Meillä on mm. äänite, jossa sossut mainitsevat huostaanoton tapahtuneen vain ja ainoastaan lastenkodin vaatimuksesta, kun sairaalapaikkojen puutteen takia lapsi lähetettiin sinne muka saamaan olemattomaksi osoittautunutta psykiatrista hoitoa.
Äänitteellä kuuluu myös selvästi, miten intensiivihoidon johtaja uhkailee perhettä ja sosiaalityöntekijöitä, mitä tapahtuu, jos laiton huostaanotto puretaan kesken suunnitellun kauden ja heidän KALLIS hoitonsa jää kesken. Mitään hoitoa ei ollut, mutta laitos veloitti lume-hoidosta yhteiskunnalta 450 euroa päivässä lapsen siellä säilyttämisestä ja pahoinpitelystä.
Huostaanoton purkuasiakirjassa sanotaan myös selvällä suomella, että huostaanotto tehtiin aikanaan, koska hoidon saaminen XX-lastenkodin intensiivihoidosta edellytti sitä.
Sossut purkivat huostan alkutekijöihinsä kamalan laitoksen takia, mikä sinällään on suorastaan sensaatio, koska yleensä sossut eivät rohkene nousta vastustamaan lastenpsykiatrien määräyksiä jatkohoitopaikan suhteen. Ja sossujen arkuuteen osansa laitosten uhkailuillakin...
Näin se laiton huostaanottoBUSINES Suomessa kukoistaa. Sijaishuoltoon rahaa virtaa ja heidän etujaan ajetaan lastensuojelujärjestöjen voimin. Tekisi mieli sanoa huostahuumassa liitelevälle sijaishuollolle, että "ajat ovat muuttumassa, eskoseni".
Huostaanotto ei muutu lailliseksi sillä, että yhteiskunta on laiminlyönyt velvollisuutensa tarjota JOPA LAPSILLE heidän perustuslaillisen oikeutensa mukaista sairaanhoitoa tässä valtiossa.
Äänitteellä kuuluu myös selvästi, miten intensiivihoidon johtaja uhkailee perhettä ja sosiaalityöntekijöitä, mitä tapahtuu, jos laiton huostaanotto puretaan kesken suunnitellun kauden ja heidän KALLIS hoitonsa jää kesken. Mitään hoitoa ei ollut, mutta laitos veloitti lume-hoidosta yhteiskunnalta 450 euroa päivässä lapsen siellä säilyttämisestä ja pahoinpitelystä.
Huostaanoton purkuasiakirjassa sanotaan myös selvällä suomella, että huostaanotto tehtiin aikanaan, koska hoidon saaminen XX-lastenkodin intensiivihoidosta edellytti sitä.
Sossut purkivat huostan alkutekijöihinsä kamalan laitoksen takia, mikä sinällään on suorastaan sensaatio, koska yleensä sossut eivät rohkene nousta vastustamaan lastenpsykiatrien määräyksiä jatkohoitopaikan suhteen. Ja sossujen arkuuteen osansa laitosten uhkailuillakin...
Näin se laiton huostaanottoBUSINES Suomessa kukoistaa. Sijaishuoltoon rahaa virtaa ja heidän etujaan ajetaan lastensuojelujärjestöjen voimin. Tekisi mieli sanoa huostahuumassa liitelevälle sijaishuollolle, että "ajat ovat muuttumassa, eskoseni".
Huostaanotto ei muutu lailliseksi sillä, että yhteiskunta on laiminlyönyt velvollisuutensa tarjota JOPA LAPSILLE heidän perustuslaillisen oikeutensa mukaista sairaanhoitoa tässä valtiossa.
Vastaukset 27
Vanhimmat
oikeudessakin julistamalla asiakirjat salaisiksi 100:ksi vuodeksi! Eikö vähempi olisi riittänyt.
Tämä oli ennätys, josta maininnan huomasin jonkun laittoman huostaanoton kohdalla.
Mutta asiakirjatodisteitakin siis löytyy ja todisteita yleensä laittomasta menettelyssä huostaanottojen eri vaiheissa. Siis todistusmateriaalista ei ole pulaa Suomessa laittomien viranomaistoimien suhteen.
aiheetonta syyttelyä ja arvostelua vastaan.
Muistakaa siis kotilomien aikana äänittäminen, video- ja valokuvaus. Yleensä kaikkiin digitaalisiin laitteisiin jää päivämäärä ja kellonaika. Niillä on hyvä todistaa, että lapsi on ollut hyvissä oloissa loman aikana. Kuvatkaa RUOKA-ANNOKSETKIN ja ruokailutilanteet, että eivät pääse väittämään lasta pidetyn nälässä, mikä on kovin suosittua sijaishuollon taholta.
Myös pätkiä tavallisista arkirutiineista on hyvä vaikka videoida, peseytymis- ja nukkumaanmenoajat. Ja kuvatkaa ihmeessä sitä kaikkea kivaa yhdessäoloa, miten olette aikaa lapsen kanssa viettäneet.
Sen sijaan on hyvä varoa äänittämästä sijaishuollon kuultavaksi mitään sellaista, mikä on negatiivista sijaispaikalle. Sossuille sitä tietysti on hyvä esittää, jos sellaista on, mutta sijaispaikassa lapselle helposti kostetaan tavalla tai toisella kaikki, jos tämä puhuu mitään kielteistä olosuhteistaan ja kohtelustaan.
"Rikoksen anatomia" joku amerikkalainen syyttäjä totesi, että kansalaisten lisääntynyt videointi on lisännyt ihmisten kykyä puolustautua oikeudessa.
Viesti oli siis: "Kansalaisten tehokkain keino puolustautua syyttäjää vastaan on kuvamateriaali."
Tätä kannattaa tosiaan soveltaa meillä aiheettomiin syytteisiin huostaanottotilanteissa. Käyttäkää ihmeessä sitä hyväksenne!
kai tuo oli vitsi? Siis kuvaatteko te lapsianne kotiloman aikana ja sitten marssitte esittämään kuvamateriaalin sijaishuoltoon? Kyllä tuolla keinolla varmaan riidan aikaiseksi saa. Ei ole ollut täällä tarvetta tuollaiseen, mutta lapseni ei olekaan huostassa vanhempien hulluuden takia.
Lapseni vietiin salaa, ja lapsia järkyttävällä tavalla, jonka he muistavat vieläkin, neljän vuoden jälkeen. Koko huostassa olo ajan he ovat itkeneet kotiin, mutta sydämettömät ihmiset siellä eivät päästä, vaikka eivät kykene selvittämään että mikä on hyvä Äiti. Ja minkälaisia muutoksia minun pitää henkilööni tehdä, että olisin kelvollinen. Viisi lasta olen kasvattanut ilman ongelmia, mutta sitten jotkut mielestäni sairaat henkilöt päättivät, ettei minusta ole parin nuorimman kasvattajaksi. Eli mielestäni, ja lasteni mielestä heidät vietiin laittomasti lastenkotiin.
yleensä sellainen huostaanotto, jota lapset ja vanhemmat sanovat laittomaksi, niin se myös on sitä, kun siihen tutustuu tarkemmin.
Ja tällä en tarkoita päihdevanhempia, jotka pystyvät näkemään syyt vasta raitistuttuaan. Vaikka toisaalta yllättävän moni heistäkin myöntää, että lapsen on parempi olla pois kotoa. Siis aivan päinvastoin, mitä sijaisvanhemmat niin kauheasti täälläkin ovat kuuluttaneet.
Onkos täällä lainoppineita, eikös tässä nyt ole kyse kavalluksesta: "Kavalluksesta tuomitaan niin ikään se, joka saatuaan toimeksiannon perusteella tai muulla sellaisella tavalla haltuunsa varoja, joiden arvo hänen on tilitettävä toiselle, oikeudettomasti käyttämällä sanottuja tai niiden tilalle tulleita varoja taikka muulla sellaisella tavalla aiheuttaa tilitysvelvollisuuden täyttämättä jäämisen joko sovittuna tai muuten edellytettynä aikana"
Eikös tuosta juuri ole kyse kun laitos on saanut yhteiskunnan varoja 450€/pv mutta näitä varoja ei ole käytetty siihen mihin ne on tarkoitettu?
jos niillä lakitekstissä jotain eroa on.
