Eka alko liikunta lisääntymään, sitten rupesi ulkomuoto häiritsemään ja siitähän se sitten lähti. Liikuin jatkuvasti, telkkaria en voinut kuvitellakkaan katsovani kuin korkeintaan vatsalihaksia tehden. jossain vaiheessa kaikki alkoivat päivittelemään laihuuttani ja mikäs sen hienompaa olikaan, jokainen kauhistelu kannusti liikkumaan vielä vähän enemmän ja syömään vielä vähän vähemmän (mikäli se enää oli mahdollista). Menkat tietysti jäi pois ja jossain vaiheessa luokanvalvoja vei mut henkilökohtaisesti lukion terveydenhoitajan pakeille. Jouduin sitten painoseurantaan ja äkkiäkös sitä konstit oppi, joilla siitä selvisi (,mutta niitä en tietenkään kerro, koska tiedän tällaisten juttujen olevan loistavaa polttoainetta anorektikoille). Kävin kaiken maailman lääkärit ja sairaalakeikat läpi, mutta MISSÄÄN VAIHEESSA KUKAAN EI KERTONUT ANOREKSIAN HAITTAPUOLISTA!!! Siis ei ikinä. Itse olin niin uppoutunut tiukkoihin päivärutiineihini, etten edes ajatellut sellaisia.
Paranemiseni alkoi bulimialla. Ja vähitellen jotain ruokaa jäi sisäänkin. Jaloistani oli hävinnyt lihakset lähes kokonaan, joten jouduin opettelemaan KÄVELEMISEN uudestaan. Olin harrastanut tanssia 14-vuotta, ja kaikki lihasmuisti oli kadonnut. 1,5 vuotta jouduin keskittymään joka ikiseen askeleeseen kuin pieni kakara. Bulimian älysin "lopettaa" sitten kun oksentelureaktio ei enää lakannut, vaan yökin päivät pitkät tyhjää...
Nyt on viisi vuotta siitä kun aloin parantua anoreksiasta. En voi nukkua kuin tikkusuorana, sillo olka ja kyynärpäät kipeytyvät hetkenkin koukistelusta. Selkä ja polvet reistaavat. Sydän tykyttelee miten haluaa (liikunta ei enää ole mieluisaa sen takia), olen jatkuvasti väsynyt, unirytmi on edelleen mitä on (välillä otettava saikkua, jotta saa nukkua), pääni tekee ajoittain tahdottomia nykäyksiä, hiukset sentään alkavat olla jo lähes entisessä kuosissa, paksusuolessani on ilmeisesti lähes umpeutunut kohta, johon sattuu ÄLYTTÖMÄSTI, kun pienikin ulosteen pala kulkee siitä läpi, tietysti suoli on jatkuvasti ärtynyt, jne jne... ja pääni tuntuu oikeasti puutuneelta välillä -en vaan tajua enää asioita, enkä muista -siksi en olekaan päässyt jatko-opiskelemaan lukion jälkeen....Ja tätä listaahan vois jatkaa loputtomiin... Joten suosittelen nykyisiä anoreksiaan taipuvaisia miettimään, mikä onkaan elämässä tärkeää...
Paranemiseni alkoi bulimialla. Ja vähitellen jotain ruokaa jäi sisäänkin. Jaloistani oli hävinnyt lihakset lähes kokonaan, joten jouduin opettelemaan KÄVELEMISEN uudestaan. Olin harrastanut tanssia 14-vuotta, ja kaikki lihasmuisti oli kadonnut. 1,5 vuotta jouduin keskittymään joka ikiseen askeleeseen kuin pieni kakara. Bulimian älysin "lopettaa" sitten kun oksentelureaktio ei enää lakannut, vaan yökin päivät pitkät tyhjää...
Nyt on viisi vuotta siitä kun aloin parantua anoreksiasta. En voi nukkua kuin tikkusuorana, sillo olka ja kyynärpäät kipeytyvät hetkenkin koukistelusta. Selkä ja polvet reistaavat. Sydän tykyttelee miten haluaa (liikunta ei enää ole mieluisaa sen takia), olen jatkuvasti väsynyt, unirytmi on edelleen mitä on (välillä otettava saikkua, jotta saa nukkua), pääni tekee ajoittain tahdottomia nykäyksiä, hiukset sentään alkavat olla jo lähes entisessä kuosissa, paksusuolessani on ilmeisesti lähes umpeutunut kohta, johon sattuu ÄLYTTÖMÄSTI, kun pienikin ulosteen pala kulkee siitä läpi, tietysti suoli on jatkuvasti ärtynyt, jne jne... ja pääni tuntuu oikeasti puutuneelta välillä -en vaan tajua enää asioita, enkä muista -siksi en olekaan päässyt jatko-opiskelemaan lukion jälkeen....Ja tätä listaahan vois jatkaa loputtomiin... Joten suosittelen nykyisiä anoreksiaan taipuvaisia miettimään, mikä onkaan elämässä tärkeää...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Sairastin anoa monta vuotta-alkoi 15-vuotiaana, nyt ikää 23. Aina ajattelin että voin vielä vähän jatkaa, etten mä ole mikään normipotilas. Ei sitä itse älynnyt, että joskus täytyy jatkaa elämää. Mulla sairaalajakso pysäytti, sitä ennen oli ajatukset aika solmussa, millään ei ollut mitään väliä, paitsi tietty laihduttamisella-vai pitäisikö jo sanoa lihomisenpelolla. Olen tervehtynyt anosta puoli vuotta sitten, pitkään se mulla olikin. Sitten tuli vielä bulimia, josta nyt yritän parantua... Mutta, tajusin olevani hengenvaarassa vasta kun pyörtyilin joka paikkaan, en lopulta päässyt sängystä ylös ja silloin mietin että meniköhän joku överiksi... Ja tosiaan lääkäri ennen letkuihin joutumista sanoi että mun hengissäselviäminen oli tunneista kiinni. Itse en tietenkään sitä silloin ajatellut, aivan sama. Myöhemmin kuulin että kuolemani olisi luokiteltu itsemurhaksi, ja se sai mut alkaan paranemaan, joudanhan mä kuolla myöhemminkin.
Kiitos kun kirjoitit tänne. Sait ainakin mut ajattelemaan vähäsen. Mitä mä teen itselleni..oman pikku helvetin.
Hyvä. Jos vaan jollain keinoin kuvittelet voivas päästä ano-varjosta eroon, nii äkkiä sitte kans! Loppuelämän seraamukset kun vaan lisääntyy koko ajan. Eikä se helvetti ihan niin pieni olekkaan :D