, että mistä te olette mielestänne saaneet traumoja lapsuudessanne. Ja tarkoitan nyt ennen kaikkea sellaisia normaaleja juttuja, en alkoholismia, väkivaltaa tai muuta vastaavaa, joista ilman muuta tulee traumoja.
Eli mikä asia lapsuudessasi on aiheuttanut sinulle jonkinasteista traumaa, joka vaikuttaa elämääsi jotenkin vielä nyt tai joka palaa mieleesi edelleen jatkuvasti? Tai mikä asia on ollut iso ongelma pitkään ja miten olet siitä päässyt yli?
Itse voisin sanoa, että kun lapsena on pakkosyötetty joitain tiettyjä ruoka-aineita, niin minulla on edelleen suorastaan kammo näitä ruoka-aineita kohtaan. Kammo on ollut niin paha, että olen suurimman osan elämääni pelännyt ruokailukutsuja, koska on mahdollista joutua kylässä syömään jotain pahaa, eli näitä pakkosyötettyjä ruokia. Nykyisin en enää pelkää mennä syömään kylään, mutta en edelleenkään saa alas kaikkea ja olen nykyisin vain tyytynyt olemaan allerginen näille aineille.
Eli mikä asia lapsuudessasi on aiheuttanut sinulle jonkinasteista traumaa, joka vaikuttaa elämääsi jotenkin vielä nyt tai joka palaa mieleesi edelleen jatkuvasti? Tai mikä asia on ollut iso ongelma pitkään ja miten olet siitä päässyt yli?
Itse voisin sanoa, että kun lapsena on pakkosyötetty joitain tiettyjä ruoka-aineita, niin minulla on edelleen suorastaan kammo näitä ruoka-aineita kohtaan. Kammo on ollut niin paha, että olen suurimman osan elämääni pelännyt ruokailukutsuja, koska on mahdollista joutua kylässä syömään jotain pahaa, eli näitä pakkosyötettyjä ruokia. Nykyisin en enää pelkää mennä syömään kylään, mutta en edelleenkään saa alas kaikkea ja olen nykyisin vain tyytynyt olemaan allerginen näille aineille.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Varmaan raskainta oli minulle kun vanhemmat erosi, hoidossa olen muuten ollut varmaan 3kk asti mutta lapsuuteni muistan tosi ihanana, vanhemmat erosi kun oli 16v, siitä en sitten meinannut millään toipua.
on tullut siitä kun isä ei koskaan hyväksynyt lapsena tai nuorena, mitä tein.
Jos tein jotakin oikein hyvin, sitä ei noteerattu mitenkään, mutta jos jokin meni vähänkin huonosti, siitä sai kuulla jatkuvasti. Moittivaan sävyyn puhui mulle aina ja syyllistäminen oli hirveää.
Isä oli lähes aina kiukussa jostakin ja vielä tänä päivänä tavallaan pelkään, jos joku riitelee tai jos joku on mulle kiukussa.
Vaikka joku aviopari riitelisi keskenään mun kuullen, pidän itseäni jotenkin syyllisenä heidän riitaansa ja olo on hirveä, vaikka mulla ei ole mitään osaa tai arpaa heidän riitelyynsä.
On jatkuva syyllinen olo enkä hyväksy sitä että kaikkia en voi miellyttää.
Sairastuin syöpään hieman yli 10 vuotta sitten ja vasta silloin isä alkoi kohdella mua kuin ihmistä. On hän monta kertaa pyydellyt lapsuuteni aikaista käyttäytymistään anteeksi, mutta nämä tunteet ovat jääneet päähän silti.
No pystyn kuitenkin elämään normaalisti, mutta tuo riitelemisen pelko on jäänyt aika pahana päälle.
Mainitsen kuitenkin tämän. Vanhempien alkoholin käytöstä. Niitä tappeluita humalapäissään ja kännisiä sekoiluja ei uohda koskaan. Tätä tapahtui kun olin 0-14v. Jouduin itse soittelemaan hätäkeskukseenkin ja muuta vastaavaa. Muistan mm. maanneeni lattialle kun joku oli tulossa pyssyn kanssa ikkunan läpi jne. Nyt kun olen itse äiti, en KOSKAAN halua lapseni kokevan vastaavaa. Tämä on pahin trauma. Pienempiä on esim. koulun käyntiin liittyvät asiat (kiusatuksi tuleminen, ahdisteleva opettaja).