He veloittavat kaupungilta intensiivihoito-nimikkeellä korkeinta mahdollista laitoshoidon vuorokausimaksua ja todellisuudessa lapset eivät saa mitään erikoissairaanhoidon tasoista hoitoa, eivät tapaa edes lääkäriä kahdenkeskisellä vastaanotolla kuin korkeintaan pari kertaa vuodessa.
Lisäksi he vaativat huostaanottoa tehtäväksi niidenkin perheiden kohdalla, joilla huostaanottokriteerit eivät täyty.
tutkittava, jos sellainen on tapahtunut.
Tilintarkastajat kunnissa syynäämään
mihin nämä 150 -700 eur/vrk / lapsi, nuori
ns. laitosmaksut menevät lastensuojelun osalta.
Tarkastamaan nimenomaan sitä
ovatko lapset ja nuoret saaneet lastensuojelulaitoksissa sellaisia palveluita
mistä kunnat kuvittelevat laitoksille maksavansa!
PUOLUEETON tutkimus, ensimmäisen kerran kuunneltaisiin tutkimuksessa myös asiakasta!
Se olisi jotain niin uutta koko lastensuojelun historiassa, että saisi ihan sanoa, ettei ihmeiden ajat ole ohi sittenkään, ei edes sosiaalityössä.
Kun ajatellaan muuta terveydenhuollon tutkimusta, niin potilas on suorastaan kuningas, jota hoidetaan ja palvellaan, hänen mielipiteensä on ykkönen kaikissa potilastyytyväisyystutkimuksissa.
Mutta entäs terveydenhoitolain alle kuuluva intensiivihoito laitoksissa?
Ei mitään hoitoa ja olemattomat hoitotulokset ovat pelkästään laitosten oman valheellisen markkinoinnin varassa, heidän oma mielipiteensä, heillä tarjotusta olemattomasta hoidosta.
Kuka tietää tutkimuksista? Eikö todellakaan mitään ole meidän ja lastemme kantilta?
Mistä on tullut tämä Vartu:n sivuilta löytyvä kriisityö? Miten on tultu tähän kriisityö tarpeeseen (jota on) vai onko tämä joidenkin havainnoima tarve?
ja sijaishuoltoakin on tutkittu ja keräähän Stakes sossujen touhuista, huostaanottojen syistä ja kaikesta tilastotietoa jatkuvasti.
Vuosittain Stakes julkaisee huostaanottojen SYY-tilaston, joka on tehty sen perusteella, MITÄ SOSSU ON KIRJANNUT SYIKSI.
EI KOSKAAN ole tehty puolueetonta tutkimusta, jossa oli kuultu myös asiakasperheitä vaikka todistajineen ja mielipiteineen. Ei edes kyselykaavakkeita ole ikinä jaettu postin kautta, jotka olisi voinut palauttaa.
Sen takia minäkin olen protestoinut näitä "tutkimuksia" sillä, että ne ovat sarjassa "sossu tekee työtä ja julkaisee tutkimuksia omasta työstään". Minkä muun ammattikunnan työtä tutkitaan tuolla tavalla? Tutkijat ovat joko Stakesista tai sosiaalialan opiskelijoita.
Ja esim. HDL:n intensiivihoitoa ei ole varmaan ikinä tutkittu mitenkään! Tai jos on, niin heidän oman koulunsa diakonia-alan opiskelijat ovat varmaan henkilökuntaa haastatelleet, miten hirveän hienosta hoitomuodosta on kyse.
That's it.
Tuolta löytyy yksi tutkimus huostaanoton syistä pk-seudulla:
http://www.hel2.fi/waris/julkaisut/HUOSKRITEERIT.pdf
Tutkimus on valitettavasti puolueellinen ja tarkastelee asioita ainoastaan yhdeltä kantilta sillä:
"Aineistoina ovat pääkaupunkiseudun kunnista kootut lastensuojelun tilastotiedot, huostaanotto-päätösasiakirjat (n=134), kysely lastensuojelun sosiaalityöntekijöille (n=87) ja johtavien sosiaali-työntekijöiden haastattelut."
Puolueettoman ja kriittisen tutkimuksen tekeminen olisi edellyttänyt että myös huostaanoton kohteeksi joutuneiden perheiden edustajia olisi haastateltu.
Se on ihan sama kuin rakennusfirmat päättäisivät julkistaa raportin rakennusalan työn sujuvuudesta viime vuodelta.
Tulos olisi yhtä suurta mainosta pelkästään heille itselleen, kun asiakkailta ei kysyttäisi työn sujuvuudesta ja laadusta yhtään mitään. Tai siitä, oliko heillä edes tarvetta sen firman palveluihin. Täyttikö heidän kotinsa kaikki turvallisuusalan laatuvaatimukset hyvästä asumisesta, vai päättikö rakennusfirma rempata ihan vain omine nokkineen, oli tarvetta tai ei.
Voisi olla melkoisia riitoja ilmassa, mutta asiakkaiden mielipiteet salattaisiin, koska niillä ei ole merkitystä, he eivät ymmärtäneet tarvitsevansa rakennusalan palveluja. Katto vuoti, mutta eivät ymmärtäneet sitä, näin sanoisi sossu, olivat kyvyttömiä asumiseen ilmeisesti.
Tuosta esimerkistäsi. Mikäli HDL:n intensiivihoito on samanlaista kuin pari vuotta sitten, se kaipaisi todella vahvaa tutkimusta ja valvontaa. Perusteita:
- hoitoa ei mielestäni anneta: uskoisin erottavani ammatilaisen ei-ammattilaisesta. Hdl:n mukaan vähintään puolet hoitajista on psykiatrian alan hoitajia. Mielestäni siellä ei pääsääntöisesti ole psykiatrian alan hoitajia. Hoitajat ovat lähinnä vahtimestarityyppisiä ihmisiä, jotka piut' paut lasten hyvinvoinnista välittävät ja paiskovat sanoin tai väkivalloin pieniä lapsia huoneisiinsa.
- en kertaakaan nähnyt kenenkään hoitajan leikkivän tai tekevän muuta kivaa toimintaa lasten kanssa. Toiminta rajoittui valvontaan, joka ei ollut asianmukaita.
- lasten kohtelu on lainvastaista: eristäminen, kiinnipitäminen ja liikkumavapauden rajoittaminen. Eristäminenhän on lain mukaan sallittua, jos monet painavat syyt tämän sallivat. Laitoksessa syyksi riitti hoitajan halu katsoa televisiosta saippuasarjaa
- tämän lisäksi tapaamisoikeudenrajoitukset laitettiin kyseenalaisin perustein: esimerkiksi pedofiiliepäiltyjä oli lapseni ryhmän kuudesta vanhemmasta tietääkseni kaksi. Pedofiiliepäilyt ovat HUS:in potilasasiakirjoissa hdl:n toimesta muuttuneet todetuiksi rikoksiksi yhden kohdalla.
- lastenhuoneiden ovet olivat jatkuvasti täysin rikki pienten nyrkkien hakkaamisen tuloksena
- lapset eivät päässeet WC:hen muuta kuin aikuisen luvalla, WC:n ovet olivat lukittuin
- lapselle ei annettu kuumelääkettä kuumehoureisiin, vaan häntä pidettiin psykoottisena ja pumpattiin täyteen jotain näitä lääkkeitä.
Vanhempien kohtelu oli myös täysin järjetöntä, siellä todella tehtiin vanhemmasta rikollinen ja yhtä pahoivoiva kuin lapsesta. En kirjoita tästä enempää, koska muuten kirjoituksesta tulee liian pitkä, enkä liioin oikein jaksa.
Tekemäni lista kuvaa vain joitakin räikeimpiä epäkohtia. Kattavasta listasta näitä tulisi hyvin pitkä. Oli kammottavaa, mitä lapseni kanssa siellä jouduin kokemaan.
Lähinnä tältä keskustelupalstalta saamieni tietojen mukaan hoitovuorokausi maksaa kunnille kaksi kertaa enemmän kuin normaali laitoshoito. En homannut mitään eroa lapseni saamassa hoidossa verrattuna normaaliin laitokseen, muutakuin sen, että lastani ja äitiään kohdeltiin todella huonosti.
Diakoniaopiston psykiatrian alan erikoisammattitutkintoa pääsee opiskelemaan lähes kuka tahansa. Koulutus kestää 1,5 v työn ohessa. Jos tämä jonkun pätevöitää hoitamaan psyykkisesti sairaan lapsen psyykeä, niin ollaa mielestäni heikoilla. Opisto kouluttaa pääasiallisesti työvoimaviraston turvin sekä näyttötutkinnoin tai oppisopimuskoulutuksin.
