Olen elänyt jaksoissa 200-600 kcal per päivä, joinain päivinä enemmän.
Nyt taas olen saanut itseni kasaan ja viimeisen pudonneen kilogramman myötä olen enimmiltäni laihtunut -10kg.
Toistaiseksi en eroa huomaa.. Ja laihduttamisen varaa on vielä pitkäksi aikaa, uskoo ken tahtoo.
Asiaan kuitenkin, miten jaksatte, vai jaksatteko edes tuolla ruokamäärällä pitää suhteita yllä?
Itse olen nyt 5 pv putkeen ollut vaiheittain surullinen, masentunut, vihainen, äreä, väsynyt tai loukkaantunut. Väsynyt melkein aina, mutta nuo negatiiviset tunteet se on tuonut mukanaan.
Hengaillut nuo päivät aika paljon poikaystäväni kanssa, mutta aika mennyt riidellen tai hitaasti, kun olen väsynyt, en jaksa olla kovin seurallinen niin aika kuluu kelloa tuijottamalla, milloin pääsee kotiin lepäämään.
Niinpä olen lähtenyt melkein joka päivä aikaisemmin, toisin kuin ennen, ennen aina silloin kun oli pakko lähteä.. Nautin hänen seurastaan ja hän minun. Olen nyt loukannutkin häntä monella tapaa vihastuessani ja loukkaantuessani.
Hän tietää, että minulla on jonkinlaisia ongelmia syömisen kanssa, mutta en itse itselleni anoreksiaa ole myöntänyt.
Asiassa monia mielipiteitä, mutta ''sairastuneena'' olen sitä mieltä, ettei se ole sairaus, joten en sitä itselleni myönnä.
Minua vihastuttaa, pidämme nyt taukoa vähän aikaa, ehkä mielentilani nousisi..
Vasta nyt taidan ymmärtää noita haittapuolia, miksi monet ovat yksin tämän kanssa.
Minulla tämä lähti ainakin siitä, kun muut ongelmat jäi taakse ja elämä kukoisti, sitä alkoi kiinnittää enemmän itseensä huomiota..
En halua menettää häntä, ennen aina nauroimme, olimme iloisia emmekä millään halunneet lähteä toistemme luota. Haluan sen takaisin, mutta haluan myös laihtua.
En tiedä, olenko valmis irtautumaan hänestä tämän vuoksi. Järki sanoo, ettei se ole sen arvoista, mutta jokin päässäni kertoo toista.
Oletteko te todella ihan yksin tämän kanssa?
Meneekö teillä hyvin suhteittenne kannalta?
Hoidatteko asiaa millään tavalla, saako esim. kahvi teidät pirteämmiksi?
Olen maassa, ja syytän tästä itseäni, ja minulla on todella syytä siihen.
Oletteko menettäneet ketään läheistänne? Oliko se kova pala, vai ajattelitte vain tämän korvaavan hänet? :-/
Olen ainoa joka meidän ongelmaamme voi poikaystäväni kanssa vaikuttaa, mutta en halua, en halua lopettaa.
Olenko menettämässä hänet?
Kai nyt järki itsekin sanoo, että näin on.
Mutta annan itselleni aikaa katsoa, mitä tuleman pitää. :-(
Nyt taas olen saanut itseni kasaan ja viimeisen pudonneen kilogramman myötä olen enimmiltäni laihtunut -10kg.
Toistaiseksi en eroa huomaa.. Ja laihduttamisen varaa on vielä pitkäksi aikaa, uskoo ken tahtoo.
Asiaan kuitenkin, miten jaksatte, vai jaksatteko edes tuolla ruokamäärällä pitää suhteita yllä?
Itse olen nyt 5 pv putkeen ollut vaiheittain surullinen, masentunut, vihainen, äreä, väsynyt tai loukkaantunut. Väsynyt melkein aina, mutta nuo negatiiviset tunteet se on tuonut mukanaan.
Hengaillut nuo päivät aika paljon poikaystäväni kanssa, mutta aika mennyt riidellen tai hitaasti, kun olen väsynyt, en jaksa olla kovin seurallinen niin aika kuluu kelloa tuijottamalla, milloin pääsee kotiin lepäämään.
Niinpä olen lähtenyt melkein joka päivä aikaisemmin, toisin kuin ennen, ennen aina silloin kun oli pakko lähteä.. Nautin hänen seurastaan ja hän minun. Olen nyt loukannutkin häntä monella tapaa vihastuessani ja loukkaantuessani.
Hän tietää, että minulla on jonkinlaisia ongelmia syömisen kanssa, mutta en itse itselleni anoreksiaa ole myöntänyt.
Asiassa monia mielipiteitä, mutta ''sairastuneena'' olen sitä mieltä, ettei se ole sairaus, joten en sitä itselleni myönnä.
