Minulla on ongelma, johon liittyen kaipaisin kommentteja erityisesti teiltä, joilla on lapsia ettekä asu saman katon alla lapsettoman naisenne kanssa.
Olen päälle 3-kymppinen, samoin kun naisystäväni, kummallakin on takana vakavia parisuhteita. Hänellä useampi, minulla yksi yli 10 vuotta kestänyt. Hänellä on lapsia, minulla ei. Seurustelusuhteemme on tuore. Meillä molemmilla on ura. Hänen ystäväpiirinsä on iso, minulla on muutama hyvin läheinen ystävä. Suhteemme on vakava, olemme jo puhuneet tulevaisuudensuunnitelmista, yhteenmuuttamisista, naimisiinmenemisestä ja lasten hankkimisesta, vaikka mikään niistä ei ole lähitulevaisuuden asia.
Ongelmana tässä on nyt se, että kaipaan läheisyyttä paljon enemmän kuin hän. Mulle parisuhde on kaikista tärkein asia, niin hänkin minulle sanoo, mutta se ei kauheasti 'näy'. Toki työasiat pitää hoitaa, mutta muuten kumppanillani on aina veto-oikeus menoihini. Siirrän minkä vaan menon jos kumppanini tarvitsee minua jonain tiettynä hetkenä. Ajan myötä osa ystävistäni onkin tämän takia kaikonnut. En ole katunut valintojani, koska mulle tosiaan se kumppani on kaikista tärkein ihmissuhde ja hänen tarpeensa menevät muiden edelle. Ilmaisen rakkautta aina suhteessa monin eri tavoin, sanon päivittäin rakastavani kumppaniani, kirjoittelen kortteja, ostan lahjoja, tuon kaupasta asioita joista tiedän hänen pitävän, teen ruokaa hänelle jne. En siksi että niin 'pitäisi' tehdä vaan siksi koska olen luonteeltani sellainen - huomaavainen, rakastava ja tunteitani ilmaiseva. Ja vaikka oltaisiin jo oltu useita vuosia yhdessä, kyse ei siis ole mistään vain suhteen alkuvaiheeseen kuuluvasta, ohimenevästä tai kausittaisesta asiasta.
Nykyinen naisystäväni on tässä asiassa hyvin erilainen. En tarkoita sitä että odottaisin häneltä jotain vastaavaa kuin itse annan, koska kohdallani kyse on myös pyyteettömästä toisen huomioimisesta. Hän ei ilmaise tunteitaan kovin usein, sano rakastavansa tai kaipaavansa. Seksi sujuu loistavasti silloin harvoin kun siihen on tilaisuus. Hän kyllä tahtoo minua seksuaalisessa mielessä ja älylliselläkin tasolla, mutta hellyyttä tai läheisyyttä hän ei kaipaa ollenkaan niin paljon kuin minä.
Minä kaipaan ihan hirveästi hellyyttä ja huomiota, jota en koe saavani tarpeeksi. En tarkoita sitä että meidän pitäisi nähdä joka päivä, mutta että se toinen edes päivittäin jotenkin ilmaisisi välittävänsä minusta ja kaipaavansa minua, olisi jo paljon.
Odotanko liikaa? Onko se niin, että kun naisella on lapsia, hän saa lapsiltaan sen verran paljon välittämistä ettei aikuista ihmistä kaipaa niin paljon kuin yksin ollessa kaipaisi? Pitävätkö lapset ja työ yksinhuoltajavanhemman niin kiireisenä ettei edes ole 'aikaa' ikävöidä toista? Vai olenko ihan väärillä jäljillä tässä? Tuntuu hullulta olla 'parisuhteessa' ja nähdä vain keskimäärin viikon välein, varsinkin kun kahdenkeskiset hetket ovat sitäkin harvemmassa... Tämä on melkein pahempaa kuin sinkkuus, koska silloin voi etsiä itselleen vaikka jonkun lyhyen jutun (en sillä että sellaisia haluaisin), mutta kun tämä läheisyydentarve vaan on aika sietämätön ja parisuhteessa ollessa se on kuin olisi aavikolla ja nenän eteen olisi pantu vesilasi, jota ei voi juoda :) Ymmärtänette mistä puhun?
Toinen asia on sekin, että hän kiusaantuu huomiostani, näen sen hänestä. Voiko se johtua siitä, että hän potee ehkä tiedostamattaankin syyllisyyttä ettei koe samoin kuin minä? Vai onko oikeasti niin, että huomionosoittamista pitäisi jotenkin säännöstellä?
