... sitä älköön ihminen erottako.
Missä vaiheessa tapahtuu Jumalan yhdistämän parin erottaminen? Avioerossako?
Näinhän monesti ymmärretään. Ja jatko-opetus kuuluukin, että vaikka väkisin, kynnet verillä ja veren maku suussa, niin avioliitossa on elettävä kuolemaan asti, kun on kerran luvannut.
Luvattiinko aviolupauksessa elää kynnet verillä ja veren maku suussa, - väkisin? Ei luvattu!
Mitäs sitten luvattiin?
Vastattiin myöntävästi kysymykseen, tahdotko rakastaa tätä ihmistä myötä ja vastamäissä, aina kuolemaan asti. Tahdon!
Tahdon rakastaa.
Aviolupauksessa sitoudutaan pyrkimykseen tehdä puoliso onnelliseksi, ja sitä kautta yhteiselo ja mahdollisten lasten elämä ihanaksi, aina siihen asti kunnes jompikumpi saavuttaa elämänsä päätepisteen.
Ihmiset koulutetaan ammattiin, mitä vaativampi työ, sen pidempi koulutus. Suomessakin koulutus kestää, jopa yli 20 vuotta. Sen jälkeen alkaa työssä oppiminen.
Huomattavasti vaativampaan tehtävään, parisuhteen onnelliseen ja täyteläiseen ylläpitämiseen ka tulevien sukupolvien kasvattamiseen ei saa minkäänlaista koulutusta.
Tuosta vain todistajien eteen, ja tahdon rakastaa tuota rinnallani olevaa ihmistä aina kuolemaan asti.
Vähänkään älykäs ihminen tajuaa viimeistään tässä vaiheessa, että tässä yhtälössä ei mene kaikki niin kuin pitäisi.
"No joo... mutta kun kristitty ihminen on Jumalan veroinen ja paikoin parempikin, Jumalan sankin on aivan nokan alla, ei todellakaan tarvita valmentavaa koulutusta. Siitä vain lupaus ja vähän rukousta kehiin tuloksen varmistamiseksi."
Väitän, että nelivuotias pystyy eri tilanteissa terveempään harkintaan, niin naiviksi ihminen muuttuu "rakastuessaan". Suit sait siliäksi, kunhan vain päästään naimisiin. Mitä kaverilta puuttuu, sen minä uudeksi muovaan, ja menoksi.
Infantiilia toiveajattelua.
Niin... se Jumalan yhdistämän kahden ihmisen erottaminen toisistaan... siitä piti alun perin kirjoittaa, missä vaiheessa se tapahtuu.
Mutta jospa sinä mahdollinen lukija esittäisit oman arviosi siitä, milloin missä vaiheessa ja miten aviopari eroaa toisistaan??
Missä vaiheessa tapahtuu Jumalan yhdistämän parin erottaminen? Avioerossako?
Näinhän monesti ymmärretään. Ja jatko-opetus kuuluukin, että vaikka väkisin, kynnet verillä ja veren maku suussa, niin avioliitossa on elettävä kuolemaan asti, kun on kerran luvannut.
Luvattiinko aviolupauksessa elää kynnet verillä ja veren maku suussa, - väkisin? Ei luvattu!
Mitäs sitten luvattiin?
Vastattiin myöntävästi kysymykseen, tahdotko rakastaa tätä ihmistä myötä ja vastamäissä, aina kuolemaan asti. Tahdon!
Tahdon rakastaa.
Aviolupauksessa sitoudutaan pyrkimykseen tehdä puoliso onnelliseksi, ja sitä kautta yhteiselo ja mahdollisten lasten elämä ihanaksi, aina siihen asti kunnes jompikumpi saavuttaa elämänsä päätepisteen.
Ihmiset koulutetaan ammattiin, mitä vaativampi työ, sen pidempi koulutus. Suomessakin koulutus kestää, jopa yli 20 vuotta. Sen jälkeen alkaa työssä oppiminen.
Huomattavasti vaativampaan tehtävään, parisuhteen onnelliseen ja täyteläiseen ylläpitämiseen ka tulevien sukupolvien kasvattamiseen ei saa minkäänlaista koulutusta.
