Lapsi saa ensimmäisinä vuosinaan kehitykselleen tärkeän turvallisuudentunteen hyvästä kodistaan ja hyviltä vanhemmiltaan. Nyt kun Suomessa on todistetusti huostaanotettu lapsia myös hyviltä vanhemmilta, on täysin vaiettu ja tutkimaton alue, mitä huostaanotto, vanhemmista erottaminen ja vanhempien laiton, turha leimaaminen aiheuttaa lapsen terveelle kehitykselle.
Huostaanotoissahan on tyypillistä, että lasta ollaan kuulevinaan, mutta hänen toiveillaan ja mielipiteillään ei ole mitään merkitystä. Oma lapseni sanoi alle 10-vuotiaan kirkkaalla äänellään, että: "Minulla on hyvä koti ja hyvä äiti. Miksi minun pitää mennä lastenkotiin?" Hyvin kiusaantuneena häntä kuunneltiin, mutta ei vastattu oikein yhtään mitään.
Itse tietysti yritin siinäkin tilanteessa tehdä lapsen eteen kaiken mahdollisen. Kerroin, miten ei ole sairaalapaikkoja ja hän tarvitsee apua joihinkin ongelmiinsa, eikä minulla ole koulutusta ammattiavun antamiseen. Lapselle oli kauhistus jo pelkästään se, että emme saa tavata päivittäin, kuten hänen sairaalassa ollessaan.
Lisäksi laitoksen käsittämättömät käytännöt, joista ensimmäinen oli kiinnittymisjakso, pariviikkoinen tapaamiskielto alussa, jonka tarkoitus oli kotiuttaa lapsi uuteen ympäristöönsä. Täysin järjetöntä! Minkä ihmeen takia lapsen on kotiuduttava hoitopaikkaansa! Eihän sairaalaankaan otetun lapsen tarvitse mitenkään KOTIUTUA SAIRAALAAN ja vanhemmat saavat vaikka yöpyä hänen luonaan sairaalassa.
Mutta normaaleja tapaamisia ei sallita sairaalapaikkojen puutteen takia tehdyssä sijoituksessa lastensuojelulaitokseen!
Vaikka sossut olivat mukana kertomassa henkilökunnalle, että kotona ei ole perusteita huostaanottoon, tapaamisia ei tule rajoittaa sen takia, niin kaikki kaikui kuuroille korville lastenkodissa. Poikkeuksetta KAIKKI vanhemmat olivat lapsilleen epäkelpoja ja jotenkin vaaraksi LAITOKSEN SILMISSÄ ja se tehtiin selväksi lapsillekin.
Hoidollisia huostaanottoja on tehty myös perheisiin, jolloin lapsi ei saa tavata vanhempiaan monesti ollenkaan, yleinen käytäntö on 2 tuntia kerran kuussa tapaaminen, mikä on aivan ehdottomasti liian vähän. Ja millä oikeudella tuollaista rajoittamista tehdään?
Laitoksessa sain sentään tavata lasta kerran viikossa pari tuntia ja lisäksi lapsi oli kaikki viikonloput kotona. Mutta kaiken oikeudenmukaisuuden nimissä edes noihin rajoituksiin ei ollut mitään laillista oikeutta. Paitsi tietysti laiton huostaanotto, joka sitten oikeuttaakin viranomaiset ihan mihin jatkolaittomuuksiin tahansa.
Meillä oli siis onni saada sossun myötävaikutuksella ns. laajat tapaamiset, mutta aivan meidän tilannettamme vastaavissa tilanteissa on tapaamiset estetty vuosien ajan kokonaan.
Lapsi oli aina luottanut aikuisiin ja hakenut heistä turvaa niin kotona kuin päivähoidossakin. Siksi ihmettelin "hoidon" aikana nopeasti kehittynyttä voimakasta pelkoa omahoitajaa kohtaan. Kun ihmettelin tätä hoitajille, ainoa kommentti oli: "Niin, olettehan te tapailleet vähän turhan usein viime aikoina." Tajusin pitää suuni kiinni siitä eteenpäin, että tapaamisia ei rajoitettaisi entisestään, jolloin lapsi olisi jäänyt täysin pelkäämänsä hoitajan armoille.