Sen verran vielä, etten tosiaan ole mikään epätoivoinen toisessa ihmisessä roikkuja tai mielistelijä. Mulla on ura ja ne muutama todella läheinen ystävä. En ripustaudu kehenkään enkä halua kenenkään ripustautuvan minuun. Tarvitsen myös ns. omaa aikaa ja otan sitä itselleni viikottain, mutta järjestän sen yleensä niin ettei se estä minua tapaamasta kumppaniani. Sanon myös kumppanilleni jos olen eri mieltä jostain asiasta enkä suinkaan 'palvo' kumppaniani. Ymmärtäisin nimittäin senkin jos joku kiusaantuisi ylettömästä huomiosta, itsekin kiusaantuisin sellaisesta :)
Musta vaan tuntuu, että suomalaisilla naisilla on tosi usein halu saada kaikki - ura, perhe, iso liuta kavereita ja parisuhde. Ja sitten ei kuitenkaan olla valmiita tinkimään mistään, paitsi siitä parisuhteesta. Vai onko tässä pikemminkin se ongelma ettei osata ilmaista positiivisia tunteita?
Korreloiko välittämisen osoittaminen siihen kuinka paljon toisesta välittää, jos siis kyse on kahden täyspäisen aikuisen suhteesta? Miten paljon se, että on lapsia vaikuttaa siihen, kuinka paljon kumppaniaan kaipaa? Ajankäyttöön se vaikuttaa ilman muuta eikä siitä nyt olekaan kyse. Lasten pitää olla etusijalla eikä minulle tulisi mieleen kilpailla heidän kanssaan.
Huomaan, että tästä tuli nyt vuodatus :) Kaipaisin nyt tähän jotain ulkopuolista näkökulmaa, erityisesti samantyyppisessä tilanteessa olleilta. Tiedän, että ennen kaikkea minun täytyy puhua tästä hänen kanssaan ja niin olen jo tehnytkin, mutta en haluaisi käyttää harvoja kahdenkeskisiä hetkiä tämän asian puimiseen.
Olen päälle 3-kymppinen, samoin kun naisystäväni, kummallakin on takana vakavia parisuhteita. Hänellä useampi, minulla yksi yli 10 vuotta kestänyt. Hänellä on lapsia, minulla ei. Seurustelusuhteemme on tuore. Meillä molemmilla on ura. Hänen ystäväpiirinsä on iso, minulla on muutama hyvin läheinen ystävä. Suhteemme on vakava, olemme jo puhuneet tulevaisuudensuunnitelmista, yhteenmuuttamisista, naimisiinmenemisestä ja lasten hankkimisesta, vaikka mikään niistä ei ole lähitulevaisuuden asia.
Ongelmana tässä on nyt se, että kaipaan läheisyyttä paljon enemmän kuin hän. Mulle parisuhde on kaikista tärkein asia, niin hänkin minulle sanoo, mutta se ei kauheasti 'näy'. Toki työasiat pitää hoitaa, mutta muuten kumppanillani on aina veto-oikeus menoihini. Siirrän minkä vaan menon jos kumppanini tarvitsee minua jonain tiettynä hetkenä. Ajan myötä osa ystävistäni onkin tämän takia kaikonnut. En ole katunut valintojani, koska mulle tosiaan se kumppani on kaikista tärkein ihmissuhde ja hänen tarpeensa menevät muiden edelle. Ilmaisen rakkautta aina suhteessa monin eri tavoin, sanon päivittäin rakastavani kumppaniani, kirjoittelen kortteja, ostan lahjoja, tuon kaupasta asioita joista tiedän hänen pitävän, teen ruokaa hänelle jne. En siksi että niin 'pitäisi' tehdä vaan siksi koska olen luonteeltani sellainen - huomaavainen, rakastava ja tunteitani ilmaiseva. Ja vaikka oltaisiin jo oltu useita vuosia yhdessä, kyse ei siis ole mistään vain suhteen alkuvaiheeseen kuuluvasta, ohimenevästä tai kausittaisesta asiasta.
Nykyinen naisystäväni on tässä asiassa hyvin erilainen. En tarkoita sitä että odottaisin häneltä jotain vastaavaa kuin itse annan, koska kohdallani kyse on myös pyyteettömästä toisen huomioimisesta. Hän ei ilmaise tunteitaan kovin usein, sano rakastavansa tai kaipaavansa. Seksi sujuu loistavasti silloin harvoin kun siihen on tilaisuus. Hän kyllä tahtoo minua seksuaalisessa mielessä ja älylliselläkin tasolla, mutta hellyyttä tai läheisyyttä hän ei kaipaa ollenkaan niin paljon kuin minä.
Minä kaipaan ihan hirveästi hellyyttä ja huomiota, jota en koe saavani tarpeeksi. En tarkoita sitä että meidän pitäisi nähdä joka päivä, mutta että se toinen edes päivittäin jotenkin ilmaisisi välittävänsä minusta ja kaipaavansa minua, olisi jo paljon.