Tuosta vain todistajien eteen, ja tahdon rakastaa tuota rinnallani olevaa ihmistä aina kuolemaan asti.
Vähänkään älykäs ihminen tajuaa viimeistään tässä vaiheessa, että tässä yhtälössä ei mene kaikki niin kuin pitäisi.
"No joo... mutta kun kristitty ihminen on Jumalan veroinen ja paikoin parempikin, Jumalan sankin on aivan nokan alla, ei todellakaan tarvita valmentavaa koulutusta. Siitä vain lupaus ja vähän rukousta kehiin tuloksen varmistamiseksi."
Väitän, että nelivuotias pystyy eri tilanteissa terveempään harkintaan, niin naiviksi ihminen muuttuu "rakastuessaan". Suit sait siliäksi, kunhan vain päästään naimisiin. Mitä kaverilta puuttuu, sen minä uudeksi muovaan, ja menoksi.
Infantiilia toiveajattelua.
Niin... se Jumalan yhdistämän kahden ihmisen erottaminen toisistaan... siitä piti alun perin kirjoittaa, missä vaiheessa se tapahtuu.
Mutta jospa sinä mahdollinen lukija esittäisit oman arviosi siitä, milloin missä vaiheessa ja miten aviopari eroaa toisistaan??
Vastaukset 42
Vanhimmat
Olen todella naimisissa. Vihittiin suit sait. Ei ollut mitään suuria seremonioita. Ei suuria sukulaismääriä arvostelemassa ja vain tavan mukaan onnittelemassa. Ei suuria lahjamääriä, korkeita hääkakkuja. Vaan pieni piiri kahveella.
Avio-elämä normaalia. Ensihuumaa, sitten arki. Pyllynpesua ja rahojen laskua, että ne riittäisi.
50 luvun vaikeuksien kautta on päästy nyt toiselle vuosituhannelle suuremmitta kolhuitta.
Kirkossa käytiä ei juuri ollut. Syykin siihen on.
Olimme noin pari kuukautta olleet naimisissa, kun tuli pari miestä ovelle karhuamaan minun poikamies aikana rästiinjäänyttä kirkollisveroa. Se oli muistakseni silloin 2-3 tuhatta senaikaista rahaa. Minun palkkani noin 30 tuhatta. Vaimon ehkä 18 tuhatta. Jos olisivat lähettäneet uuden laskun tai sopineet muuten niistä rästeistä, mutta kun sanoivat, että se tullaan vähentämään suoraan palkastani. se otti nuorta sulhoa päähän. Olihan se kirkon taholta oikein sydäntä riipaiseva onnittelukäynti. Antoi uskoa elämään ja kirkon toimintaa.
Oli syksy ja huono tuulinen sää. Minäpoika pyörän selkää ja pappilaan noin 10 kilometriä vastatuulta. Niin oli turhaantunut ja vihainen seurakunnan suorastaan häyttömästä tempusta, että ensiksi haukuin papin ja sitten erosin kirkosta.
Vuosien kuluessa kun tuli toinenkin lapsi ja alkoi esikoisen koulu, päätin liittyä jälleen seurakuntaan koska siihen aikaan kirkosta eronneita katsottiin jopa koulussakin karsaasti.
Nyt kun suuremmat taistelut avioliiton taistelukentällä on hälventyneet ja olemme ansaitulla eläkkeellä, niin pääasiana onkin sitten sauvakävely ja lastenlasten silloin tällöin kaitseminen.
Nyt kun seuraa nuorten avioliitto tai avoliitto aikeita, niin se on kyllä kaunista katsella, mutta tietäen, että monella se on se ensimmäinen puoliso ja sitten tulee toinen, ja vielä kolmas. Tai ei tule kuin pettymyksiä ja lasten pahaa oloa.
Tämän palstan enimmät osanottajat lienee yhtälailla vaikeuksissa avioliiton alkuvaiheissa. Vaikka se ei päällepäin näy. Ei siinä paljon uskonveljet auta jos ihminen on ajautunut jo avioliiton satamassa lähtiessä karille. Myöskin seilailun myöhempinä aikoina, voi matkustajilla olla vaikeaa jos kapteeni käyttää vaikkapa remmiä katransa hoitamisesa.
