Niin perseestä mennä taas kouluun. Aloitin lukion ja kaikilla muilla joku sileä iho ja itse taas se ainut pizzanaama joukossa.
Vituttaa niin suunnattomasti.
En uskalla mennä juttelemaan muille, kun tuntuu, että oon niin ruma ettei kukaan edes halua katsoa.
Ei kukaan ole koskaan sanonut mulle mitään tästä ongelmasta, mutta kyllä sen itsekkin tietäää, että muut katsoo...
Meikkikin näyttää kotona hyvältä, muttei se kestä tässä persenaamassa koko pitkää koulupäivää.
Roaa en halua nyt ottaa sivuvaikutusten takia, ei kiinnosta se kuivuminen just nytten. Näyttää vieläkin karseemmalta meikki ja kaikki kuivalla iholla.
Miten itse jaksatte päivästä toiseen koulussa, annatteko vaan olla vai istutteks yksin jossain nurkassa?
Vituttaa niin suunnattomasti.
En uskalla mennä juttelemaan muille, kun tuntuu, että oon niin ruma ettei kukaan edes halua katsoa.
Ei kukaan ole koskaan sanonut mulle mitään tästä ongelmasta, mutta kyllä sen itsekkin tietäää, että muut katsoo...
Meikkikin näyttää kotona hyvältä, muttei se kestä tässä persenaamassa koko pitkää koulupäivää.
Roaa en halua nyt ottaa sivuvaikutusten takia, ei kiinnosta se kuivuminen just nytten. Näyttää vieläkin karseemmalta meikki ja kaikki kuivalla iholla.
Miten itse jaksatte päivästä toiseen koulussa, annatteko vaan olla vai istutteks yksin jossain nurkassa?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Oon todellakin ainut finninaama töissä, ikää mulla jo 24 eli teinihormonit ei oo enää itsestäänselvä selitys. Onneks työskentelen omassa työhuoneessa omassa rauhassa, asiakaspalvelua kuuluu vähän, samoin palavereja ja muuta sosiaalista. Silloin yritän vaan olla välittämättä, vaikka hävettääkin ja haluisin laitaa paperipussin päähän :P Toivottavasti ilmat kylmenee, silloin mulla iho paranee huomattavasti, kesät aina yhtä helvettiä :(
Joo aika sama juttu, mulla menee lähes kaikki oppitunnit koulussa siihen kun mietin että kuinka ruma olen ja miten mun naama punottaa ja iho on kuiva ja meikki päin pe*****ä. Mut jotenkin sen vaan kestää niitten siloposkisten keskellä, en oo mitenkää eristäytyny ihmisistä, kyllä mul kavereita siel on ja ne vähät välittää miltä näytän, mut itteeni se vaivaa kokoajan oon niin kuvottava et ei mitää rajaa! Ja kyse ei nyt sitten ole mistään pikku finneistä jota satunnaisesti tulee vaan aknesta! Koitahan kestää, ja meet vaan reippaasti juttelemaan muille, vaikka se voi vaikeelta tuntuukki , tsemppiä!
Täytän kohta 27 ja olen taistellut aknen kanssa kohta kymmenen vuotta! Kausia on ollut monenlaisia: roaccutankausia, niiden jälkeistä hyvää aikaa, e-pillereitä ja hyvää ihoa mutta muita huonoja vaikutuksia pillereistä jne, aikoja jolloin en ole syönyt mitään lääkettä ja olen ollut rupikonna.
Täytyy tunnustaa, että vaikka olen jo näin "vanha", ei juurikaan ole helpompi suhtautua akneen positiivisesti. Mutta se auttaa, kun ymmärtää seuraavan seikan:
kukaan ei rakastaisi minua enempää eikä vähempää, vaikka ihoni olisi maailman paras.