Tämä varmaan kuulostaa omituiselta, mutta en pääse ikinä eroon siitä järkytyksestä jonka koin kun äitini ja isoäitini valehtelivat ja keksivät omituisia juttuja, joissa ei ollut mitään järkeä. Esimerkiksi kun join kokista, niin isoäitini epäili että siihen oli sekoitettu viinaa. Ostin viikkorahoillani divarista halpoja levyjä, ja olin mukamas varastanut ne. Ja kaikenlaista tällaista minusta perätöntä pahaa puhumista. Se on jäänyt ikuisiksi ajoiksi vaivaamaan. En voi käsittää, miksi he keksivät niin kamalia juttuja minusta, ei ollut mitään järkevää syytä.
Tätä ei kannata nyt lukea ihan otsa rypyssä..
Ihan ekat farkut oli Lassot ja muila oli jamekset tai leet. Teininä meni sitten useammatkin levikset traumaa parannellessa..
Olisin tahtonut rusekat saappaat nokian malistoa, mutta punaiset oli iloisemmat joten kun ekat saappaat ostin omin päin niin ne oli ruskean-vihreät rockyt!
Nukkekotia kaipasin hartaasti ja sain sen sitten. Mutta.. Siinä oli maalatut verhot, oviaukot ilman ovia ja kaksi kerrosta mutta ei portaita! Kun tyttö oli kolmen kuukauden ostin lelukaupan loppuunmyynnistä lundian komikerroksisen kartanon sähkövaloilla ja kaikil amuilla jutuilla! Tämä trauma muuten ei ole vain omani vaan on monella muullakin! Sillä nukkekodilla on leikkinyt vain meidän poika aktiivisesti, tytöt satunnaisesti..
Legojen sijaan vastustaaksene amerikkalaisten maailmanvalloitusta sain erilaisia rakennuspalikoita, mutta en legoja joten niitäkin meillä riittää joka lähtöön! Kerrassaan ihania ja kehittäviä leluja sittemmin isänikin mielestä..
Ja barbillani ei taipunut jalat! Omilal lapsilla taipuu niin jalat kuin kädetkin!
Eli aika vaarattomiahan nämä ovat olleet..
Lehdessä oli juuri muuten, että harvoista lapsuuden traumoista jää oikeasti aikuisuuteen asti ulottuvia todellisia traumoja..
Niin ja limutonta lapsuutta parannan edelleen joka ikinen päivä! Tai melkein..
oon joutunu kanssa pakon edessä vierailla syömään esim. homejuustoa.nykyään kierrän kaukaa...nokkosmuhennosta ja merilevämuhennosta...yök!
olen kyllä silti sitä mieltä että kaikkea on maistettava, mutta sen enempää ei ole pakko syödä.
yksi trauma on kun oltiin joskus ruotsin laivalla ja en tykännyt ruuasta ja se sitten jäi syömättä, no enpä saanu jälkkärijätskiä, mutta sisko sai.itkin sitä silloin viikkotolkulla ja edelleen harmittaa...
heh meillä nukkekoti oli papan itsetekemä kaksi huoneinen katoton ja seinätön malli.
"niistä" puuhista. Olin ehkä jotain 5-6v. Nukuin kuitenkin jo omassa huoneessa. Ja tiesin jo miten lapsia tehdään. Kerran yöllä heräsin outoon ähinään ja hiivin katsomaan.Isä oli alasti äidin päällä, ja äiti ähisi ja puhisi alla. Aloin vain itkeä oven raossa jolloin molemmat säikähti ja loppui se yhdyntä=) Itkin vain etten halua meille enää yhtään vauvaa (mulla oli 2 pikku sisarusta joista toinen vielä vauva) ja äiti siihen lohdutti että ei tule enää vauvaa mutta näin aikuiset joskus haluaa tehdä yms.=) Pääsin sitten viereen nukkuun ja aamullakin jotain asiasta puhuttiin mutta sen koommin siitä ollaan oltu hiljaa. Varsinaista traumaa ei ole jäänyt, mutta muistan tilanteen edelleen tosi selvästi, yksi selvemmistä mielikuvista. Eikä se mielikuva omista vanhemmista tekemässä sitä mikään kiva ole...
En nyt tiedä onko tää mitenkään trauma, mutta kaverini ei ollut koskaan tarhassa, vaan 7-vuoden ikään asti kotihoidossa. Kun hän meni kouluun hänellä oli tosi paljon vaikeuksia sopeutua isoon lapsimäärään. Hän on itse siitä kertonut nyt aikuisena ja sanonut sen olevan todella hankalaa.
Omat lapsensa hän pisti tarhaan alle 2 vuotiaina.