Odotanko liikaa? Onko se niin, että kun naisella on lapsia, hän saa lapsiltaan sen verran paljon välittämistä ettei aikuista ihmistä kaipaa niin paljon kuin yksin ollessa kaipaisi? Pitävätkö lapset ja työ yksinhuoltajavanhemman niin kiireisenä ettei edes ole 'aikaa' ikävöidä toista? Vai olenko ihan väärillä jäljillä tässä? Tuntuu hullulta olla 'parisuhteessa' ja nähdä vain keskimäärin viikon välein, varsinkin kun kahdenkeskiset hetket ovat sitäkin harvemmassa... Tämä on melkein pahempaa kuin sinkkuus, koska silloin voi etsiä itselleen vaikka jonkun lyhyen jutun (en sillä että sellaisia haluaisin), mutta kun tämä läheisyydentarve vaan on aika sietämätön ja parisuhteessa ollessa se on kuin olisi aavikolla ja nenän eteen olisi pantu vesilasi, jota ei voi juoda :) Ymmärtänette mistä puhun?
Toinen asia on sekin, että hän kiusaantuu huomiostani, näen sen hänestä. Voiko se johtua siitä, että hän potee ehkä tiedostamattaankin syyllisyyttä ettei koe samoin kuin minä? Vai onko oikeasti niin, että huomionosoittamista pitäisi jotenkin säännöstellä?
Sen verran vielä, etten tosiaan ole mikään epätoivoinen toisessa ihmisessä roikkuja tai mielistelijä. Mulla on ura ja ne muutama todella läheinen ystävä. En ripustaudu kehenkään enkä halua kenenkään ripustautuvan minuun. Tarvitsen myös ns. omaa aikaa ja otan sitä itselleni viikottain, mutta järjestän sen yleensä niin ettei se estä minua tapaamasta kumppaniani. Sanon myös kumppanilleni jos olen eri mieltä jostain asiasta enkä suinkaan 'palvo' kumppaniani. Ymmärtäisin nimittäin senkin jos joku kiusaantuisi ylettömästä huomiosta, itsekin kiusaantuisin sellaisesta :)
Musta vaan tuntuu, että suomalaisilla naisilla on tosi usein halu saada kaikki - ura, perhe, iso liuta kavereita ja parisuhde. Ja sitten ei kuitenkaan olla valmiita tinkimään mistään, paitsi siitä parisuhteesta. Vai onko tässä pikemminkin se ongelma ettei osata ilmaista positiivisia tunteita?
Korreloiko välittämisen osoittaminen siihen kuinka paljon toisesta välittää, jos siis kyse on kahden täyspäisen aikuisen suhteesta? Miten paljon se, että on lapsia vaikuttaa siihen, kuinka paljon kumppaniaan kaipaa? Ajankäyttöön se vaikuttaa ilman muuta eikä siitä nyt olekaan kyse. Lasten pitää olla etusijalla eikä minulle tulisi mieleen kilpailla heidän kanssaan.
Huomaan, että tästä tuli nyt vuodatus :) Kaipaisin nyt tähän jotain ulkopuolista näkökulmaa, erityisesti samantyyppisessä tilanteessa olleilta. Tiedän, että ennen kaikkea minun täytyy puhua tästä hänen kanssaan ja niin olen jo tehnytkin, mutta en haluaisi käyttää harvoja kahdenkeskisiä hetkiä tämän asian puimiseen.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Ymmärrän mistä puhut. Yksinhuoltajana ja ihmisenä, jolla työ on toisinaan haastavaa, voin kertoa, että kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää. Kun itse jäin yksinhuoltajaksi, muistan ihmetelleeni miksi yksinhuoltajat eivät toimi aktiivisemmin esim. yhteiskunnassa, pidä enemmän ääntä itsestään ym. Arjen alettua en enää ihmetellyt. On erittäin haastavaa olla se ainoa vanhempi, vastata yksin perheen taloudesta ym. Vaikka olisi olemassa ns. etävanhempi jota lapsi tapaisi säännöllisestikin, kyllä arki huolineen ja toisaalta myös iloineen on yleensä kuitenkin kokonaisuudessaan sen lähivanhemman kannettavana. Lapsi vaatii paitsi ihan konkreettista huolenpitoa myös läsnäoloa. Jos on ollut pitkään yksinhuoltajana ilman kumppania, on tottunut laittamaan omat tarpeensa syrjään. Olemaan ilman sitä aikuisen läheisyyttä ja hellyyttä, mitä toki kaipaa enemmän kuin mitään.Tottuu olemaan ilman. Kun joutuu jakamaan itsestään moneen asiaan, ehkä haave olisi suhde, jossa saisi itse joskus vain olla lähellä ilman vaatimuksia. Onko se sinusta liikaa vaadittu?