Se kyllä kertautuu myöhemmässä vaihessa perintönä.
No, kertokaapa nyt toisetkin elämän tositarinoita, sillä kaikilla varmaan kerrottavaa on hyvässä niin kuin pahassakin.
Olette selvinneet karikoista. Mielenkiintoista historiaa.
Soopaa!
Ei kirkollisveroja karhuta kenenkään ovelta erikseen, eikä niitä peritäkään erikseen.
Turhaa suunsoittoa on myös tuo remmistä puhuminen.
Olen varma siitä, että lestadiolaisten perheiden onni on 100 kertaa todennäköisempää kuin näiden häiriköivien rasistien. Lehdet sen kertovat, miten ne elävät. Poliisien aika ei tahdo riittää heidän perheneuvontaansa. Sitten tulevat ylimielisenä kertomaan uskovaisille, miten näiden pitäisi elää!! Hehhehh
Uskovaisilla on raskasta elää samassa maassa näiden suruttomien kanssa. Kunhan nyt saataisiin joku edes elämään raittiina siitä porukasta. Sairauksista yli 50% on alkoholin liiallisen käytön seurausta.
Edellinen henilö kirjoitti ajasta 50 vuotta sitten. Hän kirjoitti omasta elämästään.
Eikä viestissä ollut havaintoni mukaan rasismia.
Olet ilmeisesti sen verran nuori henkilö, että et tunne remminkäytön historiaa massamme oman ahterinahkasi tasolla.
Kuule Hager, olet niin täydellisen ulkopuolella koko asiasta, etten viitsi edes kommentoida.
Enkä ainoastaan luule, vaan olen.
Onko sinulla avauksen aiheeseen mitään annettavaa?
kirkollisvero ulosottoon. Silloin se on ehkä ollut erillinen kunnallisveron kanssa.
Remmistä ei kirjoittanut Hager, vaan eräs muu nimimerkki aivan törkeällä tavalla. Ja täällä yrittää sitten selitellä, että tarkoitti vain remmin tarvetta...Niinkuin se nyt olisi jotenkin oikeampaa. Se ihminen on aivan hirveä!
Hyvää päivänjatkoa!
Viestin sisältöä et ole ymmärtänyt, sen jo totesin. Tässä asiassa ei lukijan vahva usko auta mitään, koska kirjoittajan tieto ratkaisee.
Keskustelussa annetaan yleensä kommentteja kaikkiin puheenvuoroihin, ei ainoastaan aloituspuheenvuoroon, joten kysymyksesi on aiheeton. Olen kommentoinut näitä välipuheenvuoroja.
Mieti tykönäsi mistä se mahtaa johtua?
Mikä siinä remmiasiassa nyt aikuiselle ihmiselle niin kamalaa???
Se on selvää rasistista leimaamista, että liitetään remmillä hakkaaminen lestadiolaisiin.
Jos nyt katsottaisiin, kuinka paljon maamme sosiaalimäärärahoista menee suruttomien perheiden ongelmien parsimiseen, voivat lestadiolaiset olla aivan rauhassa.
Laestadiolaiset ja monet muut uskovat näkyvät olevan haluttuja sijaisperheitä näiden suruttomien hakatuille, laiminlyödyille ja hyväksikäytetyille lapsille. Heitä suorastaan suostutellaan ottamaan "vielä tämä yksi lapsi" hoidettavaksi. Sosiaaliviranomaisten kontrolli perheissä on silti kova ja lahjomaton.
Näistä ateistit eivät puhu mitään.
lue uudelleen, jos valkenisi.
Tarkoittamasi henkilö ei kyllä puhunut lestadiolaisista mitään. Hän kirjoitti oman avioliittonsa alkuajoista, ja vertasi omaa liittoaan vähän nykyiseenkin käytäntöön, mm. useampaankin puolisonvaihtoon.
Hän totesi remminkäytön kostautuvat seuraavassa sukupolvessa ja siinä hän on mielestäni oikeassa.
Ja vastata vasta sen jälkeen. Tässä avuksessa ei ole puututtu lestadiolaisten remminkäyttöön millään tavalla.