Nämähän ovat hyviä rahanlähteitä: koulutus ja rahaarepivät lasten intensiivilaitokset. Kenen taskuihin tämä raha menee?
Löytyy toimittajille tai kenelle vain koska tahansa.
Aivan sama, mitä sossut tai psykiatrit lässyttävät salassapitovelvollisuudesta, peittelevät valheillaan vain omia vääriä ja päivänvaloa huonosti kestäviä toimiaan.
toimittajia kiinnostaa teidän vainoharhaiset todistelut. Keskittykää tekemään yhteistyötä sijaispaikkojen ja sosiaalihuollon kanssa lastenne parhaaksi. Näin saatte paljon enemmän hyvää aikaan. Nämä taistelut ovat hulluudessaan verrattavissa moniin avioerotaisteluihin: lapset ovat välineitä johonkin aikuisten välisiin sotiin.
kun sijaispaikkojen ja sosiaalihuollon kanssa ei aina voi tehdä yhteistyötä sen takia kun he rikkovat lakia minkä ehtivät!! Vai pitäisikö meidän vanhempienkin alentua rikkomaan lakia ja lastemme elämää tuhota oikein sijaishuollon ja sosiaalihuollon kanssa urakalla???? Mikseivät sijaihuolto ja sosiaalihuolto halua tehdä yhteistyötä vanhempien ja lasten kanssa lakia noudattamalla?? Ihmettelen vaan...!!! Johan on EU,YK,ministerit ym. jo huomanneet että sijaishuolto ja sosiaalihuolto eivät pelaa lain mukaisesti ja lasten edun mukaisesti!! Joten älä jaksa tulla tänne jauhaamaan noita olemattomia söpötyksiä....Ja juuri sijaispaikat ja sosiaalihuollot ovat saaneet aikaiseksi nämä "taistelut ovat hulluudessaan verrattavissa moniin avioerotaisteluihin: lapset ovat välineitä johonkin aikuisten välisiin sotiin." Niin älä meitä vanhempia syyllistä tuohon! Jos nämä tahot noudattaisivat olemassa olevaa lakia niin ei olisi tällaista sotaa ja ei olisi näin paljon lapsia huostattu! Johan YK:sopimuksessa jo 1990vuodesta alkaen on jo vaadittu viranomaisten toimimaan lakien mukaan vaan eivät toimi yhäkäään!! Missähän vika? Ei ainakaan vanhemmat ole olleet rikkomassa lakia ja lasten etuja vaan sosiaalihuolto ja sijoituspaikat ovat ne suurimmat syylliset jotka lakia rikkovat urakalla...
4.9.2001
J P Roos
What is necessary in a democratic society?
Kommentteja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuun tapauksessa K&T.
Suomi tuomittiin ihmisoikeusloukkauksista
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen täysistunnossa 12.7.2001 sai lopullisen ratkaisunsa ns. K & T:n tapaus, jossa Suomi oli tuomiolla kahden lapsen huostaanoton yhteydessä tapahtuneista ihmisoikeusloukkauksista. Lopullisessa ratkaisussa Suomen valtio tuomittiin runsaiden 80 000 markan korvauksiin lasten vanhemmille aiheutetusta kärsimyksestä jotka johtuivat Ihmisoikeussopimuksen artiklan 8 rikkomisesta. Nämä rikkomukset koskivat kahta asiaa: lapsen kiireellistä huostaanottoa synnytyssairaalasta sekä sitä, että viranomaiset eivät pyrkineet missään vaiheessa perheen jälleenyhdistämiseen. Kummassakin tapauksessa Suomi oli siis ylittänyt rajan joka sallitaan “demokraattiselle valtiolle” sen puuttuessa ihmisten perhe-elämään. Tässä on syytä todeta, että päinvastoin kuin julkisuudessa on esitetty, tuomioistuin katsoi myös tapaamisrajoitusten olleen osa perheen jälleenyhdistämis pyrkimyksen laiminlyöntiä, eli siis Suomi tuomittiin myös tapaamisrajoitusten väärinkäytöstä osana perheen pysyvää erottamispyrkimystä. Valittajina olleet vanhemmat sekä heidän edustajansa, Juhani Kortteinen ja Anu Suomela pitivät ratkaisua merkittävänä voittona taistelussa suomalaisten huostaanottokäytäntöjen saattamisessa vastaamaan Euroopan ihmisoikeussopimusta. Vastapuoli, Suomen valtio ja sen edustajina Holger Rotkirch, Arto Kosonen ja Pia-Liisa Heiliö pitivät ratkaisua myös voittona, koska siinä ei tuomittu Suomen valtiota ihmisoikeusrikkomuksista varsinaisessa kiireellisen huostaanoton jälkeisessä huostaanotossa, toista lasta koskevassa huostaanotossa eikä tapaamisoikeuksia koskevissa kiistoissa (HS 21.7.2001; heille ei tässä yhteydessä tullut mielen Suomen valtion edustajina pahoitella tai pyytää anteeksi tapahtunutta). Jo edellistä, tuomioistuimen jaoston ratkaisua jossa myös näiden osalta katsottiin rikkomuksia tapahtuneen, olivat osapuolet kommentoineet hyvin eri tavoin. Kari Matelan Sosiaalityöntekijä-lehdessä julkaiseman varsin yksipuolisen selostuksen otsikko oli paljon puhuva: “Ihmisoikeustuomioistuin hyväksyy perustellut huostaanotot” (kiinnostavintahan ratkaisussa on, että ihmisoikeustuomioistuin ottaa huomioon kaikkien osapuolten oikeudet ja edellyttää suomalaisten viranomaistenkin niin tekevän).
Olen itse seurannut tätä prosessia ja ottanut siihen kriittisesti kantaa aikaisemmin (Roos 2000, 2001). Tämän kirjoituksen tarkoituksena on pohtia tuomion merkitystä suomalaisen lastensuojelun kannalta. Suomihan oli tuomiolla valtiona ja puolustuksesta vastasivat Ulkoministeriön johtavat juristit, mutta todellisuudessa kyse on kuntien ja hallinnollisen oikeusjärjestelmän toiminnasta ja sen arvioinnista.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ja Artikla 8
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on perustettu valvomaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen noudattamista allekirjoittajamaissa. Erityisesti meillä Pohjoismaissa on katsottu että tuomioistuimen päätehtävänä on valvoa ihmisoikeuksiltaan epämääräisten maiden käyttäytymistä, kun taas Suomessa taikka Ruotsissa lait ja niiden käyttö ovat ilman muuta Ihmisoikeussopimuksen mukaisia (Ruotsissa tästä on käyty suhteellisen laajaa keskustelua, ks. Sundberg 1997). Tuomioistuin itse on myös asettanut erittäin tiukat rajat tuomioilleen: se ei pyri olemaan korkein oikeusaste joka määrää miten lakia tulee allekirjoittajamaissa soveltaa, vaan pyrkii ainoastaan valvomaan että ihmisoikeussopimusta noudatetaan: valtioiden viranomaisten harkintavalta on erittäin laaja ja niin pitääkin olla (“The court’s task is not to substitute itself for the domestic authorities in the exercise of their responsibilities for the regulation of the public care of children”). Tässäkin päätöksessä on lukuisia kohtia, joissa tuomioistuin toteaa että se ei puutu viranomaisten harkintavaltaan vaikka pitääkin selvästi ratkaisua arveluttavana ja ongelmallisena (vrt esim johdatus kysymykseen tapaamisrajoituksista, §155, sekä ratkaisu rajoituksista, §§ 192-194). Itse asiassa minulle on väitetty, että tämä olisi ensimmäinen kerta missä tuomioistuin katsoo viranomaisten ylittäneen harkintavaltansa huostaanottoasiassa, missään Euroopan maassa (Suomela, kommentti käsikirjoitukseen). Jos näin on, niin on selvää, että harkintavallan rajat ovat laveat.