Itse en muista aikaa, jolloin olisin voinut vain keskittyä itseeni. Kun joskus on vapaata, usein se menee arjesta palautumiseen.
Minusta on aiemmin tuntunutkin siltä, että ei ole resursseja suhteeseen, koska takki on niin tyhjä ettei ole toiselle mitään annettavaa.
Nyt kun lapsi on kasvanut, on hänen perusluottamuksensa niin hyvä, että minulle on tullut enemmän vapaata ja voisin harkita suhdetta ja sitä kaipaan. Lapsi voi olla pidempiä aikoja etävanhemman luona ja muitakin kyläpaikkoja on, joten parisuhteelle voisi järjestää myös sitä tärkeää omaa aikaa.
Olen miettinyt paljon sitä, pystyisikö toinen ihminen, jolla ei ole lasta, yhtään nauttimaan (aika vahva sana) siitä mitä lapsi perheessä voisi positiivisessa mielessä tuoda elämään?
Ei lapsi ole joku, joka vaan vie aikaa pois suhteesta vaan joka voi myös tuoda jotain. Ainakin itse nautin välillä pelkästään lasten sanailun kuuntelemisesta, kun nämä pikkuihmiset järkeilevät elämää ja esittävät kiperiä kysymyksiä. Lasten kanssa voi olla myös hauskaa :). Kyllä parisuhteessa lapsen/lapsia omaavan naisen kanssa pitäisi varmaan löytää sellainen oma, hyvältä tuntuva paikkansa perheessä, osana perhettä, ei sen ulkopuolella ihmisenä, joka odottaa vuoroaan. Ei tarvitse silti asua yhdessä jakaakseen perhe-elämää. Miksei vaan ottaisi itselleen sitä itselleen sopivina annoksina ja toisaalta nauttisi rakkaastaan. Kaikkea hyvää sinulle!
"olla lähellä ilman vaatimuksia" - hyvä kommentti ja kiitokset siitä :)
Olen tarjoutunut hänen lastensa babysitteriksi jos hän tahtoo omaa aikaa tai lähteä ulos kavereidensa kanssa, mutta toistaiseksi tarvetta ei ole ollut. Tulen hyvin toimeen hänen lastensa kanssa, joten meillä tulee tulevaisuudessa varmasti olemaan hauskoja iltoja samaan aikaan kun äiti ottaa ns. omaa aikaa.
Se, että kumppanillani on lapsia, oli ehdottomasti plussaa. Jos tämä suhde jatkuu (toivon niin) tulen aivan varmasti tukemaan hänen lapsiaan hänen rinnallaan niin paljon kuin pystyn ja niin paljon kuin hän hyväksi näkee :) En aio olla äiti numero 2 hänen lapsilleen vaan pikemminkin aikuinen ihminen, jolle voi puhua mistä vaan mieltä askarruttavasta asiasta jos ja kun siltä tuntuu ja jonka kanssa voi tehdä kivoja asioita ja oppia uutta.
Kysyit "pystyisikö toinen ihminen, jolla ei ole lasta, yhtään nauttimaan (aika vahva sana) siitä mitä lapsi perheessä voisi positiivisessa mielessä tuoda elämään?"
Kyllä meitä on ja olen samaa mieltä siitä miten hauskaa lasten kanssa on :) Pidän todella paljon lapsista vaikka itselläni ei niitä (vielä) ole. Minulla on useampi nuorempi sisar, joidenkin kanssa ikäeroa on paljon. Nyt tavallaan jatkan 'isosiskon' roolia tuttavapiirin ja sisarusten lasten kanssa, harrastan asioita heidän kanssaan, rakentelen majoja, leikin legoilla, piilosta, kirkkistä jne. asioita mitä omat vanhemmat eivät välttämättä ehdi tekemään. Tykkään leikkiä ja pelata heidän kanssaan, sen takia että se on minustakin hauskaa ja jos voin jollain lailla helpottaa tuttavien arkea, teen sen erittäin mielelläni. Muksut saa kuulemma siivoamaan huoneensakin alta aikayksikön kun heille kerrotaan että olen tulossa kylään ;) Ainoa 'ongelma' tässä on se etten yleensä ehdi sitten seurustella ystävieni/sisarusteni (lasten vanhempien) kanssa, koska lapset odottavat leikkejä ja pelejä vähän liiankin paljon :)
Kiteytettynä, mitä tällä pitkällä viestilläni yritän sanoa, oli että lapsettomia aikuisia, jotka viihtyvät lasten seurassa, on olemassa. Kaikkea hyvää sinullekin!
Kauniita lupauksia tulevaisuudesta on niin helppo päästää suustansa..
