Sinä ei ole välietappi, se ei jätä.
Sille voi huutaa kauan odotettua huutoa, eikä se pelästy. Sillä on syli vaatteilla ja ilman ja päässä paljon ajatuksia, joista se kertoo ääneen.
Sitä ei tarvitse pelätä.
Sen kanssa mennään hissillä Ylläksen huipulle.
Sillä on aikaa opettaa, miten sieltä tullaan alas
Se ei ihmettele, kun otan kolmekymmentä valokuvaa lentokoneen ikkunasta saadakseni kuvaan satavarmasti Mount Everestin.
Se neuvoo kärsivällisesti, miten tietokoneella käsitellään kuva niin hyväksi, että se kelpaa ammattilaisillekin.
Jos se sanoo, että se tulee, se tulee.
Se on vuoteessa härkä, mutta ei millään aina jaksa mylviä.
Se ei oleta, että tuon Laatokan kierrokselta sille ja sen kavereille(siis taas sille) Viagraa yli tullimääräysten.
Me käsitämme molemmat, että ihmisellä on kaksi päätä, jotka ovat yhteydessä toisiinsa.
Se pitää kaikesta itsetehdystä, ei tarvitse maksaa paljon.
Se maksaa molempien kahvit, kun tapaamme ensimmäistä kertaa. Sen jälkeen ei ole niin nuukaa, kuka visaa vinguttaa.
Se käsittää, että minun raadollinen ihmistyöni on uuvuttavaa ja että hermot ovat aika vähissä.
Senkin, etten voi juoda kofeiinikahvia yli kymmentä kupillista illan aikana,
kun ei saa olla tulehduksia ruokatorvessa.
Me tiedämme molemmat, mitä on kasvaa sota-ajan vanhempien kotona piripintaan täynnä salaisuuksia -ja ettei se lapsuus häppöistä ole monellakaan -, mutta yhteistuumin sen voi jo unohtaa.
Se tuo minulle ruusuja äitienpäivänä, vaikka en ole sen äiti.
Se tykkää, kun ärsyynnyn, mutta ei ärsyynny siitä.
Se ei perusta pelkästään naisten takapuolista tai bikineistä.
Se ymmärtää, että varsinkaan pisamaihoisilla ei ole mitään hinkua aurinkorannoille.
Se ei suutu, kun nauran kummallisille äänille, joita se päästelee silloin, kun ei osaa muutakaan.
Se ei katso kalenterista aikaa tapaamiselle, jos tulee kova ikävä.
Kuutamossa se ottaa kädestä: laittaa oman takkinsa peppuni alle, ettei minua palele kalliolla,
kun kuvaan lintuja auringonlaskussa tai -nousussa ilman jalustaa.
Se näyttää minulle kaukoputkella, kuinka upea höyhenpeite on uivelolla - vai oliko se kuikka?-,
eikä piirunkaan vertaa välitä, mitä ihmiset ajattelevat, kun lintutornilla hyppään sen reppuselkään.
Se tietää, että aurinko nousee joka aamu jossain kiviaitojenkin takaa ja että jokainen tunnetila menee ohi. Paitsi se, että se tykkää sillein, ettei tarvitse muita sänkyynsä.
Se ei kyttää parkkipaikalla, lähdenkö yksin lavatansseista, eikä kirjoita nettiin meidän sänkytanssiamme.
Jotenkin se ymmärtää, että kahta samanlaista ihmistä ei ole koko maapallolla, eikä ihmisiä voi ostaa tai kompensoida.
Kun pyydän, se takoo päähäni joka päivä, ettei kaikkia ihmisiä tarvitse ymmärtää.
Ja että on ihan ookoo olla joskus vihainen ja loukkaantunut, eikä Sigmund ihan joka jutussaan ollut oikeassa.
Se antaa minun olla minä nivelrikkoineni, eikä minullakaan riitä energiaa toisen jatkuvaan suoraksi vääntämiseen
Sille voi huutaa kauan odotettua huutoa, eikä se pelästy. Sillä on syli vaatteilla ja ilman ja päässä paljon ajatuksia, joista se kertoo ääneen.
Sitä ei tarvitse pelätä.
Sen kanssa mennään hissillä Ylläksen huipulle.