Keskeinen kysymys oli seuraava: Artikla 8 kieltää valtioilta oikeuden puuttua kansalaisten perhe-elämään paitsi jos laki näin määrää ja se on välttämätöntä demokraattisessa yhteiskunnassa muiden oikeuksien ja vapauksien suojelemiseksi. Valittajat väittivät tätä artiklaa rikotun kun taas Suomen valtion edustajat väittivät että kussakin tapauksessa toimenpiteet perustuivat lakiin ja olivat lisäksi hyvin perusteltuja demokraattisessa yhteiskunnassa. Suomen kaltaisessa maassa onkin ilmeistä, että viranomaisten toimenpiteet perustuvat yleensä lakiin ja että viranomaisilla eivät pahuuttaan riko ihmisoikeuksia. Ongelmana on siis se, milloin ylitetään raja, jossa viranomaistoimet eivät enää ole välttämättömiä demokraattisessa yhteiskunnassa. Niissä tapauksissa joissa tämä oli kyseenalaista, viranomaiset puolustivat toimenpiteitä väittäen että perhe-elämää koskeva minimisuoja oli kuitenkin säilytetty: lapset ja vanhemmat saattoivat olla kirjeitse ja puhelimitse yhteydessä (tosin hallitus ei selittänyt miten tämän on mahdollista kun lapsi on 2-3- vuotias), yksi viranomaisten selvitystoimi jossa oli tutkittu mahdollisuutta lasten palauttamiseksi oli riittävä osoittamaan että perheen yhteys oli yritetty palauttaa.
Tuomioistuin ei tätä siis hyväksynyt kahdessa tapauksessa ja määräsi Suomen valtion maksamaan yhteensä yli 80 000 markkaa korvauksia lasten vanhemmille. Saksalainen tuomari Ress olisi viiden kollegansa kanssa tuominnut Suomen myös vanhemman lapsen kiireellisestä huostaanotosta, koska se oli perusteeton. Suomalainen tuomari Pellonpää hyväksyi tuomion, mutta katsoi että rikkomus tapahtui huostaanoton toteutustavassa, ei itse huostaanotossa, kun taas ruotsalainen tuomari Palm katsoi että tuomioistuimella ei ollut edellytyksiä arvioida että viranomaiset olivat ylittäneet harkintavaltaansa ja maltalainen tuomari Bonello lueteltuaan aluksi koko litanian äidin mielenterveysongelmista (varsin yksipuolisesti tulkiten) toteaa että kyse oli siitä että oli kohdeltava joko lasta tai äitiä julmasti ja että valinta on tällöin selvä. Tähän vastakkainasetteluun suomalaiset lastensuojelukollegani ovat olleet erityisen ihastuneita: se heijastaa ilmeisesti tunnelmia lastensuojelussa (Päivi Sinko, kommentti käsikirjoitukseen).
Kysymys kuuluu: oliko tämä nyt vakava ihmisoikeusloukkaus vai ei? Millaisia toimenpiteitä se edellyttää?
Suomalainen lastensuojelulainsäädäntö ja -käytäntö
Mielestäni on ilmeistä, että suomalainen lastensuojelulainsäädäntö on jo itsessään monin kohdin kyseenalainen ihmisoikeussopimuksen kannalta (ylittäessään sen rajat mitä pitäisin välttämättömänä demokraattisessa yhteiskunnassa puuttua kansalaisten perhe-elämään). Se mahdollistaa ja jopa edellyttää laajamittaisen tietojenhankinnan ja valvonnan, sellaisten toisen ja kolmannen käden tietojen hyödyntämisen jonka luotettavuutta ei ole mitenkään valvottu, se ei tarjoa riittävää oikeusturvaa vanhemmille eikä lapsille joita sen on tarkoitus suojella, se mahdollistaa huomattavan mielivaltaiset toimenpiteet ja nojautuu liiaksi sellaiseen asiantuntija-arviointiin, jota voi pitää vähintäänkin epävarmana (esim. psykoanalyytikot, tai sellaiset psykiatrit jotka eivät ole koskaan tavanneet asianosaisia, hyväksytään asiantuntijoiksi), se tarjoaa myös viranomaisille loputtomasti mahdollisuuksia viivyttelyyn joka erityisesti pienten lasten kohdalla voi olla aivan ratkaiseva ja jota myöhemmin käytetään argumenttina huostaanoton jatkamiselle, huostaanotto on myös aina voimassa toistaiseksi eli viranomaisilla ei ole erityistä velvoitetta perustella huostaanoton jatkamista elleivät vanhemmat ryhdy oikeustoimiin; lista on pitkä. On valitettavaa, ettei ihmisoikeustuomioistuin pyri puuttumaan maiden lainsäädännön epäkohtiin vaan valvoo vain sitä, miten konkreettisessa tapauksessa on toimittu. Lakiarvioinnista on huolehtinut YK:n alainen ihmisoikeuselin (UN Committee on the Rights of the Child), mutta sen huomautukset ovat Suomessa kaikuneet käytännössä kuuroille korville (kuulemma niistä on lastensuojelupiireissä keskusteltu). Tietysti silloin kun tuomioistuin langettaa tuomion, on aina syytä pohtia, tarvitaanko muutosta myös lainsäädäntöön, eikä pelkästään viranomaiskäytäntöihin.
Meillä on perinteisesti turvauduttu melko helposti huostaanottoihin, vaikka ne lainsäädännön mukaan ovat ns. viimesijainen toimi, johon pitäisi ryhtyä vain kun mikään muu ei auta. Vielä 60-luvulla huostaanoton syynä saattoi olla jopa vain se, että lapsi oli avioton ja äidin yksinhuoltajana ei katsottu voivan huolehtia lapsesta. Nyttemmin syinä ovat ennen kaikkea lasten laiminlyönti vanhempien alkoholin ja huumeiden käytön vuoksi, mutta myös perheväkivalta. Huostaanotot ovat myös selvästi vähentyneet (paitsi aivan viime vuosina käyrä on taas kääntynyt melko jyrkkää nousuun, mutta taso on silti alhainen, kaikkiaan huostaanotettuja on n 7000 kun 30-luvulla määrä oli lähes 40 000) . Laki on valitettavan epämääräinen keskeisiltä kohdiltaan, joten on lähes mahdotonta sosiaalilautakunnan maallikkojäsenenä pyrkiä esimerkiksi kiistämään lain huostaanottokriteerien toteutuminen, koska lapseen kohdistuvan uhan ei tarvitse olla kuin mahdollisuus tulevaisuudessa (juuri tästä tulevaisuuteen kohdistuvasta uhasta oli kyse K&T:n tapauksessa sillä lapsihan ei ollut sairaalassa mitenkään uhattuna). Lain soveltamiseen liittyy myös äärimmäisen voimakas salailu, siten että on kuviteltu, että sosiaalilautakunnan ns. B-listan päätöksistä tai toiminnasta ei saisi kertoa yhtään mitään (tämä on johtanut mm. siihen, että puhe jaoston kokouksissa voi olla todella löysää; pelkästään sen julkistaminen panisi koko lautakuntavaiheen kyseenalaiseksi). Tässä suhteessa ihmisoikeustuomioistuimen julkisuuskäytäntö on aivan toisenlainen ja ainakin itse pidän sitä ohjenuorana käsitellessäni sellaisia tapauksia, joihin lautakunnan jäsenenä olen perehtynyt.
Salailu onkin suojellut ensisijaisesti viranomaisia, ei heidän toimenpiteittensä kohteita, jotka ovat olleet hankalassa umpikujatilanteessa. Jos he tulevat julkisuuteen niin se on käännetty heitä vastaan (“he eivät ymmärrä lapsen etua”) ja jos he ovat hiljaa niin he ovat olleet enemmän tai vähemmän puolustuskyvyttömiä suhteessa viranomaisiin. Hyvä esimerkki tästä on ns. Nikon tapaus (väärä isään ja isoonveljeen kohdistunut insestiepäily aiheutti useamman vuoden huostaanoton) jossa vanhemmat toivat huostaanoton julkisuuteen ja saivat sen lopulta puretuksi, mutta kärsivät edelleen tapauksen taloudellisista seurauksista (psyykkisistä puhumattakaan) kun suomalaiset tuomioistuimet ovat tyynesti katsoneet ettei ole tapahtunut mitään väärää ja kun erilaiset viranomaiset (esimerkiksi Terveydenhuollon oikeusturvakeskus TEO on klassinen esimerkki siitä miten viranomaisvalvonta usein kääntyy alkuperäistä tarkoitusta vastaan: sen sijaan että TEO puuttuisi hoitovirheisiin tai asiattomiin lääkärilausuntoihin niin se suojeleekin hoitovirheen tekijöitä eri keinoin, mm viivyttämällä lausuntojaan) olivat pallotelleet tapausta välillään lähes loputtomasti.
