Mulla ongelmana tuntuu olevan se, että olen totaalisen jämähtänyt vanhempieni kotiin. Olen jo 25-vuotias äijä. Joskus 5 vuotta sitten yritin muuttoa omilleni ekakerran opiskelujen alkaessa, mutta masennus nousi kriittisiin lukemiin ja jouduin keskeyttämään koulun ja palaamaan häntä koipien välissä takaisin kotiin. Missä makasin n. vuoden ilmoittautumatta työkkäriin tai minnekään, suunnilleen ajattelin että kun säästöt loppuu niin tapan itseni.
Kuitenkin viimein sain jostain ihmeellisesti voimia ja raahauduin työkkäriin, missä masennukseni paljastui itselleni varsin nololla tavalla, aloin poraamaan kesken työnhakusuunnitelman laatimisen. Tuumivat että ei ole kaikki kunnossa ja ohjasivat psykiatrian poliklinikalle, mistä aikanaan pääsin työelämästä syrjäytyviä kuntouttavan säätiön "palvelukseen".
Viimein pääsin vakituiseen palkkatyöhön, missä olen ollut nyt vuoden verran. Mutta edelleen asun kotona ja tuntuu etten kertakaikkiaan saa aikaiseksi tai uskalla alkaa hakemaan omaa asuntoa.
Vaikka asunkin vanhempieni kanssa, en kuitenkaan pahemmin ole näiden kanssa tekemisissä (kiitos suuren omakotitalon) vaan oleskelen omissa oloissani. Hoidan kaikki asiani pyykinpesua lukuunottamatta itse. Koomisinta onkin, että elämäni tuskin siis paljoa muuttuisi vaikka muuttaisinkin omaan kämppään, mutta kun ei vaan uskalla enkä tiedä voiko asiassa kukaan auttaakaan ellei se itsestä lähde.
Mielessä vaan kummittelee se eka muuttoyritys kun masennuin ja varmaan pelkään että niin käy taas uudestaan tai jotain. Ja tosiaan, mitä vanhemmaksi asuu kotona niin sen vaikeemmaksi sieltä lähtö käy.
Kuitenkin viimein sain jostain ihmeellisesti voimia ja raahauduin työkkäriin, missä masennukseni paljastui itselleni varsin nololla tavalla, aloin poraamaan kesken työnhakusuunnitelman laatimisen. Tuumivat että ei ole kaikki kunnossa ja ohjasivat psykiatrian poliklinikalle, mistä aikanaan pääsin työelämästä syrjäytyviä kuntouttavan säätiön "palvelukseen".
Viimein pääsin vakituiseen palkkatyöhön, missä olen ollut nyt vuoden verran. Mutta edelleen asun kotona ja tuntuu etten kertakaikkiaan saa aikaiseksi tai uskalla alkaa hakemaan omaa asuntoa.
Vaikka asunkin vanhempieni kanssa, en kuitenkaan pahemmin ole näiden kanssa tekemisissä (kiitos suuren omakotitalon) vaan oleskelen omissa oloissani. Hoidan kaikki asiani pyykinpesua lukuunottamatta itse. Koomisinta onkin, että elämäni tuskin siis paljoa muuttuisi vaikka muuttaisinkin omaan kämppään, mutta kun ei vaan uskalla enkä tiedä voiko asiassa kukaan auttaakaan ellei se itsestä lähde.
Mielessä vaan kummittelee se eka muuttoyritys kun masennuin ja varmaan pelkään että niin käy taas uudestaan tai jotain. Ja tosiaan, mitä vanhemmaksi asuu kotona niin sen vaikeemmaksi sieltä lähtö käy.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mul samantapaista pelkoa. Kerran yritin asua eri paikkakunnalla, mutta tulin paluupostissa takaisin kun meni huonosti. Niin pelkään nyt sitten tehdä pois muuttoa uudestaan...ja olen jäänyt jumimaan tänne missä olen asunut lapsesta asti. Olen sentään sua 7 v vanhempi.
Pitäs kuitenki vaan rohkeesti yrittää uudelleen. Niin, helpommin sanottu kuin tehty...
Kantsii tehä ittesä kans töitä terapiassa ja "imeä" kaikki terapia-apu mitä vain on saatavilla. Mä tiiän kans mitä masennus on. Olen minäki monet itkut itkenyt.
Jaksamista!
Unohdin tarkentaa että olen asunut yksin parikymppisestä asti, mutta paljon olen turvautunut samal paikkakunnal asuviin vanhempiin...
Eihän sulla ole asiat sitten yhtään hullummin jos kerran omillesi olet päässyt.
Itse en näe mitään järkeä muuttaa omilleni samalle pienelle paikkakunnalle jossa "ei ole mitään". Kyllä se pitäis vähän kauemmas kaupunkiin, mutta helpommin sanottu kuin tehty.