Sillä on aikaa opettaa, miten sieltä tullaan alas
Se ei ihmettele, kun otan kolmekymmentä valokuvaa lentokoneen ikkunasta saadakseni kuvaan satavarmasti Mount Everestin.
Se neuvoo kärsivällisesti, miten tietokoneella käsitellään kuva niin hyväksi, että se kelpaa ammattilaisillekin.
Jos se sanoo, että se tulee, se tulee.
Se on vuoteessa härkä, mutta ei millään aina jaksa mylviä.
Se ei oleta, että tuon Laatokan kierrokselta sille ja sen kavereille(siis taas sille) Viagraa yli tullimääräysten.
Me käsitämme molemmat, että ihmisellä on kaksi päätä, jotka ovat yhteydessä toisiinsa.
Se pitää kaikesta itsetehdystä, ei tarvitse maksaa paljon.
Se maksaa molempien kahvit, kun tapaamme ensimmäistä kertaa. Sen jälkeen ei ole niin nuukaa, kuka visaa vinguttaa.
Se käsittää, että minun raadollinen ihmistyöni on uuvuttavaa ja että hermot ovat aika vähissä.
Senkin, etten voi juoda kofeiinikahvia yli kymmentä kupillista illan aikana,
kun ei saa olla tulehduksia ruokatorvessa.
Me tiedämme molemmat, mitä on kasvaa sota-ajan vanhempien kotona piripintaan täynnä salaisuuksia -ja ettei se lapsuus häppöistä ole monellakaan -, mutta yhteistuumin sen voi jo unohtaa.
Se tuo minulle ruusuja äitienpäivänä, vaikka en ole sen äiti.
Se tykkää, kun ärsyynnyn, mutta ei ärsyynny siitä.
Se ei perusta pelkästään naisten takapuolista tai bikineistä.
Se ymmärtää, että varsinkaan pisamaihoisilla ei ole mitään hinkua aurinkorannoille.
Se ei suutu, kun nauran kummallisille äänille, joita se päästelee silloin, kun ei osaa muutakaan.
Se ei katso kalenterista aikaa tapaamiselle, jos tulee kova ikävä.
Kuutamossa se ottaa kädestä: laittaa oman takkinsa peppuni alle, ettei minua palele kalliolla,
kun kuvaan lintuja auringonlaskussa tai -nousussa ilman jalustaa.
Se näyttää minulle kaukoputkella, kuinka upea höyhenpeite on uivelolla - vai oliko se kuikka?-,
eikä piirunkaan vertaa välitä, mitä ihmiset ajattelevat, kun lintutornilla hyppään sen reppuselkään.
Se tietää, että aurinko nousee joka aamu jossain kiviaitojenkin takaa ja että jokainen tunnetila menee ohi. Paitsi se, että se tykkää sillein, ettei tarvitse muita sänkyynsä.
Se ei kyttää parkkipaikalla, lähdenkö yksin lavatansseista, eikä kirjoita nettiin meidän sänkytanssiamme.
Jotenkin se ymmärtää, että kahta samanlaista ihmistä ei ole koko maapallolla, eikä ihmisiä voi ostaa tai kompensoida.
Kun pyydän, se takoo päähäni joka päivä, ettei kaikkia ihmisiä tarvitse ymmärtää.
Ja että on ihan ookoo olla joskus vihainen ja loukkaantunut, eikä Sigmund ihan joka jutussaan ollut oikeassa.
Se antaa minun olla minä nivelrikkoineni, eikä minullakaan riitä energiaa toisen jatkuvaan suoraksi vääntämiseen
Vastaukset 3
Vanhimmat
siis just mun pään sisällä asuvasta vaaleanpunaisesta unelmasta... kaikki viivat ihan oikeilla kohdilla, heitä vaan ei myydä valintamyymälässä, joten mahdollisuudet ovat siis yksi miljoonasta tai jotain.. :)
Harjoitustehtävä on siten suoritettu onnistuneesti ja läpäisee tarkistuksen. Kiitettävästi.
Vaatimukset olivat todella yksinkertaisia ja pieniä, eivätkä silti voi vakuuttaa, että mies rakastaisi juuri tuota kirjoittajaa!
Vaaleanpunaista----pöh!
hyvä runokertomus!