Voih, tänään se touhu alkaa. Tytär muuttaa viikon päästä pois, ja tänään pitäisi käydä ostamassa hänen kanssaan kauhat & kattilat, mukit sun muut tilpehöörit, kantaa K-kaupasta kotiin pino tyhjiä pahvilaatikoita muuttoa varten.
Onhan tuon tiennyt koko ajan, että joskus ne kasvavat ja muuttavat pois. Mutta välillä tuntui siltä että nuoruus vain jatkuu ja jatkuu kuin rannaton meri. Oli menemistä ja tulemista, ahdas koti kavereita täynnä, tuulikaapissa aina kasa vieraita lenkkareita kotiin tullessa, hulinaa ja äksöntä, aina soi ja tapahtui.
Sitten ihan yhtäkkiä puolen vuoden sisällä tytölle tapahtui kaikki isot asiat: yo-juhlat, ensimmäinen "tosi" poikakaveri, superhyvä työpaikka eikä mitään kunnan puistohommia, opiskelemaan pääsy ja nyt opiskelija-asuntoon muutto. Että näin.
Vielä ei ole haikeutta rinnassa, päinvastoin, olen iloinen tytön puolesta ja tykkään siitä, että elämässä tapahtuu ja mennään eteenpäin. Jäähän mulle vielä tänne poika (16 v). Mutta olen ihan varma että kun tavarat on ensi lauantaina saatu tutun Hiacella hiissattua Pukinmäkeen, tänne kotiin palaa yksi haikea mutsi...
Onneksi mulla on muutakin elämää. Harrastuksia joka sormelle, ja tosiaankin, ihana 16-vuotias nuori miehenalku. En varmankaan jää kovin pitkäksi aikaa haikailemaan.
Onko täällä muilla sen ikäistä jälkikasvua, että nämä fiilikset ovat tuttuja? Irtautuminen, luovuttaminen, luottaminen...
Eeva
Onhan tuon tiennyt koko ajan, että joskus ne kasvavat ja muuttavat pois. Mutta välillä tuntui siltä että nuoruus vain jatkuu ja jatkuu kuin rannaton meri. Oli menemistä ja tulemista, ahdas koti kavereita täynnä, tuulikaapissa aina kasa vieraita lenkkareita kotiin tullessa, hulinaa ja äksöntä, aina soi ja tapahtui.
Sitten ihan yhtäkkiä puolen vuoden sisällä tytölle tapahtui kaikki isot asiat: yo-juhlat, ensimmäinen "tosi" poikakaveri, superhyvä työpaikka eikä mitään kunnan puistohommia, opiskelemaan pääsy ja nyt opiskelija-asuntoon muutto. Että näin.
Vielä ei ole haikeutta rinnassa, päinvastoin, olen iloinen tytön puolesta ja tykkään siitä, että elämässä tapahtuu ja mennään eteenpäin. Jäähän mulle vielä tänne poika (16 v). Mutta olen ihan varma että kun tavarat on ensi lauantaina saatu tutun Hiacella hiissattua Pukinmäkeen, tänne kotiin palaa yksi haikea mutsi...
Onneksi mulla on muutakin elämää. Harrastuksia joka sormelle, ja tosiaankin, ihana 16-vuotias nuori miehenalku. En varmankaan jää kovin pitkäksi aikaa haikailemaan.
Onko täällä muilla sen ikäistä jälkikasvua, että nämä fiilikset ovat tuttuja? Irtautuminen, luovuttaminen, luottaminen...
Eeva
Vastaukset 2
Vanhimmat
Haikeita asioitahan nuo ovat,
mutta myös mainio merkki siitä,
että lapsi uskoo siipiensä kantavan. :))
4 on jo maailmalla ja yksi vielä kotona (15v).
Koti on jäänyt isoksi ja turhan tyhjäksi.
Huomaan myös antavani asioita periksi nuorimmalle
aivan eritavalla kuin muille..
Lieneekö äiti pehmennyt, vaiko kyllästynyt.. ;)
Lapset käyvät usein, kolmisen kertaa viikossa,
joten olen onnellisessa asemassa.
Lähtö ei ole niin pahalta tuntunut. :)
oli fiilikset sydäntäraastavat jopa ihan parin vuoden ajan, vaikka kotiin jäi 6- ja 9-vuotiaat "pikkuiset". Se oli kasvun paikka äidille, mutta kun sen kerran läpikävin pystyn nyt ottamaan rauhallisemmin mielin näiden nuorempien lähdön.
Opiskelijapojalla ei ole varaa lähteä omilleen vielä pitkään aikaan, luulisin.
Tyttö jo yritti, mutta rahapula ja "kaverikämppä"-olosuhteet ajoi hänet takaisin kotiin jo kuukauden kuluttua. Kiva. Sain vähän jatkoaikaa ja tyttö tuli itsevarmemmaksi reissullansa. Ikäänkuin murrosikä helpottui pienestä irtiotosta kotoa.