Hoitaja puhui lapselle halventavasti minusta, mielipiteilläni ei ollut merkitystä, niitä väheksyttiin lapselle. Kun lapsi sanoi jostain asiasta, että äidin mielestä tämä on oikein tehdä näin ja näin, hän sai kuulla, että äiti on väärässä ja täällä tehdään toisin, vaikka mielipiteilläni oli myös lääkärin puolto takanaan. Joka käyntini jälkeen lasta nöyryytettiin myös huonetarkastuksella, vaikka lain mukaan sen teko on sallittua vain nuorelle, jota epäillään aseiden tai huumeiden salakuljetuksesta laitokseen. Ei alle 10-vuotiaani ollut ikinä osoittanut mitään mielenkiintoa päihteisiin tai aseisiin!
Koko lapsen sen hetkisen elämän ajan, hän oli saanut nähdä, miten äiti hoitaa, lohduttaa, puolustaa häntä ja hakee apua, jos omat taidot eivät riitä. Äiti oli siis hänen elämässään suurin turva, johon aina voi luottaa. Nyt hänen kaikkia turvansa siis otettiin häneltä, hän koki jäävänsä tyhjän päälle, laitoksen ja hoitajien armoille. Äiti oli äkkiä kaikessa väärässä ja hoitajat oikeassa silloinkin, kun lasta pahoinpideltiin ja hänelle huudettiin ja karjuttiin kurkku suorana.
Huostaanotoissahan on tyypillistä, että lasta ollaan kuulevinaan, mutta hänen toiveillaan ja mielipiteillään ei ole mitään merkitystä. Oma lapseni sanoi alle 10-vuotiaan kirkkaalla äänellään, että: "Minulla on hyvä koti ja hyvä äiti. Miksi minun pitää mennä lastenkotiin?" Hyvin kiusaantuneena häntä kuunneltiin, mutta ei vastattu oikein yhtään mitään.
Itse tietysti yritin siinäkin tilanteessa tehdä lapsen eteen kaiken mahdollisen. Kerroin, miten ei ole sairaalapaikkoja ja hän tarvitsee apua joihinkin ongelmiinsa, eikä minulla ole koulutusta ammattiavun antamiseen. Lapselle oli kauhistus jo pelkästään se, että emme saa tavata päivittäin, kuten hänen sairaalassa ollessaan.
Lisäksi laitoksen käsittämättömät käytännöt, joista ensimmäinen oli kiinnittymisjakso, pariviikkoinen tapaamiskielto alussa, jonka tarkoitus oli kotiuttaa lapsi uuteen ympäristöönsä. Täysin järjetöntä! Minkä ihmeen takia lapsen on kotiuduttava hoitopaikkaansa! Eihän sairaalaankaan otetun lapsen tarvitse mitenkään KOTIUTUA SAIRAALAAN ja vanhemmat saavat vaikka yöpyä hänen luonaan sairaalassa.
Mutta normaaleja tapaamisia ei sallita sairaalapaikkojen puutteen takia tehdyssä sijoituksessa lastensuojelulaitokseen!
Vaikka sossut olivat mukana kertomassa henkilökunnalle, että kotona ei ole perusteita huostaanottoon, tapaamisia ei tule rajoittaa sen takia, niin kaikki kaikui kuuroille korville lastenkodissa. Poikkeuksetta KAIKKI vanhemmat olivat lapsilleen epäkelpoja ja jotenkin vaaraksi LAITOKSEN SILMISSÄ ja se tehtiin selväksi lapsillekin.
Hoidollisia huostaanottoja on tehty myös perheisiin, jolloin lapsi ei saa tavata vanhempiaan monesti ollenkaan, yleinen käytäntö on 2 tuntia kerran kuussa tapaaminen, mikä on aivan ehdottomasti liian vähän. Ja millä oikeudella tuollaista rajoittamista tehdään?
Laitoksessa sain sentään tavata lasta kerran viikossa pari tuntia ja lisäksi lapsi oli kaikki viikonloput kotona. Mutta kaiken oikeudenmukaisuuden nimissä edes noihin rajoituksiin ei ollut mitään laillista oikeutta. Paitsi tietysti laiton huostaanotto, joka sitten oikeuttaakin viranomaiset ihan mihin jatkolaittomuuksiin tahansa.
Meillä oli siis onni saada sossun myötävaikutuksella ns. laajat tapaamiset, mutta aivan meidän tilannettamme vastaavissa tilanteissa on tapaamiset estetty vuosien ajan kokonaan.