Niitäkin avauksia on toki, joissa on puututtu.
Taas erehtynyt. Se on nimenomaan liitetty lestadiolaisiin ja asiasta puhuttiin jo 2 päivää sitten.
Puhuin nimimerkin "yli 50 vuotta naimisissa" viestistä. En näe siinä viittausta lestadiolaiseen remminkäyttöön. 50 luvulla remmi oli aivan tavallinen kurinpitovälinen kaikkialla suomessa. Opettajat käyttivät kouluissa muun muassa karttakeppiä.
Yksi ikävänkuuloinen vihjaileva viesti tässä ketjussa tosin löytyy.
mitään järkeä ole...
En ymmärrä, miksi sinun täytyy tuolla tavoin hyökkäillä oletettuja syyttäjiä vastaan! Ensiksikin kukaan ei ole mitään sellaista sanonut, mistä heitä syytät (kuten ap. jo sanoi).
Toiseksi voisin kertoa sinulle aivan merkillisiä tarinoita lestadiolaisista kodeista - juu-u, aivan tosia sellaisia...Et varmaan halua kuulla? On aivan turha väittää, että vain "ateistit" pieksävät lapsiaan. Eivät he välttämättä juopottele päivät pääksytysten, vaikka sellaisiakin tietenkin kansastamme löytyy - mutta ei se ole mikään ateistien erityisongelma.
No niin, en kerro sitä mitä olen omin silmin nähnyt ja korvin kuullut ja miten se on vaikuttanut elämääni - vaikeata on ollut. Nyt on vanhuus ovella ja jo helpottaa!
Mutta pitkä ja kivinen on tie ollut. Muistan lukeneeni joskus muutama vuosikymmen sitten kirjan nimeltä "Alussa oli kasvatus" ja se avasi silmäni lopullisesti ymmärtämään sitä, mitä olin kokenut ja mitä varmaan omassa perheessäni olin valitettavasti jatkamassa.
Jääköön unhoon se kaikki, mutta on turha väittää, että lestadiolaisperheet olisivat jotenkin kaiken yläpuolella! Heissä on monenelaisia samoin kuin valtaväestössäkin. Suhteutettuna voisi olla samalla tavoinkin - kukapa tietää?
Muutamia vuosikymmeniä on täälläkin vierähtänyt. Alku aika samalla tavoin kuin sinulla...Pientä oli silloin juhliminen.
Kaikenlaista on vastaan tullut ja lähellä on ollut erokin - ihan oven takana! Todella kylmät tuulet puhaltelivat, mutta luulen, että suurin syy jatkamiseen oli yksinkertainen tosiasia: minne olisin mennyt? Minne olisi puoliso mennyt?
Lapsiakin oli liuta ja siinä oli vaan jatkettava päivästä toiseen rutiineja - mitenkä sen olisi vain voinut lopettaa?
Siinä sitten vaimenivat vaikeat ajat ja ehkä suurempia huolia tuli tilalle - huoli lapsista! Ei kun jatkettava oli taas ja yhdessä niitä oli jaettava - ketäpä muuta ne huolet olisivat kiinnostaneetkaan?
Nyt ovat lapset maailmalla ja tuntuu siltä, että elämä hymyilee. Ollaan ikäänkuin lähtöruudussa nyt...Muistellaan kaikenlaista sattumusta ja aika kaukaa niitä mieleen muistuukin...
Tuntuu hyvältä, että ei kantapäitä silloin yhteen kapsautettu!
Ei siinä järkeä olekaan!
Ilmiöiden selittämisessä pätee suurten lukujen laki, ei yksittäisten tapausten esiin nostaminen tyyliin: "tiedän intiimejä asioita".
Kun Suomen miesväestöstä 14-10 % on täysin raittiita, luuletko tosiaan, että
sama suhdeluku 10/90 % koskee myös lestadiolaisia?
Selvennän vielä; luuletko todella, että 90 % lestadiolaisista ryyppää itsensä joka viikko humalaan?
Ajatteletko niin, että 35-40 % lestadiolaisista kuuluu alkoholin suurkuluttajiin? Sehän alkaa olla tuollainen prosenttiluku Suomessa.