K & T:n tapaus
K&T:n tapaus oli kiistämättä varsin poikkeuksellinen - mutta vain yhdessä mielessä. Lapsi otettiin pois äidiltään synnytyssairaalassa välittömästi synnytyksen jälkeen ja päätös annettiin hänelle ja lapsen isälle jälkikäteen. Toinen lapsi, joka oli ollut avohuollon tukitoimena sijoitettuna laitokseen, otettiin myös kiireellisesti huostaan välittömästi tämän jälkeen. Tämän jälkeiset toimet ovat olleet aivan normaalia ns. lastensuojelua eivätkä mitenkään poikkea siitä mitä sadat viranomaiset ympäri Suomea tekevät. Lapset sijoitettiin kauas vanhempien asuinpaikasta (kyse on eteläsuomalaisesta vauraasta kunnasta, ei siis mistään pitkien etäisyyksien köyhästä kunnasta, missä epäpätevä sosiaalityöntekijä huolehtii kaikesta ja missä sijoituspaikkojen suhteen ei ole valinnanvaraa) ja heidän tapaamisoikeuksiaan rajoitettiin erittäin voimakkaasti perustellen tätä ensisijaisesti lasten häiriöttömällä sopeutumisella uusiin oloihin. Tuomioistuin katsoi näiden rajoitusten kuuluvan viranomaisten harkintavaltaan, mutta kuten edellä todettiin, katsoi niiden rikkoneen jälleenyhdistämisvelvoitetta vastaan. Rajoituksia ylläpidettiin aina viime vuoden Strasbourgin ratkaisuun asti eli yli kuusi vuotta ja ne koskivat sekä vanhempaa, nyt 13- vuotiasta lasta (“M”) ja tuolloin syntynyttä siis nyt kahdeksanvuotiasta lasta (“J”).
Tapaamisrajoituksia sovelletaan rutiininomaisesti niin, että kun lapset sijoitetaan, biologisia vanhempia estetään tapaamasta lapsia, vaikka he eivät vastustaisikaan sijoitusta. Tätä perustellaan lasten sopeutumisella sijaisperheeseen, mutta yhtä hyvin voisi ajatella että sopeutumista helpottaisi jos lapsia ei yhtäkkiä estettäisi tapaamasta vanhempiaan - mikä on heille usein käsittämätön ja julma rajoitus. Tässä tapauksessa rajoitusten pitäminen voimassa kuusi vuotta oli perusteetonta (osittain ilmeisesti rangaistus siitä että vanhemmat valittivat asiasta toistuvasti) ja se että tätä ei katsottu erilliseksi rikkomukseksi osoittaa että tuomioistuin antoi viranomaisille todella laajan harkintavallan lasten ja vanhempien kohtelussa..
Huolimatta siitä, että perheeseen syntyi vielä yksi lapsi (“R”) jota ei pyrittykään ottamaan huostaan (vaikka äiti tämän pelossa pakeni synnytyssairaalasta lapsen kanssa ja joutui sen jälkeen pakkohoitoon kuukaudeksi) niin muiden lasten palauttamista ei missään vaiheessa harkittu. Viranomaiset vetosivat myös siihen että lapset olivat oikeastaan nyt jo vakiintuneet sijoitusperheeseen siten että ihmisoikeussopimus koskikin ensisijaisesti tätä perhettä (mutta toisaalta perusteena huostaanoton jatkamiselle oli myös uuden lapsen äidille tuoma stressi). Todettakoon kuitenkin että lapsia ei ole missään vaiheessa adoptoitu (huolimatta siitä, että kyseessä on pysyvä huostaanotto), vaan biologiset vanhemmat ovat lasten laillisia holhoojia (viranomaisten uusin siirto onkin vaatia lapsille oikeudessa edunvalvojaa, koska vanhemmat saattaisivat julkistaa Strasbourgin tuomion, joka on täysin julkinen asiakirja). Lasten sijaisäiti kuoli keväällä 2001.
Tapaus K&T on siis esimerkillinen kattaessaan lastensuojelun kentän hyvin laajalta alalta ja osoittaessaan mikä nykyisen lainsäädännön vallitessa on mahdollista ja suomalaisten tuomioistuimen hyväksymää toimintaa. Perheestä saa kerätä kaikkea mahdollista luottamuksellista tietoa erittäin pitkältä ajalta (äidin sairaskertomus ulottuu kauas ennen lapsen syntymää), ja jos edelliset perusteet eivät riitä, voidaan kerätä lisää raskauttavaa tietoa (joka on usein hyvin kyseenalaista; monet selvitysten kohteina olleet ovat sanoneet etteivät ole tunnistaneet itseään papereista ja eräs isä jopa totesi minulle että jos kaikki se mikä papereissa lukee olisi totta, niin lapset olisi pitänyt ilman muuta ottaa huostaan). Lapsen huostaanottoa saa valmistella pitkiä aikoja salassa vanhemmilta ja tehdä avohuollollisia toimenpiteitä jotka valmistelevat huostaanottoa, lasten ja vanhempien yhteydenpito voidaan estää pitkiksi ajoiksi ja vaikeuttaa sitä käytännössä eri keinoin, vanhempien olosuhteiden muutoksista ei tarvitse välittää vaan huostaanotto voidaan alun alkaen suunnitella pysyväksi, kiireellisinä toimenpiteinä voidaan tehdä huostaanottoja olosuhteissa joissa huostaanottoa on valmisteltu pitkään (vanhemman lapsen kohdalla huostaanotto tehtiin kiireellisenä olosuhteissa, joissa mitään kiireellisyysperustetta ei ollut), jne. Kaiken tämän ovat suomalaiset tuomioistuimet Korkeinta hallinto-oikeutta myöten hyväksyneet ja katsoneet lainmukaiseksi, sekä lastensuojelulain, asiakaslain, hallintomenettelylain että ihmisoikeussopimusten kannalta katsottuina. On siksi erittäin tärkeää huomata, että Suomi on saanut myös selkeän tuomion maan oman laillisuusvalvonnan heikkouksista. Strasbourgin tuomioistuimessa havaitut asiat olisi pitänyt havaita jo paljon aikaisemmin. Jo edellisen päätöksen jälkeen kohdistin erityisen vaatimuksen STM:lle siitä että sen olisi pyrittävä kitkemään pois pahimmat lastensuojelulain väärinkäyttömahdollisuudet . Tämä tehtävä olisi nyt otettava vakavasti. Erään STM:n vastuullisen virkamiehen julkiset lausunnot eivät tässä yhteydessä lupaa hyvää (Strasbourgin päätös muka velvoittaa vain pohtimaan huostaanoton purkua siinäkin tapauksessa kun vanhemmat eivät sitä vaadi - aivan kuin jo lastensuojelulaki ei tätä edellyttäisi nykyäänkin, HS 14.7)).