Lapsi oli aina luottanut aikuisiin ja hakenut heistä turvaa niin kotona kuin päivähoidossakin. Siksi ihmettelin "hoidon" aikana nopeasti kehittynyttä voimakasta pelkoa omahoitajaa kohtaan. Kun ihmettelin tätä hoitajille, ainoa kommentti oli: "Niin, olettehan te tapailleet vähän turhan usein viime aikoina." Tajusin pitää suuni kiinni siitä eteenpäin, että tapaamisia ei rajoitettaisi entisestään, jolloin lapsi olisi jäänyt täysin pelkäämänsä hoitajan armoille.
Hoitaja puhui lapselle halventavasti minusta, mielipiteilläni ei ollut merkitystä, niitä väheksyttiin lapselle. Kun lapsi sanoi jostain asiasta, että äidin mielestä tämä on oikein tehdä näin ja näin, hän sai kuulla, että äiti on väärässä ja täällä tehdään toisin, vaikka mielipiteilläni oli myös lääkärin puolto takanaan. Joka käyntini jälkeen lasta nöyryytettiin myös huonetarkastuksella, vaikka lain mukaan sen teko on sallittua vain nuorelle, jota epäillään aseiden tai huumeiden salakuljetuksesta laitokseen. Ei alle 10-vuotiaani ollut ikinä osoittanut mitään mielenkiintoa päihteisiin tai aseisiin!
Koko lapsen sen hetkisen elämän ajan, hän oli saanut nähdä, miten äiti hoitaa, lohduttaa, puolustaa häntä ja hakee apua, jos omat taidot eivät riitä. Äiti oli siis hänen elämässään suurin turva, johon aina voi luottaa. Nyt hänen kaikkia turvansa siis otettiin häneltä, hän koki jäävänsä tyhjän päälle, laitoksen ja hoitajien armoille. Äiti oli äkkiä kaikessa väärässä ja hoitajat oikeassa silloinkin, kun lasta pahoinpideltiin ja hänelle huudettiin ja karjuttiin kurkku suorana.
Vastaukset 11
Vanhimmat
näkemä painajaisuni lastenkodissa olo aikanaan, jonka hän kertoi näin:
Tuli valtava pyörremyrsky, tornaado, joka rikkoi paljon ympärillä olevaa, mutta kamalinta oli kuulema se, että ne ihmiset jotka se imaisi mukaansa, niin niitä ei nähty ikinä enää sen jälkeen. Ensin tornaado vei siskon ja siskon miehen, sitten isän ja lopulta myös äidin. Ja vaikka hän kuinka kauhuissaan juoksi ja huusi meidän perässä, me emme enää kuulleet koska tuulen voima oli niin valtava, että se erotti meidät lopullisesti ja hän jäi yksin, eikä enää nähnyt meitä.
Lapsi kertoi juosseensa jo siskon ja isän perään ja huutaneensa heitä niin paljon kuin jaksoi, mutta hän ei tavoittanut heitä. Ja aivan tukahtuneella äänellä hän lisäsi, miten "Se oli ihan kamalaa kun näin, että se tornaado vei sinutkin, äiti, ja minä tiesin, että en näe teitä ketään enää ikinä."
Lastenkodin henkilökuntaa oli paikalla kun lapsi kertoi tästä, joten kysyin uhallakin, että mikä se paikka oli johon hän jäi yksinään, koska ilmiselvästi se tarkoitti lastenkotia. Lapsen vastaus: "En tiedä, se oli kamalan pelottava, en minä tuntenut sitä, ei se ollut tuttu paikka." Kysyin: "Eikö siellä ollut ketään, joka olisi auttanut ja lohduttanut sinua?" Vastaus: "Ei siellä kukaan auttanut, minä olin siellä ihan yksin. Ei siellä oikeasti ollut ketään, joka olisi lohduttanut."
Voiko tämän selkeämpää psykologista unikieltä olla olemassakaan! Hallitsematon luonnonvoima olivat ne turvalliseen elämäämme tulleet tahot, joihin emme enää pystyneet vaikuttamaan. Kun esim. lähete laitokseen oli kirjoitettu, ei yl. Brummer suostunut perumaan sitä enää, vaikka pyysin. Emme saaneet olla enää yhdessä, eikä se ollut meidän päätettävissämme jne.