Jos nyt et sattuisi olemaankaan tuota mieltä, muista kuitenkin, että perheväkivalta, lasten heitteille jättö ym. vakavat sosiaaliset ongelmat liittyvät noin 90%:sti päihteiden väärinkäyttöön.
Kun päihteiden väärinkäyttö ei ole lestadiolaiseen kulttuuriin liittyvä vallitseva ominaisuus, on turha puhua mistään "kulissien takaisista salaisuuksista". Sellaisilla ei ole merkitystä.
Onhan lestadiolaisissa huonekaluketjujen omistajia. Ei se silti tarkoita, että jokainen lestadiolainen on upporikas huonekalukauppias.
En tarttunut tähän aiheeseen yhden kirjoituksen perusteella. Olen seurannut kirjoittelua ja nähnyt lestadiolaisia ryhmänä halventavia juttuja ja härskejäkin väitteitä. Niihin pitää puuttua.
Se on selvää, että on onnettomia lestadiolaisia, on mieleltään järkkyneitä, on kaikenlaisia.
Kun hiukan tutkii, minkälaiset ilmiöt tänään vyöryvät sosiaaliviranomaisten syliin, voi sanoa lestadiolaisten elävän kuin onnellisten saarella kaukana pahasta maailmasta.
On hyvä että jaoit tämän itsellesi kipeän asia kanssamme.
"Suruttomiksi" leimaamissamme ihmisissä on todellakin paljon ihania vastuuntuntoisia ihmisiä, jotka huolehtivat perheestään ja ovat lapsilleen lempeitä kasvattajia. Yleistämiseen ei pitäisi turvautua, silloin teemme väkivaltaa totuudelle.
Ilman muuta lestadiolaisperheissäkin ilmenee väkivaltaa, en epäile hetkeäkään etteikö näin olisi. Vanhempien perfektionistinen ja kunnianhimoinen elämäntapa tiukkoine rajoineen, joita lapsien käyttäytymiselle asetaan, ei ole ainakaan hyväksi heille.
Jos isä on koko taloa dominoiva herra, jonka määräyksiä kaikken on toteltava, niin se ei tiedä hyvää kasvuilmapiiriä.
On siunattu asia että sinä olet pysähtynyt ja laskenut kulutusta omalla kohdallasi. Uskon että se tuo siunauksen, kun isä tunnustaa lapsille virheensä ja pyytää anteeksi, sekä jättää heille vapaan tilan kertoa miten ovat asian kokeneet tuntee tasolla.
Usein vanhin on niin rikki itsekin, ettei hän pysty ottamaan lapsiltaan vastaan tevettä tärkeätä kritiikkiä. Mutta jos vanhin saa voiman alentaa itsensä lasten rinnalle, kuuntelijaksi, niin hän saa välittömästi paluupostissa myös korotuksen.
.. meillä ei ole muuta yhteistä kuin velat.
Mobnet keski-ikäiset vanhemmat kantavat suruja ja huolia vielä aikuistenkin lastensa elämästä.
Mutta yksi tehtävä meillä uskovina isovanhempina on ylitse muiden, se on esirukoilijan tehtävä lastemme ja lastenlastemme puolesta.
Voi kunpa me voisimmekin rukoilijoina uskoa jo saanemme sen mitä me olemme Jumalalta Jeesuksen nimessä rukoilleet. Saisimme jo iloita tulevasta Jumalan lahjasta, siitä jota emme vielä tänään näe.
50 luvun ja sen edellisiä aikoja. Se oli sen ajan kovaa verojen perimistä. Sinun tietosi on jo vajavainen siinäkin asiassa.
Ei kaikki lestaatiolaiset kasvata remmillä, eikä kaikki sinun tuomitsevat niin ala-arvoiset tavallisten kansalaisten perheet ole huonoja.
Ei kaikki tavalliset ihmiset ole juoppoja.
Mitä tulee lestatiolaisperheiden 100 kertaa paremmuuteen sinun lausumana, täytynee sano olet sitä fariseusien tyyppejä. Ei kaikki lestatiolaiset ole sinun laisia sekopäitä.