Kuinka ollakaan o n siis muitakin, joille parisuhde on tärkeä asia mikä juurikin kuuluisi ilmentää teoin, ei sanoin tai ohjailuin tms manipuloiden. Älä tingi tärkeistä jutuistasi toisen vuoksi! Kumppani on tärkeä, häntä rakastaa vaan kynnysmatto ei tarvitse olla :)
Itseäni rassaa parisuhteessa vielä lisäksi semmoinen elementti, mitä salailuksi kutsutaan. Jätetään kertomatta joko tarkoituksella tai tarkoittamatta, kaunistellaan asioita, annetaan ymmärtää jne kunnes tuloksena on toisen osapuolen äärimmäisen paha ja tuskainen olo. Ahdistava. Haluaisin kumppanin olevan aito ihminen mikä tuntuu olevan turhan iso kynnys nykyihmisille. Sitä kautta myöskään parisuhde, rakkaus ei pääse kehittymään, koska sen edellyttämää luottamusta ei synny johtuen turhasta "mystiikasta".
Ehkä nämä eri odotukset ja mystiikat ynnä muut sen sellaiset kuuluvat ihmissuhteisiin, se on vaan sitten itsestä kiinni hyväksyykö niitä ja missä muodossa. Itsetuntemus auttaa kun myös sitä kautta tietää mitä elämältään loppujen lopuksi haluaa :)
Ihminen ei voi saada kaikkea. Jos on juurikin paljon esim. luomassa uraa, viihdyttämässä kavereita jne niin silloin parisuhde jää automaattisesti roikkumaan eikä sillä ole mitään mahdollisuutta kehittyä. Kannattaako siis jäädä odottelemaan milloin kumppanilla mahdollisesti olisi aikaa kun samaan aikaan voisi elää hetkessä ja nauttia siitä? Kokea asioita, rakastaa ja tulla rakastetuksi! Uskokaa pois, elämä on nimittäin ihan liian lyhyt hukattavaksi odottamiseen..!
Yhteenvetona ihmiset ovat erilaisia, on paha mennä tuomitsemaan sen kummemmin kenenkään elämäntapaa. Toiset vaan saavat tyydytyksensä eri asioista, kokevat elävänsä eri asioiden kautta :)
Ja aina ne palaset eivät vaan kohtaa.
En aio tinkiä omista tarpeistani :) Olen tottunut hyvään, aiempi kumppanini oli erittäin hyvä huomioimaan minua ja hän ilmaisi joka päivä eri tavoin miten paljon minua rakasti - pyyteettömästi ja aidosti. Siksi tämä onkin minulle uusi tilanne. Tiedän itsestäni sen, että aitous ja läheisyys suhteessa ovat minulle kaikista tärkeimpiä asioita. Tulen ennen pitkää onnettomaksi, jos joudun parisuhteessa tinkimään näissä asioissa ja jos koen ettei hellyyttä ole suhteessa tarpeeksi.
Kyse lienee nyt siitä, pystymmekö ymmärtämään tässä asiassa toisiamme ja onko rakkautemme tarpeeksi vahva siihen, että kumpikin 'tulee vastaan'. Toivon, että niin olisi, mutten ole hänen tunteistaan niin varma kuin omistani, johtuen juuri tästä rakkauden ilmausten 'puutteesta'. Minä luotan aina enemmän siihen mitä näen, kuin siihen mitä kuulen :)
Olen itse saanut aiemmin palautetta siitä, etten osaa pukea toiveitani sanoiksi. En tiedä onko se yleistä? Halutaan, että toinen ymmärtää ilman sanoja. Mielestäni on epäreilua vierittää syytä toisen niskoille, jos ei ole itse ilmaissut tarpeitaan suoraan. Toisaalta tuntuu kyllä aika kummalliselta, ettei nainen olisi kiinnostunut läheisyydestä ja hellimisestä? Ainakin omissa visioissani se on yksi niistä tärkeimmistä asioista lesbojen rakkaussuhteissa. Rakastaminen ja sen näyttäminen suoraan monin tavoin. Äitini tapasi sanoa, että eivät ne sanat vaan teot. Mielestäni ajankäytöstä neuvotellaan aina yhdessä. Toisen huomioiminen arjessa on osa sitä rakastamista. Miten haluaisit, että rakkaasi tulee sinua vastaan? Tietääkö hän todella mitä ajattelet suhteestanne?
Minunkin on joskus vaikea jäsennellä tunteitani ja tarpeitani sanoiksi asti. Olen suurin piirtein jäsennellyt asian omassa mielessäni, mutta yritän nyt täällä nähdä asian hänen näkökulmastaan.
Olemme puhuneet näistä asioista jo jollain tasolla, hän mm. tietää että kaipaan hänen huomiotaan ja koskettaminen parisuhteessa on minulle olennaisen tärkeää. Ajatustenluku-asiasta puhuttiin jo ennen kuin tapasimmekaan, kumpikin piti suhteen elinehtona sitä, että kaikista asioista puhutaan, koska kumpikin on huono ajatustenlukija.