Ainakin yhdessä kohdassa Strasbourgin ihmisoikeustuomioistuimen perustelut osoittavat selvästi, ettei se tunne suomalaista huostaanottokäytäntöä. Tuomioistuin erottaa kiireellisen ja varsinaisen huostaanoton toisistaan erillisiksi tapahtumiksi (§165) joita tulee käsitellä erikseen (näin Suomi vapautettiin tavallista huostaanottoa koskevassa asiassa, mitä viranomaiset jälkikäteen pitivät suurena voittona). Todellisuudessahan lautakunta joutuu vahvistamaan/toteamaan kiireellisen huostaanoton jälkikäteen samalla kun se hyväksyy varsinaisen huostaanoton: ei ole käytännössä mahdollista että lautakunta jättäisi vain jommankumman huostaanoton hyväksymättä. Lautakunnalla ei yleensä ole mahdollista panna asiaa edes pöydälle vaan sen on tehtävä päätöksensä pakkotilanteessa. Jos huostaanotolle ei enää ole edellytyksiä, niin kiireellisen huostaanoton annetaan raueta ilman eri päätöstä. Tämä kytkös johtuu siitä, että ei haluta palauttaa lasta/lapsia vanhemmille edes sen ajaksi kun huostaanoton perusteita selvitettäisiin, vaikka epäilyksiä perusteiden vahvuudesta olisi. Keskustelussa esiintyykin usein myytti siitä, että lapsia “palloteltaisiin” edestakaisin vanhempien ja laitosten välillä. Tilastot eivät anna tälle mitään tukea: ns. avohuollon tukitoimina tapahtuneet sijoitukset huomioonottaenkin keskimäärin toimenpiteitä on vajaat kaksi lasta kohden (ennätyksenä on puhuttu 32 huostaanotosta, mutta tämä on äärimmäisen poikkeuksellista. Toisaalta jos vanhemmalla on esimerkiksi toistuva mielenterveysongelma ja välillä hän on täysin terve, niin olisi vain luonnollista tehdä huostaanotto pelkästään silloin kun se on sairauden vuoksi tarpeen). Viranomaiset ovat käyttäneet myös huoletta hyväkseen kiireellisen huostaanoton jatkoaikapykälää, vaikka sen kriteerit ovat laissa hyvin tiukat. Näin lapsi on usein huostaanotettuna jo kaksi kuukautta ennen kuin lautakunta päättää varsinaisesta huostaanotosta. Tuomioistuimet eivät olet tähän mitenkään puuttuneet (vaikka ne voisivat hyvin olla tiukempia perusteiden suhteen). Eräässä äskettäisessä tapauksessa, kun huostaanoton perusteet olivat selvästi kestämättömiä, kiireellistä huostaanottoa jatkettiin ainoastaan lisäperusteiden (so vanhempia koskevien negatiivisten tietojen) hankkimiseksi ja kun kiireellisen huostaanoton sitten annettiinkin raueta, ei perheelle missään vaiheessa kerrottu mitä nämä lisäperusteet olisivat olleet. Tässä suhteessa tuomioistuimen 4. jaosto (ja myös saksalaistuomari Ress eriävässä mielipiteessään) oli paremmin selvillä todellisesta tilanteesta kuin täysistunto, valitettavasti koska päätös on nyt lopullinen.
Tarvitaanko vastentahtoisia huostaanottoja?
Kaiken kaikkiaan: K&T:n tapaus on paljastanut merkittäviä heikkouksia suomalaisessa lastensuojelulainsäädännössä, sen viranomaiskäytännöissä ja tuomioistuinratkaisuissa. Nähdäkseni olisi korkea aika ryhtyä selvittämään lainsäädännön muutostarpeita ja pohtimaan koko huostaanottojärjestelmää ja sen tarpeellisuutta nyky-yhteiskunnassa. Useimmissa tapauksissa hyvin resurssoidut ns. avohuollon tukitoimet ovat täysin riittäviä, varsinkin jos niihin ei liity huostaanoton uhkaa. Nykyjärjestelmässähän ystävällinen ja huolia kuunteleva lastensuojelun työntekijä saattaakin varoittamatta ilmestyä paikalle poliisin kanssa ja viedä lapsen/t mennessään, mikä ei lisää perheiden luottamusta heihin, ei etu- eikä jälkikäteen. Työntekijät ylläpitävät mielellään fiktiota että tällainen pehmeyden ja “lujuuden” yhdistäminen onkin juuri sitä mitä perheet heiltä odottavat. Kuitenkin esimerkiksi AIDS-epidemian hoidossa on havaittu, että pakkokeinojen ja auttamisen yhdistäminen ei toimi, enkä näe mitään syytä miksi lastensuojelussa auttaminen ja pakottaminen olisivat yhdistettävissä. Ei ole mikään ihme, että lastensuojelun työtekijät puhuvat mielellään “saippuapalaperheistä”: perheistä jotka eivät halua ottaa vastaan mitään “apua” vaikka heille sitä kuinka tarjottaisiin (Sinko 2001, Varilo et al 1999) .
Lastensuojelussa kovin tärkeänä pidetty moniammatillinen yhteistyö taas saattaa käytännössä tarkoittaa seuraavaa: perheen äiti pakotetaan menemään hänelle varatulle psykiatrin vastaanotolle (jos hän ei mene, hän ei siis ota vastaan avohuollon tukitoimia). Kun hän saapuu paikalle niin läsnä on myös kaksi sosiaalityöntekijää, jotka kirjaavat muistiin kaiken mitä psykiatrin ja lasten äidin välillä tapahtuu (näin säästytään vaivalta vaatia psykiatrilta jälkikäteisraportointia). Tämä EI ole keksitty esimerkki vaan poimittu eräästä tuoreesta kantelusta joka koskee Espoota, ei siis tässäkään tapauksessa mitään primitiivistä maaseutupaikkakuntaa. (Kantelu Oikeusasiamiehelle, JN & SN, 2001) Lastensuojelutyöntekijät ovatkin erityisesti pääkaupunkiseudulla harjaantuneet käyttämään varsin voimaperäisiä tiedonhankintamenetelmiä, kuten tuoreesta sosiaalipolitiikan opinnäytteestä käy ilmi (Vogt 2001). He eivät Vogtin mukaan tunne uutta sosiaalihuollon asiakaslakia (astunut voimaan 1.1.2001) joka edellyttää, että heidän tulisi pyytää selkeä suostumus asianomaiselta aina kun he ryhtyvät hankkimaan luottamuksellisia tietoja. Valitettavasti tämä laki on myös laajentanut sosiaalihuollon tiedonsaantioikeutta merkittävästi (ks Vogt 2001, 31). Monet työntekijät näyttävät yhä vielä katsovan, että oikeus tietojen hankintaan syntyy samalla kun henkilö tulee lastensuojelun asiakkaaksi, ilman että siitä tarvitsee erikseen mitään asiakkaalle mainita. Asiakkaat taas eivät useinkaan oivalla, että kaikkea mitä he työntekijöille kertovat tullaan käyttämään heitä vastaan heti, jos se katsotaan aiheelliseksi. Kun he taas tämän oivaltavat, niin heidän pyrkimystään suojautua asiatonta urkintaa vastaan tulkitaan avohuollon tukitoimista kieltäytymiseksi. Konkreettinen esimerkki: avohuollon tukitoimena pyydetty lastenhoito kaatui siihen, että lastensuojelutyöntekijä vaatii (perheen tietämättä) lastenhoitajia raportoimaan tarkasti kaikesta mitä perheessä tapahtuu. Lastenhoitopalveluiden tarjoaja ei voinut hyväksyä tällaista vaatimusta ja vetäytyi pois (Kantelu oikeusasiamiehelle, JN ja SN 2001).
Lasten ja perheiden ongelmat ovat hyvin pitkälle juuri perheelle räätälöityjen, todellisten palveluiden ja yhteisöllisen tuen puutteisiin liittyviä (mielenkiintoisen esimerkin antaa vaikkapa tapa, jolla somaliyhteisö hoiti omat nuorisorikollisensa pois kaduilta). Vain vakava huumeiden käyttö ja alkoholiin liittyvä väkivalta samoin kuin vakavat mielenterveysongelmat voivat edellyttää kiireellisiä toimia mutta tällöinkin olisi tärkeintä saada koko perhe hoitoon, ei viedä vanhemmilta usein ainoa motiivi elämäntapojensa muuttamiseen tai hoidon aloittamiseen. Huostaanotto on käytännössä aina monta kertaa kalliimpi toimi kuin mikään varhainen avohuollon tuki. Kun vielä tiedetään, että iso osa vankiloissa istuvista nuorista miehistä on ollut huostaanotettuna laitoksissa, niin on ilmeistä, että huostaanoton tehokkuus on hyvin kyseenalainen. Minun on vaikea ymmärtää miksi jo hallinnollinen rationaalisuus ei sanele sitä, että kunnassa pyritään perheiden tukitoimet panemaan kuntoon ja satsaamaan jokaisen ongelmaperheen yksilölliseen/yhteisölliseen ongelmanratkaisuun sen sijaan, että päästetään ongelmat siihen pisteeseen että koetaan huostaanoton olevan ainoan ratkaisun. Tottakai monet ovat sitä mieltä, että avohoidon tukitoimilla vain paapotaan kunnottomia vanhempia rankaisemisen sijasta. Kuitenkin nykyinen rankaiseva järjestelmä ei tuota toivottuja tuloksia ja voi aiheuttaa juuri näille kovien otteiden vaatijoille ikäviä henkilökohtaisia seuraamuksia kolhittujen autojen ja tyhjennettyjen omakotitalojen muodossa (esimerkiksi kun pakilalainen kokoomuspoliitikko on sitä mieltä, että maunulalaislapset huostaan vain ...).
