Tämä voi olla väärä palsta aiheelle, sillä täällä suurin osa lienee lapsettomuushoidoissa, mutta parempaakaan paikkaa en keksinyt. Pahoittelen siis, jos joku pahastuu viestistä.
Kaipaisin kokemuksia/kertomuksia ihmisiltä, jotka ovat joko lopettaneet lapsettomuushoidot tuloksettomina ja/tai ovat päättäneet, etteivät koskaan hoitoihin lähde.
Minusta tuntuu, että hoitoihin lähtemättömyys on nykyään paljon isompi tabu kuin lapsettomuus itsessään. Kun olen vastaillut ihmisten lapsiuteluihin avoimesti kertomalla, että lasta olemme toivoneet ja yrittäneet kolme vuotta, mutta että emme aio lähteä hoitoihin, on vastaanotto ollut todella tympeää. Tyyliin: "Totta kai niihin kannattaa lähteä, lääketiedehän on niin pitkälle kehittynyt nykyään. Se voi kuule olla tosi pienestä kiinni" tai: "Kipujako pelkäät ja rahanmenoa? On se lapsi kuule sitten paljon kärsimyksiä arvokkaampi?" Useimmiten nämä kommentit tulevat tietysti ihmisiltä, jotka eivät itse ole kärsineet lapsettomuudesta, ja jotka varmasti tosiaan kuvittelevat, että hoidot ovat "pikkujuttu".
Tällä palstalla puolestaan toistuvat eri hoitoja käsittelevät ketjut, joissa ihmiset tukevat toisiaan kertomalla, kuinka epätodennäköisissä olosuhteissa heidän oma raskautensa alkoi tai kuinka monen tuloksettoman hoidon jälkeen tärppäsi. Nämä ovat tietysti keskustelupalstojen vertaistukea parhaimmillaan, mutta nekin omalta osaltaan vääristävät todellisuuutta siinä mielessä, että niihin aniharvoin vastaa kukaan esim. viidennen IVF:n jälkeen luovuttanut ja lapsettomaksi jäänyt. Heitäkin varmaan kuitenkin on?
Mielestäni on hyvä asia, että hoitoja on olemassa, ja että suuri osa ihmisistä onnistuu saamaan kaivatun lapsen niiden avulla. Kuitenkin on fakta, etteivät kaikki pariskunnat saa lasta hoitojenkaan avulla, ja että päätöstä olla lähtemättä hoitoihin tulisi kunnioittaa yhtä lailla kuin hoitoihin menemistäkin.
Olemme mieheni kanssa surreet lapsettomuuttamme pitkään ja käyneet ammattilaisen kanssa kriisiämme läpi, joten lapsettomuuden tuska ja katkeruus ei ole minulle vierasta. Kuitenkin olemme tulleet siihen tulokseen, että hoidot eivät ole meitä varten. Kyse ei ole kivun tai rahanmenetyksen pelosta, vaan siitä, että esim itse olen suremisen ja terapian myötä sisäistänyt, että minun ei välttämättä tarvitse lisääntyä tai saada lapsia ollakseni onnellinen tai arvokas ihminen/nainen/vaimo.
Kun aina vaan puhutaan lapsettomista, jotka eivät taloudellisten esteiden takia voi lähteä hoitoihin, niin halusin nostaa tämänkin puolen lapsettomuudesta esille.
Kovin kiinnostavaa olisi kuulla nimenomaan niistä pariskunnista, jotka eivät pitkänkään hoitohistorian jälkeen ole saaneet lasta. Heitä ei kuitenkaan taida tällä palstalla liikkua, enkä tiedä mistä muualta kokemuksista voisi kuulla.
Kaipaisin kokemuksia/kertomuksia ihmisiltä, jotka ovat joko lopettaneet lapsettomuushoidot tuloksettomina ja/tai ovat päättäneet, etteivät koskaan hoitoihin lähde.