Olen naimisissa ihanan miehen kanssa, joka pitää minua yhtä rakkaana ja viehättävänä, oli ihon kunto mikä tahansa. Silti itseään inhoaa joka kerta kun peiliin katsoo, mutta jos TIETOISESTI pakottaa itsensä ajattelemaan, että on saanut elämään kaikki yhtä hyvät jutut kuin kuka tahansa persikkaposki ja yhtä paljon ystäviä ja rakkautta ja on oman miehen silmissä kaunis (hän näkee finnien ohi jotenkin kummasti, kauniin vartalon ja hiukset ja piirteet, joita minä en huomaa!), se todella auttaa!
Tällä hetkellä vedän antibioottia ja iho on kunnossa, mutta yritämme samalla saada vauvan, ja tiedän että heti jos tärppää ja lopetan kuurin, iho muuttuu pahaksi jälleen. Ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin oppia elämään sen kanssa. Roaccutanilla iho on pysynyt tosi hyvänä aina noin vuoden, mutta enää en voi sitä kuuria aloittaa raskausmahdollisuuden vuoksi. Eli oli pakko puntaroida kumpaa haluan enemmän: vauvan vai paremman ihon. Vauva voitti.
Koittakaa kestää ja mennä rohkeasti kaikkialle mihin muutkin! On se niin väärin jos huono iho onnistuu pilaan elämän ja varastaan siitä kivat jutut, ei finneillä ole sellaiseen oikeutta!!! :)
Älkää antako periksi!!!
Niin piti vielä lohdutukseksi kertoa seuraava:
itselläni on siis akne, ja tarkkailen aina muiden ihoja. Huomaan jos jollakin on huono iho ja muistan sen. Kerroin siitä siskolleni jolla on hyvä iho, ja hän taas sanoi, että ei koskaan tule katsoneeksi ihmisten ihoa! :O
Eli hyvin todennäköisesti esim. koulukaverinne joilla on hyvä iho eivät ole kiinnostuneita tarkkailemaan muiden huonoa ihoa. Jos taas itsellä on, siihen kiinnittää ensimmäisenä muissakin huomiota.
Jollakin saattaa olla esim. ylipainoa, ja hän todennäköisesti tarkkailee ihmisten makkaroita...
Huomaan itsekin tarkkailevani aina muiden ihmisten ihoja ja vertailevani oman ihon kuntoani muiden ihoon. Toinen juttu johon kiinnitän huomion on hiukset.
Mutta sitten taas en kiinnitä paljoakaan painoon huomiota...
astavitaa mua auttoi finnien kanssa ja sain itselleni itsetuntoa kun käytän sitä se auttaa ihoon
kallis on mutta kannattaa sitä saa apteekista
Voi voi kun kuulostaa tutulta... Mua ahdisti lukioaikana suunnattomasti pärstäni, jossa oli useampi finni jatkuvasti räjähtämäisillään. Se osaltaan esti mua tutustumasta ihmisiin lukiossa, olin mieluiten täysin huomaamaton.
Enpä kuitenkaan tuolloin ajatellut, että finnini olisivat oikea sairaus, joka paranisi lääkkeillä. Kuvittelin vain syöväni huonosti. Joopajoo. Varmasti söinkin, mutta ei se ruokailutottumusten muuttaminen pelkästään auttanut.
Tajusin vasta 21-vuotiaana mennä ihotautilääkärille, jolta sitten sainkin isotretioniinikuurin (Roa), mikä ei minulla aiheuttanut juurikaan ihon kuivumista, iho oli vain tavallista herkempi. Mulla se pahenemisvaihe kesti noin 3 kuukautta, mikä voipi kyllä olla erityisen raskasta, jos on sillä hetkellä koulussa. Onnekseni sain pitää tuolloin "matalaa profiilia".
Luulenpa, että itselläni koko lukio venyi ja meni huonosti osittain aknen takia, mihin en vaan tajunnut hakea ajoissa apua... Toivon sulle parempaa onnea!!! Voihan se ihotautilekuri löytää sulle jonkin muun hoidon, kuin Roan...?