Olen pitkän elämäni aikana tavannut häiriintyneitä teikäläisiä jopa juoppojakin, jos myös hyviä esimerkilliä uskovaisia työtovereita ja ystäviä. Olen myös tavannut niitä meissä tavallissakin kansalaisissa samoin.
Ei sinun pitäisi retostella ja sössöttää suulla suuremmalla, kun et tunne niitä aikoja jolloin oli meillä kaikilla vaikeaa. Toivon, että et tulisi ylimielisenä kertomaan asioista joista reppana et tiedä.
ja kun muija lähtee liitosta noin vain toisen ukon matkaan; ei auta itkut eikä rukoukset. Akka lähtee, kun sille päälle tulee, sano Raamattu mitä tahansa. Kokemusta asiasta on.
Ymmärrän että tämä on kipeä asia. Varmaan kahdenkeskisissä keskusteluissa tulisi esiin useitakin asiaan vaikuttaneita seikkoja.
Otetaan yksi esimerkki:
Omien vanhempien esimerkki vaikuttaa. Jos nainen on kokenut lapsena omien vanhempiensa eron aiheuttaman hylkäämisen kauhun, vaikkapa isänsä hylkäämisen, niin hän saattaa olla aikuiseksi tultuaan hyvin herkkä kokemaan itsensä miehensä hylkäämäksi.
Nykyään kun parin yhteinen aika tahtoo olla monistakin eri syistä kortilla, niin helposti hylätyksi itsensä kokevan ruutitynnyri poksahtaa vaikkapa miehen jatkuviin työmatkoihin ja kotoa poissaoloon, dramaattisin seurauksin.
Nyrkkisääntönä voi sanoa ettei kukaan lähde toisen luota, jos hänen on siinä hyvä olla. En ainakaan ole tavannut tällaista henkilöä joka olisi lähtenyt.
Raamattuun vetoaminen on turhaa enää siinä vaiheessa, kun vaimo sulkiee ovea viimeistä kertaa.
Raamatun ohjeen mukaan miehen tulee nimittäin olla rakkaudessa Kristuksen kaltainen, siis valmis kuolemaan, jotta vaimo tulisi onnelliseksi. Naiselle ei tällaista vaatimusta ole Raamatussa asetettu.
niin loppuuko myös samalla anteeksiantamus? Yritin polvillani vaimon edessä pyytää anteeksi virheitäni ja omaa rakastamattomuuttani, mutta sitä ei herunut. Sanoi vain, että yritä löytää itsellesi seuraavaksi sinulle sopiva nainen. Näin kävi ja hän lähti. Ilmeisesti olin siis jo kierroksen myöhässä tuossa vaiheessa?
Lähdetään liikkeelle tästä otsikossa mainitusta klassisesta ja vaikeasta kysymyksestä, mitä rakkaus on.
Kun puhutaan aviosuhteesta, niin rakkaus on mielestäni kiteytettynä pyyteettömiä tekoja toisen hyväksi, sekä sitoutumista ja liittymistä toiseen ihmiseen loppuelämän ajaksi.
Jos ihmislapsen kiintymyssuhde ensihoitavaan vanhempaansa ei ole päässyt kehittymään turvalliseksi kolmen ensimmäisen elinvuoden aikana, niin siitä seuraa vääjäämättä vaikeuksia kiintymyssuhteeseen, kykyyn sitoutua ja liittyä yhteen toisen ihmisen kanssa.
Turvallisen kiintymyssuhteen vastakohtana on turvaton kiintymyssuhde, josta seuraa sitten monenlaisia vaikeuksia myöhempään sosiaaliseen elämään ja erityisesti läheisiin ihmissuhteisiin. Muun muassa mustasukkaisuuden taustalla on turvaton kiintymyssuhde omaan ensihoitajaan, siis lähinnä äitiin, ensimmäisen kolmen elinvuoden aikana.
Mustasukkainen on peloissaan, hädissään ja turvaton, hän pelkää kuollakseen hylätyksi tulemista, ja takertuu sen vuoksi läheiseen ihmiseen kouristuksenomaisesti kiinni, monine tunnettuine seurauksineen.