Minusta tuntuu, että hoitoihin lähtemättömyys on nykyään paljon isompi tabu kuin lapsettomuus itsessään. Kun olen vastaillut ihmisten lapsiuteluihin avoimesti kertomalla, että lasta olemme toivoneet ja yrittäneet kolme vuotta, mutta että emme aio lähteä hoitoihin, on vastaanotto ollut todella tympeää. Tyyliin: "Totta kai niihin kannattaa lähteä, lääketiedehän on niin pitkälle kehittynyt nykyään. Se voi kuule olla tosi pienestä kiinni" tai: "Kipujako pelkäät ja rahanmenoa? On se lapsi kuule sitten paljon kärsimyksiä arvokkaampi?" Useimmiten nämä kommentit tulevat tietysti ihmisiltä, jotka eivät itse ole kärsineet lapsettomuudesta, ja jotka varmasti tosiaan kuvittelevat, että hoidot ovat "pikkujuttu".
Tällä palstalla puolestaan toistuvat eri hoitoja käsittelevät ketjut, joissa ihmiset tukevat toisiaan kertomalla, kuinka epätodennäköisissä olosuhteissa heidän oma raskautensa alkoi tai kuinka monen tuloksettoman hoidon jälkeen tärppäsi. Nämä ovat tietysti keskustelupalstojen vertaistukea parhaimmillaan, mutta nekin omalta osaltaan vääristävät todellisuuutta siinä mielessä, että niihin aniharvoin vastaa kukaan esim. viidennen IVF:n jälkeen luovuttanut ja lapsettomaksi jäänyt. Heitäkin varmaan kuitenkin on?
Mielestäni on hyvä asia, että hoitoja on olemassa, ja että suuri osa ihmisistä onnistuu saamaan kaivatun lapsen niiden avulla. Kuitenkin on fakta, etteivät kaikki pariskunnat saa lasta hoitojenkaan avulla, ja että päätöstä olla lähtemättä hoitoihin tulisi kunnioittaa yhtä lailla kuin hoitoihin menemistäkin.
Olemme mieheni kanssa surreet lapsettomuuttamme pitkään ja käyneet ammattilaisen kanssa kriisiämme läpi, joten lapsettomuuden tuska ja katkeruus ei ole minulle vierasta. Kuitenkin olemme tulleet siihen tulokseen, että hoidot eivät ole meitä varten. Kyse ei ole kivun tai rahanmenetyksen pelosta, vaan siitä, että esim itse olen suremisen ja terapian myötä sisäistänyt, että minun ei välttämättä tarvitse lisääntyä tai saada lapsia ollakseni onnellinen tai arvokas ihminen/nainen/vaimo.
Kun aina vaan puhutaan lapsettomista, jotka eivät taloudellisten esteiden takia voi lähteä hoitoihin, niin halusin nostaa tämänkin puolen lapsettomuudesta esille.
Kovin kiinnostavaa olisi kuulla nimenomaan niistä pariskunnista, jotka eivät pitkänkään hoitohistorian jälkeen ole saaneet lasta. Heitä ei kuitenkaan taida tällä palstalla liikkua, enkä tiedä mistä muualta kokemuksista voisi kuulla.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Henkilökohtaisesti minua ärsyttää sellaiset ihmiset jotka eivät selvitä lapsettomuuden syytä. Sen saa muutamin kokein selville (verikokeet, aukiolotutkimus, spermatesti, ultra jne.). Syy voi tosiaan olla hyvinkin pieni eli munasolu ei vaikka kypsy ja homma voidaan hoitaa clomifen-kuurilla. Tai jos luteaalivaihe on liian lyhyt, keltarauhashormooni auttaa. Tai jos prolaktiini on liian korkea, prolaktiininestäjälääkitys auttaa jne. Moni lapsettomuutta aiheuttava tekijä eli kilpirauhassairaus, PCO ja endometrioosi kannattaa tunnistaa ja hoitaa vaikkei lapsia edes hankkisikaan!