Toikin on niin tuttua, että aknen vaivatessa kasvoja, meikki ei pysy ja koko ajan on mielessä, että taas pitäisi korjata sitä kun paiseet tunkee läpi... Ja ollessa kasvokkain jonkun kanssa, oli ahdistavaa kun tiesi, että jättimäiset finnit varmasti herättivät kanssakeskustelijan huomion...
Älä jää murehtimaan yksin aknesi kanssa... Minä jäin, kävin lukiota aivan liian pitkään, olin masentunut ja halusin vain kuolla (siihen nyt oli muitakin syitä kuin akne tuolloin), mutta olen selvinnyt, ja yllä mainittu lääke auttoi mainiosti.
Mitä jos vaan kävisit ihotautilääkärin vastaanotolla...? Maksaahan se, jos yksityisellä käy, mutta se antaa toivoa, uskon niin.
Pärjäilyjä!
No niin, kun luin muiden viestejä, tajusin oman viestini pinnallisuuden. Enpä nyt voi sanoa tienneeni, että naamani herätti kaikkien negatiivisen huomion, siltä se TUNTUI. Saatoin olla väärässä...
Se tuntui itsestä pahalta, kun iho päivän aikana muuttui, tuli lisää paiseita, ne suurenivat ja olivat kipeitä. Kun se oli mielessä koko ajan, heijastui se myös ajatuksiini toisista ihmisistä.
Eihän akneihoisuus saisi estää tekemästä kaikkea mielenkiintoista elämässä!
Mullekin joka ikinen koulupäivä ja varsinkin aamu on yhtä helvettiä. Menee kaks tuntia et saan JOTENKIN peitettyä kauheat finnirykelmät ja arvet, jotka idioottina joskus revin naamaani. Pahinta tässä on, että jos en olis repiny finnejä, niin mulla ei olisi kuin muutama hassu pikku finni naamassa, jotka helposti ilman vaivaa ja tuskanhikeä peittäisi. Joudun koko ajan lintsaamaan, jos en millään saa peitettyä finniä (tai ei yksi finni haittaa, mutta semmoinen rykelmä...) Peittelen mun tod.näköistä aknea, koska jotenkin se vain hävettää - ihan kuin olisin muka likainen ihminen; oon kyl oikeasti hygieeninen. Oon 16-vuotias, eli en voi itse noin vain marssia yksityiselle, vaan äitiä pitäisi pyytää mukaan, enkä halua miljoona kertaa olla pettymyksen aiheena sille ): Mä en jaksa varmaan enää... oon saanu ihan tarpeekseni. Miks just mä! ): Mulla oli jo ennen tän aknen puhkeamista elämä päin persettä, nyt tää on ihan menny mahottomaks!
Voi miten tuntuu tutulle kaikki nämä jutut.
Olen itse 22 ja yhä näppyjä pukkaa. Aloitin e-pillerit, mutta niistä ei vielä apua ole ollut. Luokallani on n 30-40 ihmistä. Heistä minä olen rehellisesti ainoa, jolla vielä näppyjä pukkaa ihan kunnolla. Tunnen niin valtavaa alemmuutta, ettei voi sanoin kuvata.
Ja pahinta on keskustella kahdenkesken kasvotusten luonnonvalossa jonkun kanssa. Niinä hetkinä olen niiiiiin tietoinen ihoni huonosta kunnosta, että minun on melkein vaikeaa keskittyä itse keskusteluun. Yritän myös koko ajan ottaa etäisyyttä ihmiseen, jonka kanssa puhun ja ahdistun ja ärsyynnyn suunnattomasti, mikäli hän tulee jatkuvasti liian lähelle. En myöskään halua katsoa ihmisiä silmiin koska se herättää ahdistukseni.