Tämän sinun kipeän tilanteesi tarkempaan analysoimiseen tarvittaisiin paljon tietoja kummankin menneisyydestä sekä yhteisen elämänne tapahtumista. Sen vuoksi on mahdotonta antaa vastausta siihen olitko sinä myöhässä, vai liittyykö tähän yhtenä osatekijänä kipeä menneisyys.
Joka tapauksessa sinun surusi, ikäväsi kaipauksesi pettymyksesi ja ehkä vihasikin, on suuri, ero tärkeästä ihmisestä on kuin kuolema.
Sitten tähän nousevat seuraavaksi hengelliset kysymykset. Voinko minä uskova ihminen joka olen puolisoni hylkäämä, solmia uuden avioliiton? Vai pitääkö minun elää yksin lopun elämääni? Et kertonut nykyisestä tilanteestasi tässä mielessä.
Hallukin jäi siis ilman vastausta verbien jalkoihin.
Tuo kertomasi oli kylmää peliä. Uskovien välillä ei pitäisi anteeksiantamisen olla milloinkaan kierroksen jäljessä - oli historia millainen tahansa.
Mustasukkaisuus voidaan johdattaa heikosta itsetunnosta ja läheisriippuvuudesta, mutta onhan se useimmille myös luonnollinen reaktio. On täysin tunnottomia tyyppejä, jotka voivat pitää omaa peliään toisen nähden, kenties nöyryyttääkseen tai nurkkaan ajaakseen, ja kuittaavat esiin nousseen ongelman toisen "sairaalla" mustasukkaisuudella tai viittaamalla tämän itsetuntoon. Vahvempi alistaa toista, vaikka itse asiassa on siinä heikompi, ettei kykene mistään suhteen ongelmasta keskustelemaan.
Emmeköhän me jätä vastaukseni avioinnin hänen tehtäväkseen, jolle vastasin?
.
On toki olemassa tervettäkin mustasukkaisuutta.
Kysymys oli tällä kertaa paranoidisesta mustasukkaisuudesta.
Viestisi sisälsi selvästi jotakin sellaista omasta elämänhistoriastasi, jonka sanomista vältit. Päättelen tämän voimkkaasta puolustusreaktiostasi. En puhunut mistään kylmästä pelista, vaan tärkeästä rakkaudellisesta parisuhteiden auttamistyöstä.
Erilaisiin valintohin, muun muassa juuri puolison valintaan, vaikuttavat ns. juurisyyt.
Jos joku henkilö rakastuu, ja avioituu myöhemmin tunnottomaksi peluriksi osoittautuvan tyypin kanssa, niin siihen on olemassa jo ennen "rakastumista" jokin syy miksi juuri tuo henkilö tuntuu hänelle tutulta, turvalliselta ja rakkalta.
nykytilanteessa; varsinkaan kun omaisuus menee jakoon ja näen entisen naiseni toisen miehen käsikynkässä kaupungin kaduilla tai ostoskeskuksissa. Uuden saaminenkin tuntuu mahdottomalta. Naiset kai ajattelee, etteihän tuo tyyppi pärjännyt entisenkään muijansa kanssa, kuinka sitten uuden sellaisen? Kaikki kiertävät ja varovat meikäläistä. Tuntuu joskus, että olis parasta, jos kuolis pois. Ei olis kiusaks kenellekään.
Otin kantaa Hallun tekstiin. En puolusta mitään, vierastan vain yhden saman kaavan sokeaa soveltamista jokaiseen aviokriisiin.
tapaus. Olin vuosia sitten häätilaisuudessa eräässä kirkossa. Vihkitoimitusta suorittava pappi esitti tuon tutun kysymyksen sulhaselle, mutta lipsautti sen muodossa "...tahdotko RAKASTELLA...". Tulikohan sanat vahingossa vai piruiliko pappi? Minusta kyllä näytti siltä, ettei tuo pappi itse edes huomannut kömmähdystään. Sulhanen kyllä vastasi tuohon kysymykseen reippaasti ja kuuluvalla äänellä: Tahdon. Muutama kirkkovieras tosin veti suupielensä hymyyn tuossa vakavassa tilaisuudessa. Morsiamen kohdalla pappi käytti noita vihkikaavan sanoja oikein perinteisellä tavalla.