Turha itkeä terapiassa jos syy olikin parinkympin kuurilla hoidettava homma. Itsellä näin oli ja onneksi hankkiuduin ajoissa tutkimuksiin. Mihinkään ivf juttuihin tuskin olisin lähtenyt joten onneksi vika oli pieni.
Olen ehdottomasti samaa mieltä siitä, että lapsettomuuden syyt kannattaa totta kai aina selvittää lääkärin avulla. Meillä diagnoosina on selittämätön lapsettomuus; elämme terveellisesti, ei ylipainoa tai sairauksia, kierto säännöllinen ja ovuloin, miehen sperma priimaa ja nuoriakin vielä olemme.
Jännä juttu, että heti ekan vastauksen piti hyökätä aloittajaa (=minua) vastaan ja kyseenalaistaa valinta olla menemättä hoitoihin??? Tosi loukkaava tuo kommentti: "turha itkeä terapiassa jos syy olikin parinkympin kuurilla hoidettava homma". Et voinut tietää oliko tämä tilanne (ei ollut!). Se, että se päti sinuun, ei tarkoita että kaikilla olisi sama tilanne. Onnea sinulle jatkoon kuitenkin.
Kokeileppa baby asperin-kuuria eli osta miniasperiineja. Selittämätön lapsettomuus voi muuttua äitiydeksi. Kyse on usein alkion kiinnittymättömyydestä jos ei natsaa. Eli ei se koeputkihedelmöityskään välttämättä tepsi.
Juuri tällaisia viestejä ketjun aloittaja ei varmasti kaipaa! Miksei voi vastata asiallisesti tai olla vastaamatta ollenkaan jos ei ole parempaa sanoottavaa?!! Aloitus oli asiallinen, mutta vastaukset vähintäänkin outoja...
Itselläkin takana kaksi ns "ihmeraskausta", muttei tulisi mieleenkään lähteä viisastelemaan itselle toimineiden hoitomuotojen avulla!
vastaanotto johtunee siitä, että tuttunne luulevat, ettet jostain syystä uskalla lähteä hoitoihin. He sitten yrittävät rohkaista juuri tuolla tavalla, sanovat, että vika voi olla helppo korjata, tai, että kyllä ne kamalat hoidot sitten unohtuvat kun saa niillä lapsen. En nyt itse tuollaisia puheita ole pitänyt mitenkään loukkaavina. Tosin olen sikäli väärä henkilö ehkä vastaamaankin, että lähdin hoitoihin.
mulla on tasan 2 kaveria..jotka halusivat tavallaan lasta..molemmat ovat iloisia kun oon nyt raskaana..mutta..heidän ilmeensä vakavoituu ..kun halusivat kovasti myös lapsia..eikä ole luoja suonut niitä luomusti.. olen koittanut niiiin hienotunteisesti kuin vain voin,kysyä et missä vika..kumpikaan ei tiedä kun ei o tutkittu....
minusta se on käsittämätöntä!!???haluan vain heidän parastaan,ja aina muistan vaan mainita,en saarnata,että se voi olla niin pienestä kii..et saattais jo kk pääst oottaa vauvaa. mutta ei..aina kun kautta rantain utelen,vastaus on kierrellen "ei oo oikee ehtiny tutkimuksiin kun on työt sun muut..".
minua ihmetyttää se,ettei ajoissa tehdä asialle mitään..kun viel oli aikaa..kun kuitenkin se vauva olis toiveen täyttymys,vaan ei pakkomielle.. mutta kukin taaplaa tavallaan.kyllä jotkut ihmiset hakee sillä myötätuntoa kun voivat sanoa ettei saanut ikinä lasta..vaikka toivoikin kovasti.. josklus toiveiden eteen täytyy tehdä töitä.... onnea matkaan teille kaikille..ihan millä tiellä haluattekin kulkea.. :)
Jokainen päättää itse lähteekö hoitoihin ja jokainen tuntee oman parisuhteensa parhaiten. Eräs ystäväni kertoi monien vuosien yrittämisen jälkeen ( lääkärien ikäkommenttien) että he eivät halua selvittää kummassa on ns. vikaa.