Monet ‘asiantuntijat’ vähättelevät biologisten vanhempien merkitystä. Tämän alan erään keskeisen asiantuntijalausuntojen antajan, psykiatrin Esko Varilon mielestä biologisilla vanhemmilla ei ole mitään erityistä “oikeutta” lapsiinsa ja jos lapsi on huostaanotettu niin hänen kontaktinsa biologisiin vanhempiinsa tulee katkaista eikä lapsen päätä pidä sekoittaa kahdella isähahmolla (tämä perustuu paitsi “lasten ja nuorten psykiatri, tri E.V.:n” lausuntoon K&Tn tapauksessa (§§59, 67), myös tuoreeseen Varilon lausuntoa koskevaan kanteluun, jossa hän katsoi aiheelliseksi opettaa tuomioistuinta tästä seikasta lausuntonsa alussa. Ks myös Varilo et al 1999). Kuitenkin biologisella vanhemmalla on erityinen side lapseensa jonka katkaiseminen aina vähentää lapsen mahdollisuuksia tulevaisuudessa ainakin ihmissuhteiden osalta. Melko tyypillisessä suomalaisessa koko lapsuuden kestävässä huostaanottoskenaariossa (joka siis tässä tapauksessa oli ja on virallisena tavoitteena) viranomaiset ovat onnistuneet estämään vanhempien yhteydenpitoyritykset ja nämä ovatkin luopuneet yrittämästä (toisin kuin K ja T). Kun lapsi sitten täyttää 18 ja huostaanotto päättyy (kunnalla on ns. jälkihuoltovelvoite, jonka merkitys on käytännössä usein erittäin vähäinen, eikä se koske sijais”vanhempia”) niin saattaa olla ettei nuorella ihmisellä ole enää vanhempia: sijaisvanhemmat eivät ole hänestä kiinnostuneita jos välit eivät ole kunnossa ja omat vanhemmat ovat täysin vieraita. Lapsi voi lisäksi syyttää vanhempiaan siitä, että nämä ovat sallineet huostaanoton tapahtua eivätkä ole pitäneet yhteyttä.
Eli jos viime kerralla asiasta kirjoittaessani arvostelin Stakesin Hyvä huostaanotto-projektia siitä, että se puuttuu vain näennäisongelmiin, niin nyt olisin valmis sanomaan “hyvää pakkohuostaanottoa ei ole eikä voi olla, ei lapsen eikä vanhempien kannalta”. Jokin muu ratkaisu on aina parempi kuin tahdonvastainen huostaanotto,.aivan kuten huostaanoton
kriteereissä todetaan (se on viimesijainen, siis tarkoitettu toteutettavaksi vain kun muut, paremmat keinot eivät toimi). Jos huostaanottoon joudutaan, silloin viranomaiset ovat hoitaneet lastensuojelulain määräämät tehtävänsä huonosti. Vain sillä edellytyksellä että lapsi itse haluaa päästä pois vanhempiensa luota, niin huostaanottoa voi pitää todella lapsen edun mukaisena. Mitä tulee pieniin lapsiin, niin lapsen etu on, että perhe pysyy koossa, ellei jotain erityisiä syitä ole sille, että vanhemmat eivät kykene eivätkä halua huolehtia lapsesta. Eikä lapsen etu koskaan voi olla vanhempien nujertaminen ja mielivaltainen - rangaistusluontoinen - viranomaiskohtelu.
Ja siunatuksi lopuksi: jonkun suomalaisen korkean viranomaisen (mieluiten ministerin) tulisi esittää anteeksipyyntö K&T:lle kun kerran valtion edustajat ihmisoikeustuomioistuimessa eivät tätä ole ymmärtäneet tehdä. Sillä olisi suurempi yleinen merkitys kuin millään rahallisella korvauksella ja se osoittaisi edes jonkinlaista pyrkimystä siihen etteivät jotkut muut vanhemmat ja lapset joudu samanlaisen kohtelun uhreiksi Suomessa.
Demokratia perustuu ihmisoikeuksiin
Kirjoittanut: ei julkaistu 9.8.2008 klo 15.37
Suomela vastaa Hesarin yleisönosastokirjoituksiin (16.5.2000, ei julkaistu)
Demokratia perustuu ihmisoikeuksiin
Professori Tuula Tamminen (HS 12.5.) on kauhistunut aikuiskeskeisyydestä, kun Suomen tuomitseminen Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimessa (EIOT) on nostanut kysymyksiä siitä, kuka on vastuussa. Hän perustelee huostaanottoja lapsen ja vanhemman etujen ristiriidalla. Sosiaalityöntekijä Kaija Järvi-Karttunen (HS 14.5.) uskoo puoleltaan, että EIOT turvaa vain aikuisten oikeudet. Hän kiistää ulkopuolisilta oikeuden kritisoida sosiaalityötä.
Ilmeisesti kumpikaan ei ole lukenut EIOT:n päätöstä tai on käsittänyt sen merkityksen huostaanotoissa väärin. EIOT pitää lapsen oikeuksia erityisen tärkeinä, mutta kaikkien osapuolten oikeudet täytyy balansoida. Lapsi on ensi sijassa oman perheensä jäsen - se on hänen oikeutensa ja ensisijainen etunsa. Ihmisoikeussopimus rakentuu demokratian periaatteille, eikä kyse ole koskaan vain yhden osapuolen, eikä etenkään vain aikuisen oikeuksien turvaamisesta (www.kaapeli.fi/pesue, tapaus K & T v. Finland).
Järvi-Karttunen ottaa lapsen kilvekseen Ihmisoikeustuomioistuinta vastaan, puolustaessaan lastensuojelun vallankäyttöä. Kirjoitus paljastaa, että jotkut sosiaalityöntekijät näkevät lähtökohtaisesti vanhemmat ja suvun lapsen vihollisina. Kyse ei siis ole lapsen, vaan työntekijöiden asenteista vanhempia vastaan. Tätä outoa projektiotaan työntekijät nimittävät lapsen eduksi.
EIOT:n tuomitsemassa tapauksessa vanhemmat eivät ottaneet lastensa suhteen sellaisia oikeuksia, jotka eivät heille kuulu, kuten kirjoittaja uskoo. Jotkut vanhemmat ehkä syyllistyvät sellaiseen, mutta se ei tietenkään anna viranomaiselle yleisoikeutusta laittomaan menettelyyn muita vanhempia ja lapsia kohtaan. EIOT:n tuomio ei toisaalta myöskään tarkoita sitä, että kaikki huostaanotot olisivat lainvastaisia ja loukkaisivat ihmisoikeuksia.
Lastensuojelun laittomat menettelytavat saivat tuomioin, siksi on välttämätöntä nähdä millaiseen ideologiaan ja asiantuntemukseen ne perustuvat. Demokratia on ihmiskunnan historiassa hiuksen ohut kerros ja meillä suomalaisilla on erityiset historialliset rasitteemme. Vaikka lastensuojelulaki uusittiin 1984, meillä eletään vielä osin 1936 lain hengessä, johon kuului vahva virkavaltaisuus ja vanhempien rankaiseminen.
Lapsen edun korottaminen kaiken muun yläpuolelle on samaisen vuoden 1936 lain hengentuote, kun edun määrittely on meillä annettu sosiaalityöntekijöiden yksinoikeudeksi lasten ja vanhempien kustannuksella. Kestoselitys huostaanotoille on vanhemman ja lapsen etujen ristiriita. On kuitenkin mahdotonta nähdä mitä etua vanhempi saisi mielenterveyden ongelmista tai päihderiippuvuudesta. Perheen kriiseissä kyse on muusta kuin etujen ristiriidasta, juuri näiden ongelmien hoitoon tarvitaan auttavaa sosiaalityötä, ei perheiden tuhoamista.
Euroopan ihmisoikeussopimus pohjautuu YK:n peruskirjan periaatteisiin, joiden mukaan ihmiskunnan kaikkien jäsenten myötäsyntyisen arvon ja yhtäläisten ja luovuttamattomien oikeuksien tunnustaminen on vapauden, oikeudenmukaisuuden ja rauhan perusta maailmassa. YK:n lapsen oikeuksien sopimus painottaa, että perhe on yhteiskunnan perusryhmä ja sen kaikkien jäsenten, erityisesti lasten hyvinvoinnin ja kasvun luonnollisena ympäristö. Siksi sillä on oikeus saada tarvitsemaansa suojelua ja apua niin, että se pystyy täydellisesti hoitamaan velvollisuutensa yhteiskunnassa.
