Särkyneiden toiveiden...

..minäkin tähän sen verran että osapuilleen kyllä, olen enimmäkseen tyytyväinen kaikkeen siihen mitä minulla nyt on ja vaikkakaan se ei ole kovin paljon, niin elämä on opettanut minua monella tavalla hyväksymään myös pienempää mittaa lusikassa.

Ainahan se käy mielessä jos olisi vielä sellainen ystävä, jonka kanssa tämän kaiken tyytyväisyyden voisi jakaa niin, että se vielä tuplautuisi,mutta olisikohan se jo ahneutta? Tiedä sitä en.

En tiedä kelpuutatko mua ystäväksesi, mutta sanon vaan ettei se tosiaankaan ollut mitään unelma-aikaa elämässä. Jotain piti keksiä. Olinhan jo toistakymmentä vuotta etsinyt pelkkiä vikoja itsestäni ja syitä yksin jäämiseen.

Joskus lohduttaudun sanomalla: "Ehkä ensi elämässä". Vaikka ei sitä tiedä vaikka jo tässäkin elämässä. Kuten tiedättekin, minun yksinäisyyteni oli lähinnä naisettomuutta, mutta kaikki ongelmani johtuvat negatiivisesta ajattelusta itseäni kohtaan. Onhan tuo ahdistus helpottanut kun on pikku hiljaa luopunut etsimisestä. Tavallaan sitä alkaa hyväksyä yksin jäämisen. Yritän kokeilla tunnetun suomalaisen terapeutti-kirjailijan paradoksia: "Saat sen mistä luovut". Suljin kaikki netissä olevat treffi-ilmoitukseni, enkä kokeile enää etsiä naista lehtienkään ilmoituksista. Normaalissa päivittäisessä kanssakäymisessä olen niin ujo, ettei sitäkään kautta tule aktiivisesti etsittyä.
Lisäksi minun eheytymisessä suurena apuna ovat tunne-elämää latistavat lääkärin valvonnassa käytetyt antidepressantit. Turhat tunteet eivät saa niin suurta sijaa, jolloin minäkin pysyn suurin piirtein työkykyisenä ja kannattavana yksilönä. Tietenkin olen vähemmän tuottava, koska en ole onnistunut muodostamaan perhettä. Muistan kun joku politikko kerran kampanjoi televisiossa kehottamalla suomalaisia yhtymään, eli lisääntymään.

Ei en halua olla riepoteltavana eli ei, tämä ei ole sitä mitä elämältäni haluan. Haluan olla oma itseni. Haluan elää.