Torjun ja työnnän pois siis kaikki lähelläni olevat ihmiset vain ja ainoastaan huonon ihoni takia. Varsinkin tässä viimeaikoina myös miehet ovat jostain syystä lähestyneet minua ilmeisesti kiinnostuneina, mutta torjun heidätkin kerta toisensa jälkeen. Heille ihoni ei sitten kai olisi ongelma, mutta itse vihaan itseäni niin paljon että en voi päästää heitä lähelle. Pahin painajaiseni olisi herätä poikaystävän vieressä naama violetinpunaisilla läkillä ilman meikkiä. Pinnallista varmaan jonkun mielestä, mutta ihan tosissaan se tuska mitä akne aiheuttaa, on ihan valtava. Poikaystävä varmaan saisi sydärin jos näkisi minut aamulla :D
Joo, tuskaahan tää on mutta täytyy jaksaa ja toivoa että vaikka sitten ne pillerit joskus alkais auttaa. Ehkä sitten joskus voi alkaa taas tykätä itestäänkin :)
Ajattelin noin myös joskus, etten voisi näyttäytyä ilman meikkiä, mutta tässä sitä vain ollaan parisuhteessa - minulla on vain silloin tällöin enää finnejä, mutta paljon arpia (kuoppia ja läikkiä) ja couperosa on pahentunut mustapäiden puristelusta ja naamani on punaisenkirjava ja epätasainen. Sillä on väliä minulle, mutta ei niinkään muille.
Toisaalta olen vähän lakannut välittämästä. Jos joku kiinnittää huomiota ihooni, ajattelin käänteisen ylpeästi; "minullahan ON maailman huonoin iho, mitä siitä?".
ihanaa että olet parisuhteessa ja sinulla on tuollainen asenne :)
Ja tottahan se on että itsensä pahin vihollinen tässä on. Minä vältän katsomasta edes peileihin koska se on vaan niin tuskallista ja on helpompi olla tietämättä miltä näyttää. Esimerkiksi vessassa käydessä en katso itseäni peilistä. Ainoa peili jota siedän, on oikeastaan makuuhuoneeni peili, koska makuuhuoneessa jostain syystä on kai sellainen valo että en omissa silmissäni näytä niin pahalta. Kaikki muut peilit sitten kyllä hyvin ystävällisesti paljastaa totuuden :D
Toivottavasti minäkin joskus lasken jonkun niistä miehistä lähelle, joita minun iho ei haittaa. Haluaisin kyllä.
"Ja pahinta on keskustella kahdenkesken kasvotusten luonnonvalossa jonkun kanssa. Niinä hetkinä olen niiiiiin tietoinen ihoni huonosta kunnosta, että minun on melkein vaikeaa keskittyä itse keskusteluun. Yritän myös koko ajan ottaa etäisyyttä ihmiseen, jonka kanssa puhun ja ahdistun ja ärsyynnyn suunnattomasti, mikäli hän tulee jatkuvasti liian lähelle. En myöskään halua katsoa ihmisiä silmiin koska se herättää ahdistukseni."
Tähän mä pystyn niiin samaistumaan ): Kauheeta ku haluais joskus saada poikaystävän, mutta ku jos ei pysty päästämään ketään metriä lähemmäs ahdistumatta... D: Se on ahdistavaa jos kaverit koskee mun kasvoihin, tai joskus jos mä nään niiden katsovan finnejä, oikein tiedosta milloin mitäkin huonosti peitettyä finniä ne kattoo - ku se peittäminen on niin vaikeeat koska oon raapinu finnejä (EN ENÄÄ IKINÄ RAAVI FINNEJÄ). Tunnen itteni niin aliarvoiseksi ja ällöksi... niin ku tää ois muka mun vika. Koska ei tää oo, sille ei voi mitään, koska mehän tehään kaikkemme; vedetään pillereitä, pestään kasvoja ja laitetaan ties mitä tököttiä ni ei, silti pitää ihon kukkia ):
Mun elämä olisi valehtelematta tosi ihanaa, jos ei olis iho-ongelmia. Olisin aina kaikessa mukana, pitäisin hauskaa ulkona... mut ei. Edes alkoholia ei voi nauttia, ku siitä niitä finnejä vasta tuleekin. Onko niin, että aknesta kärsivät eivät pysty nauttimaan elämästään? Näköjään. Ärsyttää, tuntuu ku elämä valuis vaan sormien lomasta, eikä sille voi mitään.