Minua vihastuttaa, pidämme nyt taukoa vähän aikaa, ehkä mielentilani nousisi..
Vasta nyt taidan ymmärtää noita haittapuolia, miksi monet ovat yksin tämän kanssa.
Minulla tämä lähti ainakin siitä, kun muut ongelmat jäi taakse ja elämä kukoisti, sitä alkoi kiinnittää enemmän itseensä huomiota..
En halua menettää häntä, ennen aina nauroimme, olimme iloisia emmekä millään halunneet lähteä toistemme luota. Haluan sen takaisin, mutta haluan myös laihtua.
En tiedä, olenko valmis irtautumaan hänestä tämän vuoksi. Järki sanoo, ettei se ole sen arvoista, mutta jokin päässäni kertoo toista.
Oletteko te todella ihan yksin tämän kanssa?
Meneekö teillä hyvin suhteittenne kannalta?
Hoidatteko asiaa millään tavalla, saako esim. kahvi teidät pirteämmiksi?
Olen maassa, ja syytän tästä itseäni, ja minulla on todella syytä siihen.
Oletteko menettäneet ketään läheistänne? Oliko se kova pala, vai ajattelitte vain tämän korvaavan hänet? :-/
Olen ainoa joka meidän ongelmaamme voi poikaystäväni kanssa vaikuttaa, mutta en halua, en halua lopettaa.
Olenko menettämässä hänet?
Kai nyt järki itsekin sanoo, että näin on.
Mutta annan itselleni aikaa katsoa, mitä tuleman pitää. :-(
Vastaukset 5
Vanhimmat
valitettavasti emme voi nyt auttaa.
..tiedossani kyllä on että olen ainoa joka voi asiaan vaikuttaa.
Mutta teidän kokemuksia suhteittenne kärsimyksistä kyselinkin, selvisittekö vai lopahtivatko kokonaan suhteet läheisimpiin?
mä en jaksa pitää yllä suhteita kun kaikki aika menee ruuanlaittoon (laitan perheelle ruokaa enkä edes ite syö!) ja urheiluun.
paria kaveria oon tavannu mutta mikään ei onnistu ja tunnen itteni niin huonoks ettei edes kiinnosta. en usko että kukaan haluaa mun seuraa joten oon kotona.
että joo. mutta kun mulla oli bulimiaa, juhlin jatkuvasti ja oli muutenkin meno päällä....se liittyy varmasti jotenkin anoreksiaan.
Että anoreksia nervosa tappaa ihmissuhteet. Ei jaksa ja masentaa ja ahdistaa ja inhoaa itseänsä. Ihmisen on rakastettava itseään ennenkuin voi rakastaa muita. :/ Mulla on TODELLa kärsivällinen ja rakastava avomies joka jaksaa jollain kummantavalla katsoa tätä itsenikiduttamista ja jaksaa aina puhua että mun on mentävä lääkärin puheille. Noh nyt olen niin väsynyt tähän itsekin että oon päättäny lähteä hakee ammatti apua. Mut kuitenkin uskoisin et aika vaikeaa on etenkin nuorenmpana jaksaa pitää suhdetta yllä jos on anoreksia. Itse oon 23 ja tuntuu että näin vanhempana jaksaa vähän paremmin, mutta huonosti kuitenkin.
Itse sairastan myös (ortoreksia/anoreksia) ja olen huomannut olevani yksin. Minulla on poikaystävä, muttei ystäviä enää ollenkaan. En voi lähteä mihinkään kyläilemään/oleilemaan koska pelkään joutuvani syömään.
Poikaystävä on tietoinen tilastani ja tukee parhaansa mukaan. Olen tietysti onnellinen siitä, mutta vihaan itseäni kun en näytä sitä hänelle. Olen aina väsynyt, äksyilevä, kylmä ja etäinen. Mutta silti hän jaksaa minua. Mietin aina miksi olin taas niin itsekäs, typerä ja lapsellinen ja päätän etten enää ole, vaan näytän hänelle että rakastan ja välitän. Arvatenkin päädyn olemaan yhä uudelleen itsekäs, typerä ja lapsellinen. Tiedän että hän kärsii ja tunnen jatkuvasti huonoa omatuntoa asiasta.
Eniten minua kuitenkin vihastuttaa se, että menetin ystävät. Kaikki vanhatkin. En syytä heitä, vaan olen vihainen itselleni.
En tiedä onko sinulla ystäviä, jos ei, pidä tiukasti kiinni poikaystävästäsi. Poikaystävä ei korvaa ystäviä, mutta on hyvä olla edes joku joka tukee ja on lähellä.. Anteeksi etten osaa neuvoa paremmin.