Aikaa perusteellisemmalle keskustelulle ei vain ole ollut, olemme nähneet viime aikoina todella vähän eikä kahdenkeskistä aikaa ole näköpiirissä. En tiedä milloin meillä on oikeasti aikaa puhua näistä asioista kasvotusten. Mielestäni tällaisia asioita ei voi selvittää puhelimitse tai meilitse vaan ne on puhuttava selviksi kahden kesken kasvotusten.
Sitä keskustelua siis odottelen ja olen kiitollinen jokaisesta kommentista, joita olen tähän ketjuun saanut. Olen saanut kommenteistanne uutta ajattelemisen aihetta :)
Kuulostaa hyvältä, minustakin olisi parasta varmaan tavata kasvotusten, jolloin on kaikki aistit käytössä eikä ehkä niin helposti synny väärinymmärryksiä tai niihin olisi ehkä helpompi tarttua. Kannattaa rauhassa katsella, kuulostella ja keskustella itsensä kanssa. Toivottavasti kaikki järjestyy parhain päin ja miksei järjestyisi? On tärkeää, että asia on selvä ensin itselle eli tietää mitä haluaa ja mihin on oikeasti valmis.Rauhaisaa oloa ja onnea!
Kiitos paljon kannustuksesta ja siitä, että uhrasit aikaa ja ajatuksia tälle 'asialleni' - rauhaisaa oloa ja onnea sinullekin!
Vähän sen jälkeen kun kirjoitin tuon edellisen viestini, naiseni soitti ylläen lyhyen puhelun (pidempään ei ollut aikaa) ja mm. kertoi ikävöineensä minua paljon. Sain siis oivan tilaisuuden kertoa miten ihana minusta on kun hän kertoo sen.
Ehkä hän ei vaan osaa kertoa tai näyttää välittävänsä. Joka tapauksessa positiivisen palautteen - ja tällaisen luontevan aasinsillan kautta tätä asiaa on helpompi lähestyä silloin kun tapaan hänet kasvotusten. Toivottavasti pian :)
suomalainen heteromies.Minulla on kokemusta monestakin heterosuhteesta mieheen entisessä elämässä ja kaikissa olen ollut yhtä "yksin" tuossa läheisyyden tarpeessa. Minäkin haluan halailla ja olla lähellä ja huomioida. Ja saada samaa takaisinkin.
Kuullostaa pelottavalta että nainenkin on noin kylmä. Minulla on tällä hetkellä nainen jolla on lapsia, mutta hän huomioi minua koko ajan,ja se tuntuu ihanalta varsinkaan kun ei ole sellaista mieheltä koskan saanut.
Ihmiset on erilaisia tuossa läheisyydenkaipuussaan ja hellyyden ilmaisemisessa.
Luultavasti naisesi lapsuudessa ei suosittu
hellyydenosoituksia ja niitä pidettiin vähintäänkin noloina.
Siksi hää sitten kiemurtelee, kun sää niitä harrastat.
Se ei tarkoita, ettei arvostaisi niitä.
Se vaan on niin vaikeeta ehkä itelle osottaa samanlaista.
Se ei oikeesti ole helppoa, jos se ei ole kuulunut elämään.
Ite en esimerkiksi ole koskaan halannut äitiäni..aikuisena.
Joillekiin saattaa läheisyydestä nousta kierrokset ja jos ei voi mitään tehdä asialle se
rupee olemaan ärsyttävää.
Mieluummin sitten pitää etäisyyttä, kuin kärvistelee keskenään.
Sitten on tämä naisten huono,huono, huono itsetunto.
Puolin ja toisin.
On semmonen kuminauhakonsti.
Ranteeseen kuminauha ja kun tulee epämieluisia/ei toivottuja ajatuksia...räps..
Kaikkea hyvää!
Täällä toinen samanlainen. Olen yli kolmekymppinen nainen joka ei ole oppinut halamaan eikä nauttimaan jatkuvasta läheisyydestä. Tarvitsen tilaa ympärilleni muuten tuntuu kuin joku roikkuisi minussa. Olen seurustellut yli kymmenen vuotta saman naisen kanssa ja aluksi meillä oli paljonkin väärinymmärryksiä minun läheisriippuvuuden puutteen takia. Mutta kun asia on molemmille selvä ja luottamus kunnossa eipä tuo ole menoa haitannut. Kaikki emme vain ole samanlaisia. Onneksi.