Päätös tehtiin ja sitä on kunnioitettu, nyt elävät onnellisessa parisuhteessa edelleen. Tämä oli yksi tapaus. Eräs pari sanoi jäätyään monen ivf/icsi hoidon jälkeen ilman lasta että parisuhde meinasi mennä siinä samassa rytäkässä, eivät olisi lähteneet hoitoon jos sen olisivat tienneet. En arvostele hoitoon lähteneitä, itselläni on toinen icsi-hoito menossa mutta ei ole tosiaan väärin jättää asioita silleensä jos luonto ei tässä tapauksessa riitä hoitamaan asiaa. Koitappa jaksaa!
ja elämme onnellisessa parisuhteessa. Menoa ja meininkiä riittää. Stoppi on myös pantu (joidenkin) lapsellisten ihmisten syyllistäville asenteille. Emme enää anna niiden myrkyttää elämäämme. Maksamiemme verojen kautta rahoitamme suomalaisten lasten hyvinvointia.
Halusimme omaa lasta ja kävimmekin n. 10 vuotta sitten eri hoidoissa, kaksi kertaa koeputkihedelmöityksessä. Yritimme siis aikamme minkä jälkeen yksinkertaisesti HYVÄKSYIMME että omaa lasta emme tule saamaan ja lopetimme hoidot. Aikaa tietysti kului asian hyväksymiseen. Ottolasta emme halunneet missään vaiheessa. Miehen lähisukulaisilla on lapsia joten "suku jatkuu".
Tämä on vain yksi tarina. Kukin taaplaa tyylillään ja enemmistö ei varmasti hyväksy lapsettomuuttaan. Mutta toisaalta - meillä on vain yksi elämä - me olemme päättäneet elää sen täysillä niillä ehdoilla jotka meille on annettu.
Minä ymmärrän hyvin valintanne. Itse muutama vuosi sitten pohdimme pitkään samaa asiaa, lähteäkö hoitoihin vai ei. Mielestäni on kaikinpuolin järkevää selvittää tosiaan missä vika. Joskus kun asiat saattavat ratketa hyvinkin helposti. Mutta kuten teillä, myös meillä kävi niin, että "diagnoosi" on selittämätön.
Itselleni hoitoihin lähtö ei ollut helppo valinta. Jotenkin se soti periaatteitani vastaan ja tuntui vieraalta. En kuitenkaan ollut valmis luopumaan äitiysunelmastani. Niinpä päätimme lähteä inseminaatioon, joka on kuitenkin vielä helppo hoitomuoto. Pari keskenmenoa saatiin noilla aikaiseksi, ei onnellista lopputulosta.
Nyt on taas hetki, jolloin on tehtävä päätös jatkosta. Koeputkihoito tuntuu vielä vieraammalta ratkaisulta, en toivoisi lapsemme saaneen alkuaan laboratoriossa. Itse olisin ehkä valmis luovuttamaan, mieheni tuntee toisin. Toisaalta tämänkin hoidon aikana saattaisi selvitä jotain uutta, joka selittäisi lapsettomuuden syitä. Siis lähinnä munasoluihin tai alkionkehitykseen liittyen. Vaikea päätös on tehtävä.