Toivottavasti nyt saatu EIOT:n tuomio johtaa siihen, että lastensuojeluorganisaatiot ja -järjestöt perehtyvät Ihmisoikeussopimukseen ja näkevät sen laaja-alaisen merkityksen kaikille kansalaisille. Demokratia ja ihmisoikeudet tulee syvästi sisäistää kansalaisia palvelevissa organisaatioissa ja luoda ohjelmia, joilla nämä äärimmäisen tärkeät periaatteet materialisoituvat käytännössä kansalaisten ihmisoikeuksien turvaamiseksi.
Oikeudenmukaisuus on länsimaisen oikeusvaltion peruskivi ja välttämättömyys viranomaisen toiminnassa. Mikään vähempi ei riitä. Tämän takaamiseksi kansalainen voi viimeisenä keinona viedä asiansa EIOT:een. Valitettavasti nyt tuomitun tapauksen lainvastaiset menettelyt eivät ole ainutlaatuisia.
Demokratia on vaikea taitolaji. Ei ole häpeä tunnustaa, ettei meillä ole vielä kaikilta osin sisäistetty Euroopan Ihmisoikeussopimuksen periaatteita, kun sopimus on ollut voimassa vasta 10 vuotta. Häpeäksi on puolustaa Ihmisoikeussopimuksen vastaista menettelyä. Yrittääkö ministeriö nyt kiireisen valittamispäätöksen jälkeen vaieta asian kuoliaaksi?
ANU SUOMELA
toiminnanjohtaja
Perheen Suojelun Keskusliitto
PESUE ry
[email protected]
Lastensuojelun laatu sosiaaliasiamiesten huolena
Kirjoittanut: Lastensuojelupalveluid 11.8.2008 klo 18.20
Tiedote 6/2008 (30.5.2008)
Lastensuojelun laatu sosiaaliasiamiesten huolena
Lastensuojelupalveluiden laatuun liittyvät ongelmat ovat ylivoimaisesti useimmin sosiaaliasiamiesten työssä esillä oleva lapsiasia. Tulokset käyvät ilmi lapsiasiavaltuutetun toimiston tuoreesta selvityksestä. Siinä arvioitiin sosiaaliasiamiesten kunnanhallituksille vuodelta 2006 laatimat raportit lapsinäkökulmasta. Yli 60 prosenttia sosiaaliasiamiesten raporttien lapsia koskevista huomioista liittyi lastensuojeluun. Erityisesti olivat esillä lastensuojelun sosiaalityöntekijän toimintaan liittyvä kritiikki, sijaishuollon laatu ja yhteydenpidon rajoitukset sekä avohuollon palvelut.
Lapsiasiavaltuutetun selvityksen tulokset korostavat tarvetta parantaa lastensuojelutyön lapsilähtöisyyttä ja sosiaalityöntekijöiden osaamista. Samalla se tuo esiin tarpeen vahvistaa myös sosiaaliasiamiesten tietoisuutta lapsen oikeuksista ja erityisasemasta sosiaalihuollon asiakkaana.
– Yllättäen vain 52 prosenttia sosiaaliasiamiesten raporteista sisälsi ylipäätään mitään lasten palveluita koskevia huomioita. Lapsen erityisasemaa asiakkaana on kuitenkin painotettu myös sosiaaliasiamiesten työn perustana olevassa sosiaalihuollon asiakaslaissa. Myönteistä oli tosin se, että muutamissa raporteissa YK:n lapsen oikeuksien sopimus ja lapsen edun näkökulma olivat hyvin vahvasti esillä, toteaa selvityksen lapsiasiavaltuutetun toimistolle tehnyt sosiaalityön opiskelija Anu Hänninen.
Sosiaaliasiamiesten raportoimissa aiheissa oli paljon yhteistä lapsiasiavaltuutetulle vuosittain tulevien kansalaisyhteydenottojen kanssa. Lastensuojelu, huoltoriidat ja päivähoito ovat esillä molemmissa. Lapsiasiavaltuutettu ohjaa usein yhteydenottajia sosiaaliasiamiehille.
– Kuntien tulee tiedottaa sosiaaliasiamiesten toiminnasta nykyistä paremmin myös niin että se tavoittaa lapset ja heidän vanhempansa. Koulut ovat hyvä paikka tavoittaa lapsia ja nuoria. Oppilashuollon toiminta myös sivuaa sosiaalityötä, muistuttaa lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aula.
Lapsiasiavaltuutettu Aula kannattaa sosiaali- ja terveysministeriön työryhmän vuoden alussa esittämiä linjauksia sosiaaliasiamiesten työn kehittämiseksi. – Toiminta tulee järjestää niin, että se on aidosti riippumatonta, puolueetonta ja tasalaatuista sosiaalityön asiakkaan oikeuksien edistämistä. Myös raporttien yhtenäisyyttä tulee ohjeistaa. Raporttien epätasaisuus vaikeutti johtopäätösten tekemistä lapsinäkökulmasta, toteaa Maria Kaisa Aula.
Raporttien arvioinnin lisäksi sosiaaliasiamiehille tehtiin pienimuotoinen kysely. Kyselyssä sosiaaliasiamiehet korostivat kuntien kehittämistarpeina lapsen oikeuksien alalla erityisesti ehkäisevän lastensuojelun ja varhaisen tuen lisäämistä. Usein mainittiin perheiden kotipalvelun kehittäminen. Myös erityistä tukea tarvitsevan ja vammaisen lapsen oikeuksien puutteet tulivat esille vastauksissa.
Lain mukaan jokaisessa kunnassa tulee olla sosiaaliasiamies. Kuntalaiset voivat kysyä sosiaaliasiamieheltä neuvoja ja apua, jos ovat tyytymättömiä oman kunnan sosiaalihuollon palveluihin.
Anu Hänninen: Lapsinäkökulma ja lapsen oikeudet sosiaaliasiamiesten raporteissa. Lapsiasiavaltuutetun toimiston selvityksiä 2:2008.
Verkkojulkaisu
Tulostettava versio Sivun alkuun
LapsiasiavaltuutettuPL 41, 40101 Jyväskylä Puh. (09) 160 73986 Faksi (014) 337 4248 [email protected]
Tosi hyvä kirjoitus edellinen, ihan vain yhden kohdan mainitakseni:
"Yli 60 prosenttia sosiaaliasiamiesten raporttien lapsia koskevista huomioista liittyi lastensuojeluun. Erityisesti olivat esillä lastensuojelun sosiaalityöntekijän toimintaan liittyvä kritiikki, sijaishuollon laatu ja yhteydenpidon rajoitukset sekä avohuollon palvelut. "
Kummallista, jos kaikki sujuu niin hiton lakien mukaan ja oikein, että noin paljossa on kuitenkin viranomaisellakin huomautuksen sijaa.
Sossun tapaan hoitaa työtään kohdistuu taas se tieto, että minkä takia asiakkaita puolustavat sosiaaliasiamiehet tulevat kiusatuksi työpaikoillaan. Kummallista, miten ne sossut käyttäytyvät oikein...
on. Mitä minä siis satuilen? Sattuu olemaan minulla omaa kokemusta, mitään lakia ei ole rikottu. Pienperhekoti jossa lapseni sijoitettuna on aivan ihana paikka.
antanut lapsesi huostaanotettavaksi!Meillä on lainvastaisestihuostattu! Joten se asia siitä!
sitä just en ymmärrä miten siinä voidaan lakia rikkoa. Mutta älkää vaan selittäkö, en jaksa lukea kuitenkaan.
Ei kaikkea tarvitse ymmärtääkään...
...
http://www.ksml.fi/uutiset/kotimaa/risikko-patistaa-kuntia-auttamaan-lapsiperheitä(55291).ece
"
- Miksi kunnilla ei ole muka varaa kotipalveluun ja on kuitenkin varaa maksaa miljoonia lasten kalliista psykiatrisesta hoidosta tai huostaanotoista, Risikko kysyy..."
Kotipalvelu on lakisääteistä ja sitä on annettava lapsiperheelle sosiaalihuollosta. Niin voimassa oleva laki määrää.
Mitä se on, jos perhe pyytää esimerkiksi sairaustapauksessa kodinhoitajaa ja sitä ei anneta
mutta annetaan perheen lapsille huostaanotto?
Lain rikkomusko?