Keskustelimme unesta niin kauan, kuin se näytti lapsen mielestä olevan tarpeellista. Hän vertasi tilannetta siihen, että jos joskus kotona heräsi pahaan uneen, olin aina tavoitettavissa ja lähellä. Mutta oli kuulema kamalaa herätä lastenkodissa painajaiseen keskellä yötä, kun on yksin huoneessaan, eikä yökköä löytynyt koko osastolta, jos hän sattui olemaan jossain lukkojen takana kansliassa, johon lapsilla ei ollut asiaa. Painotin lapselle sitä, että vaikka me välillä olemme nyt näkymättömissä, niin emme varmasti katoa mihinkään ja toivottavasti hyvin lähellä on se aika, että saamme olla taas yhdessä jatkuvasti.
Olihan se aika lähempänä kuin uskoimmekaan, kun kaksivuotisen intensiivihoidon sijasta lapsi vapautui vankilastaan jo 3,5 kuukaudessa - tosin hyvin huonokuntoisena ja sieltä asti hän on saanut olla kotona. Mutta silti laitos käytti naurettavan MIM-videoinnin tuloksissa tuota unikuvausta keppihevosena, että lapsen siitä kertoessa en ollut muka riittävästi lohduttanut lasta. Se oli kuulema yksi osoitus, että minulla ei ollut kykyä tukea lapsen ikätasoista kehitystä. Kyllähän minä olin ainut, joka häntä siinäkin lohdutti, kukaan muu ei vaivautunut tekemään siinäkään tilanteessa elettäkään lapsen auttamiseksi.
miten suurinta rakkautta lasta kohtaan on muka luopua hänestä, kun omat kyvyt eivät riitä lapsen hoitamiseen! Vai niin.
Ei varmasti ole! Pahinta mahdollista olisi hylätä lapsi sijaishuoltoon, jossa häntä kohdellaan miten huonosti tahansa! Tai väittää lapselle, että sijaispaikassa tapahtuva kaltoinkohtelu on esim. hänen parhaakseen!
Voi maailman kevät! Varmaan noin pitäisi menetellä, jos lapsi halutaan lopullisesti sekaisin päästään, rikkoa hänen tunne-elämänsä täysin. Kun lasta kohdellaan väärin, niin parasta mitä vanhemmat voivat siinä tilanteessa tehdä on se, että lapselle sanotaan suoraan, että hoitajat ovat väärässä, eikä heillä ole mitään oikeutta lapsen kaltoinkohteluun, he tekevät rikoksen!
Mutta mikä merkitys lapsen kehitykselle on sillä, että hänet pakotetaan alistumaan laittomaan huostaanottoon ja vaaditaan kiintymistä miten huonoon sijaispaikkaan tahansa? Siinä on tutkimuskenttää tutkijoille tulevaisuudessa, tutkimusmateriaalia on kyllä jo ihan riittävästi, jos joku sellaiseen rohkenee ryhtyä. Ja mikähän päänkivistys esim. Perhehoitoliitossa olisikaan tuollaisten tutkimustulosten julkaisemisen jälkeen?
kohtalosta kertovan tiedon ja postin. Hänhän on nyt luvannut uutta systeemiä (valtakunnallista)
valvomaan niin vanhusten laitoksia kuin myös lastensuojelulaitoksia.
Tässäkin kun on vielä sekin vaara olemassa (laitosten valvonta)
että joku laitostyyppi tms. jääkin tämän uuden valvontatavan ulkopuolelle.
Samallahan Risikon omine työryhmineen
olisi mietittävä koko lastensuojelupuolen valvonta sijaishuoltoineen uusiksi.
Nythän sitä valvontaa esimerkiksi yksityisessä perheessä tekee ja suorittaa (lain mukaan siis)
yksittäinen sossu,
jos ehtii, viitsii, ymmärtää, osaa, kykenee, riittää ammattitaito ja niin edelleen.
Vain erittäin negatiivisia kommentteja tulee tuosta hoitolaitoksesta. Uskoisin, että on kyseessä sama.
Se vain ihmetyttää, millä osa vanhemmista on saanut lapsensa ulos sieltä alle kahden vuoden? Tänään viimeksi puhuin lapseni kanssa ja hän oli edelleen samaa mieltä paikan kauheudesta. Hän joutui olemaan siellä kokonaiset kolme vuotta.
Lapsen kuuleminen - tästä sanaparista tulee mieleen poliisikuulustelu. Sellaisiksi olen nähnyt/lukenut lapseni kuulemiset yleensä myös muodostuneen.