Pidän täysin mahdollisena sitä, että hän kaipaisi 'tilaa' ympärilleen. Kysyinkin häneltä joku aika sitten häiritseekö häntä että tykkään niin paljon koskettaa, paijata ja silitellä häntä ja silloin hän sanoi ettei haittaa. Ongelmaa ei sen suhteen pitäisi olla, mutta tokihan hän on voinut muuttaa mielensäkin. Joskus ihmiset eivät itsekään tiedä mikä on missäkin tilanteessa liikaa tai liian vähän ennen kuin oppimalla kantapään kautta. Niin kuin minäkin nyt siinä miten paljon läheisyyttä tarvitsen kun sitä ei parisuhteessa olekaan 'tarpeeksi'.
Minulle se, ettei toinen välttämättä pidä läheisyydestä, on hepreaa... Olen perheestä, jossa ei koskettu toisiin käytännössä ollenkaan, ei halattu tms. En koskaan ymmärtänyt mistä se johtui. Olisin nuorempana halunnut mm. halata minulle tärkeitä ihmisiä, mutta en osannut sitä johtuen taustastani. Pelkäsin, että halaaminen ja koskettaminen tuntuisi heistä epämukavalta niin kuin omasta perheestäni näytti tuntuvan.
Kiitos kuitenkin ystävieni ja tuttujeni, jotka halaavat ja koskettavat läheisiään luontevasti, opin itsekin halaamaan ja koskettamaan näin aikuisiällä. Jos kumppanini ei pitäisi kosketuksestani, se voisi olla minun kanssani ongelma vaikka pyrin ottamaan toisen tunteet huomioon. Siitä syystä, että kenet otan esim. syliin, jos en häntä, naista jota rakastan? En halua siihen tilanteeseen ketään muuta kuin hänet. Ja ilman muuta kaikissa tilanteissa yritän 'haistella' miten hän kosketukseni kussakin tilanteessa kokee.
Olen samaa mieltä siitä, ettemme onneksi ole kaikki samanlaisia - identtistä kaksosta en minäkään kumppanikseni halua.
En missään nimessä halua leikkiä psykologia taikka esittää neuvoja ihmiselle, jota en tunne. Kuitenkin tuosta edellisestä pohdinnastasi juontui mieleeni, että käsittääkseni ihmiset useinkin hakeutuvat ihmissuhteissaan (tiedostamattomasti) kuvioihin, jotka jollakin tavalla toistavat lapsuuden hankalia kokemuksia. Ja yrittävät siten ratkaista uuden ihmisen kanssa lapsuuden perheessä koettuja "ongelmia". Hienointa tietysti on, jos suhteen kautta voi näitä omia "traumoja" korjata -- mutta joskus tulee ikävä kyllä lyötyä vain päätään seinään, jos ja kun hakeutuu suhteisiin, joissa korjaaminen ei vaan onnistu..
Kaipaaja tunnut kyllä pohtivan tilannetta avoimesti ja monelta suunnalta, toivon, että asiat ratkeaa onnellisesti puhumalla ja tilan ja läheisyyden tarpeet löytävät tasapainon!
se, että koet ilmeisesti jollakin tasolla, että vaakakupit eivät ole tasan oman ajan ja vaivan antamisessa ja toisen huomioimisessa. Toisen huomioiminen on tärkeää ja kaikki (myös sinä!) aivan varmasti tarvitsevat sitä, mutta kaikki eivät huomaa antaa vastavuoroisesti toiselle huomiota tms. mitä toinen toivoo. Ehdottisin, että kysyt itseltäsi, oletko oikeasti tyytyväinen siihen, että näet niin paljon vaivaa toisen eteen ja asetat hänet ilmeisesti jopa omien tarpeittesi edelle? Suhteissa on tietysti omat dynamiikkansa, mutta joskus paljon saava ei huomaa vaivaa ja tunnetta, joka on antamisen takana vaan alkaa pitämään sitä itsestäänselvyytenä (puhun arvatenkin kokemuksesta) ja sitten kun antaja itse herää syntyneeseen kuvioon (jonka on hyvin saattanut itse synnyttää ja pitää yllä), se saattaa herättää jopa katkeruutta - molemmissa osapuolissa.
Jos tuntuu yhtään tuollaiselta kehottaisin katsomaan tilannetta tarkemmin ja ottamaan asian puheeksi, jotta vaakakupit saisi tasattua.
Äiti-ihmiset voivat myös helliä kumppaniaan vastavuoroon (olen itsekin yksinhuoltava sellainen), lapset ottavat osansa, mutta myös antavat paljon -- ja aikuisten välinen rakkaus on toisenlaista kuin äidinrakkaus.
Kuten jo tuossa aiemmin toinen vastaaja, minäkin suosittelen avointa keskustelua - ja ehdottomasti myös omien tarpeiden arvostamista Kaipaajalle!