Kunnioitan päätöstänne olla lähtemättä hoitoihin. Ei siinä tosiaankaan syynä ole välttämättä rahanmeno tai kivun pelko. Kun oma ratkaisu tuntuu hyvältä ja sen pystyy hyväksymään, on se varmasti silloin oikea. Lapsettomuus on prosessi, jonka jokainen kulkee omalla tavallaan. Mielestäni mitään yhtä ja oikeaa ratkaisua näihin asioihin ei ole. Eikä kenenkään tulisi arvostella toisten ratkaisua hoitoihin lähtemisestä tai lähtemättömyydestä.
miten nyt esim MINUNKIN lapsi on saanut labrassa alkunsa. jospa heittelisit niitä jossain muualla.kuulin tota ex ukoltani ihan tarpeeksi. toivottavasti et ikinä joudu hakemaan lääkäristä apua mihinkään..koska kaikki testit tehdään labrassa.saatat olla siellä nyt jo puoliks kasattu. idiootti.
Koitahan ottaa hieman rauhallisemmin. Edellisen kirjoittajan viesti oli mielestäni täysin asiallinen ja hyvällä maulla kirjoitettu. Hän vain pohti omien ratkaisujensa syitä, ja antoi hyvin ymmärtää että jokainen tekee omat ratkaisunsa. Kaikki eivät halua käyttää kaikkia mahdollisia lääketieteen keinoja hyväkseen. Se ei tarkoita, ettetkö Sinä niin saisi tehdä tai että hän jotenkin haukkuisi sinua ratkaisustasi.
...tämä on ehkä ketjun aloittajan asian vähän vierestä, mutta hiukan vihiä JOS lapsettomuus voisi olla erittäinkin pienistä asioista kiinni.
Kilpirauhassairaudet (usein piileviä), ali-ylitoiminta ja varsinkin KROONINEN KILPIRAUHASTULEHDUS aiheuttavat että munasolu ei kehity kunnolla, (usein lääkäriltäkin hukassa). Struuma jne (Endokrinologi-erikoislääkärin alaa) B-12 vitamiinin ja Foolihappovitamiinin puutos. Jos intressiä noihin kannattais perehtyä, internetti oiva siihen!
Olen erittäin paljon eri ihmisten kanssa tekemisissä ja näistä yllämainituista asioista johtuen on joidenkin lapsettomuus loppunut, voi tuntua pieniltä vioilta mutta tutkituttaa kannattaa, usein yllämainitut viat ja puutokset huomataan ehkä vasta vuosienkin jälkeen.
Kilpirauhassairaudet ja vitamiininpuutokset aiheuttavat kummassakin sukupuolessa lapsettomuutta!
Kilpirauhasfoorumilla keskustelua , http://www.kilpirauhas.info/foorumi/
Matti Tolosella paljon tutkittua tietoa vitamiineista mm liittyen(raskauteen-hedelmöitykseen),
http://www.biovita.fi/suomi/index.html
plus muita hyviä palstoja kun panee vain sanat hakuun!
Aihe ei ole ehkä vielä meille ajankohtainen (yritystä vajaa vuosi), mutta 'eksyin' kuitenkin tänne lapsettomuus-palstalle...ja ap:n kysymykseen: minulle hyvä syy olla menemättä ainakaan rankempiin hoitoihin voisi hyvin olla se, etten halua muuttua "käveleväksi lääkärikirjaksi" - näissä viesteissä on monissa jotenkin agressiivinen ote, kaikkeen löytyy ratkaisu jostain hormonista, tuttavilta on lupa kysellä miksi he eivät raskaudu..
(Tunnistaisin itseni tuosta "ei oo oikee ehtiny tutkimuksiin kun on työt sun muut.." kommentista; en ole tilivelvollinen edes lähimmille ystävilleni lapsentekohankkeen vaiheesta tai epäonnistumisen syistä ja voisin hyvin vastata näin vain saadakseni kysyjän lopettamaan tenttaamisen. Kerron tai kysyn kyllä jos kaipaan neuvoja. Sillä kyllä, aihe on arka ja henkilökohtainen, enkä halua tehdä siitä sen arkipäiväisempää jakamalla sitä kovin monien kanssa. )
Jo kuukausittainen pettymys on valtava, enkä tiedä kestäisinkö itse, tai kestäisikö suhteemme pettymyksiä vielä suurempien hoitojen jälkeen, jos kaivattu raskaus ei sitten alkaisikaan.