Kaksi tai useampaa tätiä kyselee lapselta monia eri asioita. Lapsi ei ole valmistautunut mitä ihmeellisimpiin kyselyihin ja vastaa mitä sattuu. Lapsi ei uskalla ainakaan hoitavan tahon läsnäollessa sanoa, mitä hän ajattelee. Väärintulkinnat ovat usein myös mahdollisia. Sosiaalityöntekijät asettavat kysymyksiä johdatellen ja heidän mielipiteitään myötäileväksi. Onko tämä lapsen kuulemista?
Kun kysymykset tulevat aikuisten intresseistä lähtien, ei lapsen kuulemisella ole mitään merkitystä.
Mielestäni ei pitäisi edes puhua lapsen kuulemisesta, vaan KUUNTELEMISESTA. Lapsen kanssa tulisi keskustella pitkällä tähtäyksellä ja säännöllisesti, jotta saataisiin selville, mistä lapsi haluaa puhua ja kuunnella, mitä hänellä on tästä asiasta sanottavanaan.
Lasten mielipiteet ja näkemykset täytyy tuoda esille ja niitä täytyy kunnioittaa, sanotaan YK:n yleissopimuksessa. Onko tämä sama asia kuin lapsen kuuleminen, mitä Suomessa harrastetaan. Lisäksi lasta kuullaan vain kun on kyseessä jokin aikuisten asia, esim. oikeusjuttu. Eikö lasta tarvitse kuulla/kuunnella muulloinkin?
Eikö lapsi saisi sanoa vanhemmastaan sitä todellista mielipidettään ja näkemystään, mitä hänellä on. Tätä häneltä ei kysytä ainakaan ennen oikeusistuntoja eikä niissäkään. Vanhemmasta ei ole ehkä tapana puhua mitään hyvää?
mihin hän voisi kirjoittaa omia ajatuksiaan ja mietteitään. Lukollinen niin ettei kenelläkään aikuisella, edes laitoksessa, ole lupa lukkoa rikkoa eikä lapsen ajatuksia rikollisesti kaivella. Onko tämä tälläinen mahdollista.
Tai lapselle (jos on riittävän vanha) oma blogi mihin voi kirjoittaa nimettömänä ja joita sinä pystyt seuraamaan.
Onhan lapsella jossain oikeus tulla todella kuulluksi, sanoa oma mielipiteensä asioista ja omasta elämästään ja vielä ilman sitä, että joku laitos taikka hoitaja hengittää lapsen niskaan.
Onkohan edellä mainitut lapsen kuulemiset ja kuulumiset liikaa vaadittu lastensuojelulaitoslapselle.
ollut alle 12-vuotiaille mitään yksityisyyttä. Jos olisin vienyt sinne vaikka jonkin lukitun lippaan, se olisi takavarikoitu kansliaan ellei olisi rikottu lukkoa väkivalloin.
Lapselta vietiin kaikki, henkistä itsetuntoa myöten sinä aikana, mitä hän siellä oli.
että sen voisi sanoa jo rikokseksi lasta kohtaan! Voin kuvitella, mitä hirvittävää turvattomuutta lapsi kokee, kun hänen hyvää isää tai äitiä valvovat virkapukuiset vartijat!
Syytteeseen tuollaiset sijaishuollon pellet!
Siis maailmahan on mennyt aivan sekaisin silloin lapsen näkökulmasta nähtynä. Kaikki, mikä on ollut tuttua, turvallista ja hyvää, julistetaan pahaksi, hänet viedään kotoa ja eristetään vanhemmista heidän väitetyn pahuuden ja huonouden takia.
En yhtään ihmettele, kun jotkut ovat täällä kertoneet, miten lapsi on menettänyt luottamuksensa niin, että ei luota enää keneenkään. Kauankohan sellaisen jälkeen turvallisuudentunteen rakentaminen uudelleen kestää? Kun lapsen itsetunto muserretaan, korjautuuko se enää ikinä?
edes ihmisyyttä.
Elukan kasvatusmenetelmät.
Mitähän sille tekisi, kun vuosia on puhuttu lapsen lukioon menosta. Nyt on ollut tapaamisoikeuden rajoitus, enkä ole istunut kokouksissa ja lapsen tapaamisiakin jäi josssain vaiheessa väliin. Tänä aikana lapseni on puhuttu ympäri, ettei hän pärjää lukiossa.