Nii-in... mitenkähän tuon lupauksen kanssa sitten on? Tahtoikohan mies rakastaa?
Äsken tuli yllättäen tekstiviesti jossa luki:
"Olet mulle rakkain, helmistä puhtahin. Rakkasi (hänen nimensä)"
Ihmeellinen Jumala on antanut minulle uskomattoman ihanan puolion. Uskomatonta mutta totta! Kiitos Jumalle ja kiitos puolisolleni.
sinusta kaikki me saatais ottaa mallia. lestaatiolaisetkin. Minä olen se 50 luvun kuuluisa "veronkiertäjä" Sinulle kiitos. Kai se joskus palkitaan.
Jumala on rakkaus, kiitos Jumalalle hänen teoistaan.
Nyt puhutaan siitä, kun ihminen erottaa Jumalan yhdistämän parin.
Avauksessa jo taisin mainitakin, että usein mielletään avioero tällaiseksi erottamiseksi.
Minä sanoisin tähän, että ihminen on erottanut tämän eroavan parin jo ehkä kaksikymmentä vuotta ennen lopullista eroa.
Tämän vuoksi puolisot pitäisi jo ajoissa kouluttaa havaitsemaan ja tunnistamaan näitä mahdolliseen eroon johtavia merkkejä.
Parisuhde etenee vaiheittan, jokainen vaihe on valtava haaste nöyrtyä kasvamaan suhteessa. Kypsässä vaiheessa yhdessä elää kaksi erilaista erillista ihmistä, joille puoliso merkitsee todella paljon, lämmin huumori, lempeät sanat, nauru ja kikatus ja ihanien tunteiden aallot keinuttavat paria aivan päivittäin. Kuin kaksi onnellista lasta hiekkalaatikolla kevätauringon loisteessa.
Sen vaan sanon, ettei tämä tila tule ilmaiseksi.
Voi, tässä tärkeimmässä ihmissuhteessa sitä olisi meille tärkeätä pohdittavaa moneksi päiväksi.
Ehkä olis paree puhua vuosista!
Mutta mukava on ollut kirjoituksiasi lukea, kiitos niistä!
Muuten samanlainen huumorintaju on mun mielestä aika tärkee asia, oikeestaan ehdoton - jotta vois olla silleen kun sanoit - kaksi onnellista lasta hiekkalaatikolla - se on hyvä kuva! Ripaus luovaa hulluutta ja leikkimieltä, naurua ja kikatusta - todella hyvä!
Siis minä vaimoni kanssa. Vuosista siis puhutaan.
Tärkeätä on kodata myös keskeneräisyys, valmiiksi tulemme vasta sitten kun elämänvuosien kangas on viimeisen pisteensä saavuttanut.
Joskus leikkijöiltä tupsahtaa kuin huomaamatta hiekkaa leikkikaverin silmään. Seurauksena on itku ja parku, ja kaksi hämmentynyttä ihmistä ihmettelemässä että eihän siinä nyt enää näin pitänyt käydä. Siinä sitten vähän aikaa nyyhkitään ja kuivaillaan kyyneliä, kumpikin tahollaan. Tulimmehan kumpikin tahollamme hylätyksi ja mieli on maassa.
Nykyisin käy sillä tavalla, että ensiksi asia käsitellään puolin ja toisin tunteiden tasolla. Ja kun anteeksipyydön ja anteeksiantamisen aika sitten tulee, niin kaikki on jo annettu anteeksi. Toinen katsoo toista ja kysyy ihmetellen, että mitä minun vielä pitäsi sinulle antaa anteeksi, kun kaikki on jo sydämestä asti anteeksi annettu. Saattaa vielä käydä niinkin että vakavaksi ajateltu tilanne päättyy koomiseen naurun hyrskeeseen. Sellaisia lapset ovat, suuretkin lapset.
http://vakas.se/index.html
Siellä lukee suomenkielellä missä vaiheessa ero tulee.
Olen asioista perillä monista eri lähteistä saamani opetuksen ja käytännön kokemuksen kautta.
Tuntumaan tutulta.
Ei ollut aivan sun tekstis mukaista mutta sama se kunhan se on TOTUUTTA.