Hakeeko joku oikeasti myötätuntoa sillä ettei koskaan saanut lapsia...? Itse ajattelen paremminkin niin, että sitten voisi, olisi pakko, keskittyä hyvällä omatunnolla kaikkeen muuhun elämässä tärkeään. Uraan, kotiin, suhteeseen, vapaa-aikaan, harrastuksiin, matkusteluun.. ennen lapsihaaveita paremminkin ajattelin että lapsettomat pariskunnat ovat vapaita ja meneviä, eivät ainakaan myötätuntoa hakevia repsukoita :-) Tämä siis ennen kuin tosissaan tajusin, ettei lapsia kaikille noin vaan ilmaannu.
Uskon myös että joskus periksiantaminen, luovuttaminen on rohkeampaa kuin jatkaminen.
Ajatukset voivat tietty muuttua, jos vauvaa ei kuulu eikä syytä löydy lähitulevaisuudessa.
Kuten edellinenkin kirjoittaja vihjaisi, apu voi löytyä ihan pienellä säädöllä niin, ettei niihin rankkoihin kemiallisiin hoitoihin tarvitse ryhtyäkään.
Positiivisena puolena vielä sekin, että vaikkei sitä vauvaa siltikään alkaisi kuulua, niin ainakin itsensä saa parempaan ja terveempään kuntoon siinä hoidon 'sivuvaikutuksena'.
Ainakin homeopatiaa, akupunktiota ja vyöhyketerapiaa kannattaa kokeilla.
Ajattelemista aiheita tämä viestiketju on minulla tuonut. Avopuolisollani on kaksi lastaa edellisestä liitostaan ja nyt me olemme noin puoli vuotta sitten jättäneet ehkäisyn pois - toiveena saada lapsi - mutta mitään ei ole kuulunut. Mieheni on sitä mieltä, että mihinkään hoitoihin hän ei suostu eikä pystyisi rakastamaan toisen lasta.. Vaikka kovasti haluan toivoa, että meillä olisi mahdollista saada biologinen lapsi, on jostain minulle kuitenkin herännyt pelko. Itse en olisi hoitojakaan vastaan, mutta jos mieheni ei niitä halua.. Nyt asia ok, mutta mistä voin tietää esimerkiksi muutaman vuoden päästä, että olenko valmis luopumaan unelmastani olla äiti? Vaikka kysymys ei ole ajankohtainen, tuo se oman epävarmuuden varjonsa parisuhteeseemme. Onko kellään ollut vastaavaa tilannetta - tai mitä ajatuksia teillä on asiasta?
No huhhuh mikä mies sinulla! Vai ei voisi rakastaa toisen lasta! Hänellä itsellään on kuitenkin 2 lasta edellisestä liitosta. Mitäköhän hän toivoo sinun suhteesta omiin lapsiinsa ...
Todella itsekäs asenne, että kun hänellä kerran jo on jälkeläisiä, niin yhtään ei sitten kiinnosta se, että haluaisitko Sinä mahdollisesti saada biologisen jälkeläisen. Sitä paitsi, vaikka lapsi saisi alkunsa luovutussoluista, kyllä se silti on _oma_ lapsi, ei toisen ihmisen lapsi.
No, joka tapauksessa, jos teillä on yritystä vasta puoli vuotta takana, mitään syytä huoleen ei todellakaan vielä ole.
Tarkoitin "toisen lapsella", että mieheni ei halua esimerkiksi adoptiolasta, mikä itselleni on aina ollut yksi vaihtoehto. Hänen mielestä minun suhde hänen lapsiinsa on aivan eri asia kuin "vanhempana oleminen".Kovasti mietityttää, että pystynkö tekemään nyt sellaista "lupausta", että jos "luomu"menetelmällä lasta emme voisi saada, että en haluaisi yrittää kaikkeni..