Viimeksi oli sunnuntaina aiheesta keskustelu johtajahoitajan ja minun kanssa ja lapsi sanoi, ettei hän suostu ajattelemaan asiaa vielä. Lapsi on menestynyt koulussa keskimääräistä paremmin. Rajoituksen aikana keskiarvo tipahti jonkun verran ja puututtuani asiaan, alkoi taas palata ennalleen.
Nyt tämä johtajahoitaja väitti lapsen kuullen, että lapsella on niin huono keskiarvo, ettei hän pääse lukioon. Sanoin niinkuin asia on, että hän pääsee lähes mihin tahansa lukioon. Johtajahoitaja meni hyvin vaikeaksi. Uskoisin, että hän ei ole itse käynyt lukiota.
Tällä tavoin hän kuitenkin nyt mursi lapseni luottamusta omiin kykyihinsä. Hän valehteli lapselle päin naamaa. Teki mieli räjähtää, mutta se olisi merkinnyt takapakkia tapaamisoikeuden rajoituksen purkamisessa. Näin meitä hallitaan, että emme voi puhua edes totta lapsen kuullen. Lapsi sanoo myös minulle, ettei hän voi sanoa mielipiteitään, niiden sanomisesta tulee vain hankaluuksia. Sitten ne pösilöt ovat vielä tyytyväisiä itseensä, kun ovat opettaneet lapselle, että hän osaa sanoa vastaan äidilleen.
On hän ennenkin osannut. Tämä vain on sairasta manipulointia omien tarkoitusperiensä saavuttamiseksi: yhdellä se ainakin on erittäin vankkana ja vankkumattomana uskona siihen, että en kykene hoitamaan lastani edes viikonloppuisin. Onhan tämä myös taistelua, koska olen monin todistein näyttänyt oikeudessa pystyväni lapsen huolehtimiseen paremmin kuin laitoksen työntekijät.
Nyt kun olen suhtautunut kyllä-joo periaatteella kaikkeen, mitä ne etten syytävät, paitsi kykyyni hoitaa lastani, heillä ei ole enää mitään perustetta jatkaa rajoitusta. Tämä vain rajoittaa sananvapauttani ja lapseni puolustamista. Täytyy sanoa lapselle, että kun puhun laitoksen työntekijöiden kanssa, valehtelen useimmiten, kuten lapsoseni sinäkin teet. Niin pääsemme parempiin tuloksiin ja lapsi pääsee edes viikonlopuiksi pois sieltä mollattavana olosta.
sellainen, että lapsen kanssa keskustellaan paljon eri vaihtoehdoista, erilaista töistä, eri tehtävistä, mitä ne sisältävät, millaista on olla käytännön työssä, millaista esimiestehtävissä tai suunnittelutyössä, mitä ovat mahdolliset kummankin työn huonot ja hyvät puolet, mille ne lapsesta tuntuvat, mitkä ovat hänen omat taipumuksensa, mitä hän työltä haluaa, mitkä kouluaineet kiinnostavat jne.
Tuo on se, miten aikuinen voi auttaa ja VALINNAN tekee lapsi itse. Näin meillä on tapahtunut, eikä ole tarvinnut katua. Tosi outo asenne siis tuolla hoitajalle! Mitä ihmettä lapsen jatko-opinnot hänelle kuuluvat? Vai onko kyseessä vain manipuloinnin maailmanmestari, joka purkaa omaa luonnevikaisuuttaan uhriksi osuneeseen lapseen?
Voi hitto, mikä ääliö mennä mollaamaan lasta, että keskivertoa paremmalla todistuksella ei pääsisi muka lukioon! Mutta tuon minäkin sijoituksen aikana ehdin näkemään, että ihan merkillisissä asioissa pyrittiin vaikuttamaan lapsen mielipiteisiin, ihan kuin tärkeintä olisi ollut se, että lapselle saadaan erilaiset mielipiteet kuin äidillä sattuu olemaan. Tai mitä perheen yhteiset tavoitteet ovat olleet ennen sijoitusta.
Sen nyt ymmärtäisi, jos perheen arvot olisit tosiaan ihan vinksallaan, kriminaalit vanhemmat, jotka näyttävät huonoa esimerkkiä useimmissa asioissa. Mutta kun on kyse ihan tavallisesta perheestä ja perheen sisäisistä asioista, kuten nyt esim. lapsen jatkokoulutuksesta, niin ei hiivatin sijaishuollolla pitäisi olla nokan koputusta tuollaisiin asioihin.