Minulla on käynyt mielessä sekin, että ehkä olen tavallaan liian 'helppo'. Tarkoittaen sitä, ettei kenenkään kumppanini ole ikinä tarvinnut miettiä rakastanko heitä. Se vaan näkyy niin selvästi päällepäin aina kussakin suhteessa. Ehkä joitakin ihmisiä pitäisi pitää enemmän 'epävarmuudessa' että he itse huomaisivat huomioida suhteen toista osapuolta. En vain itse ole yhtään tällainen pelaaja tai manipuloija - olen sellainen kuin olen, enkä osaa säännöstellä toisen huomioimista sen takia, että itse saisin siten enemmän jotain. Jos välittäminen ja huomioiminen ei tule siltä toiselta 'automaattisesti' ei se mielestäni ole aitoa.
Minulle omien menojen järjestely sen mukaan miten kumppani toivoisi, ei sinänsä ole ongelma. Minulla on hyvin vapaa työ ja enemmän järjestelynvapautta työn suhteen kuin muilla keskimäärin. Voin hyvin usein valita vuorokaudenajan jolloin teen töitä ja milloin taas harrastan asioita. Saan suht helposti järjestettyä tapaamiset esim. ystävien kanssa lähes milloin vain - ja kumppanini jos kukaan menee tässä suhteessa muiden edelle. En tietenkään odota samaa häneltä, koska hänellä on tyystin erilainen elämäntilanne kuin minulla, mutta 'asenne' tai 'tahtotila' järjestää asioita myös minun vuokseni olisi välillä kiva nähdä :)
Kuullostipa "vuodatuksesi" melko samanlaiselta kuin omani olisi, jos moisen kirjoittaisin.
Itseasiassa olenkin välillä ajatellut kysyä samaa, mutta olen luopunut ajatuksesta, koska jollain tasolla pidän itseäni "syyllisenä", liian vaativana, takertuvana, vaikeana.
Vaikka järki sanoo, että minulla on oikeus tuntea näin, oikeus haluta ja kaivata näitä asioita kumppaniltani..silti koen välillä itse aiheuttavani nämä "nääntymisen" tunteet, kuvauksesi "vesilasin eteen janoon kuolevasta" oli osuva.
Meillä suhde ei ole noin vakavalla pohjalla, ei aiota muuttaa saman katon alle, eikä tulevaisuudesta puhuta, johtuen osittain tämän hetkisestä elämäntilanteesta. Erossakin ollaan oltu, mutta kuitenkin palattu yhteen.
Kun otan puheeksi tämän aiheen, saan 100% varmuudella aikaan "riidan", mykkäkoulua ja täydellistä "en todellakaan ymmärrä mistä puhut" asennetta. Ehkä sitten on niin, minä odotan liikoja?
En vaan suostu uskomaan siihen, että olisin ainut ja nyt huomaan, että en olekaan. Kiitos siitä.
Välitän suuresti naisestani ja tiedän, että hänen elämänsä ei ole ollut, eikä ole helppoa..se jättää jälkensä ihmiseen. Haluan antaa hänelle aikaa ja mahdollisuuden kehittää tätä puolta itsessään, vaikka välillä sorrun painostamiseen ja "jankkaamiseen" kuten hän asian ilmaisee.
Ehkä sitten niin..jankkaan varmaan hamaan loppuun asti, jos hän ei sitä ennen kyllästy ja jään nuolemaan yksin haavojani. Toisaalta tuo ajatus ei kauhistuta minua läheskään niin paljon kuin se, että eläisin tässä suhteessa edes yrittämättä vaikuttaa asioihin, tyytyisin kohtalooni.
Elämme vain kerran, mieti tarkkaan jaksatko ja puhu naisesi kanssa sen konfliktinkin uhalla. Voimia.
Voimia sinullekin :)
Oli itse asiassa todella hyvä että mainitsit ettei naisesi elämä ole ollut helppoa. Minunkin naisellani on ollut hirveän rankka lapsuus ja nuoruus ja on ylipäätään ihme, että hän selvisi siitä järjissään. En ollut tullut ajatelleeksi että se voisi aiheuttaa tunnekylmyyttä ja halua pitää etäisyyttä ihmisiin.
Minulla kun usein hänen kanssaan tunne, etteivät hänen tunteensa, mitkään niistä, ole kauhean 'syviä' eikä hän oikein pysähdy kokemaan asioita tietyssä hetkessä. Ja silti joidenkin lyhyiden hetkien ajan olen hetkittäin luullut nähneeni hänen sisimpäänsä - hänen herkkyytensä, lämpönsä ja huolen siitä että lähtisin - vaikka hän ei sitä ääneen sanokaan vaan päin vastoin on 'huolissaan' siitä etten vaan palvo häntä tai aseta häntä keskeisimmälle sijalle elämässäni.
Kiitos, voimia tässä kaivataankin.
oma vene?!