Katkelma Sosiaaliportin sivustolta:
"Koulukuraattorityössä korostuu entisestään reflektoiva työote ja reagoiminen yhteiskunnallisiin sekä lasten ja nuorten elämässä tapahtuviin muutoksiin. Suuria haasteita ovat varhainen syrjäytymisen ehkäisy ja erityisesti nuorten tulevaisuus peruskoulun jälkeen. Monet nuoret jäävät peruskoulun jälkeisen opiskelun ulkopuolelle tai keskeyttävät aloittamansa opinnot."
Tämä herättikin kysymyksiä, miten koulukuraattorityössä reagoidaan niihin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, jotka johtuvat monien lapsiperheiden henkisestä pahoinvoinnista sen takia, että yhteiskunnan tuet eivät ole olleet viime vuosikymmeninä riittäviä? Lastensuojelun Keskusliitto on myöntänyt, että köyhyydestä johtuvia huostaanottoja on tehty. Koska kuraattorit ja psykologit ovat lastensuojelulain vaatimia työntekijöitä kouluissa, on monelle vanhemmalle herännyt pelko heidän palvelujensa käyttämistä kohtaan.
On varmaan melkoinen ristiriita nähdä parhaansa yrittävän yh-äidin kamppailu vaikeassa tilanteessa, jossa niin hänen oma kuin lastenkin jaksaminen on koetuksella koko perheen mielenterveyden kustannuksella. Sekä lasten että aikuisten mielenterveyspalvelut ovat erittäin puutteellisia, joten aina ei voi syyttää vanhempiakaan avun saannin vaikeudesta. Eikä ylisuurissa luokissa monesti jaksamisensa äärirajoilla työtä tekeviä opettajiakaan voi syyttää kaikesta oppilaiden oirehdinnasta.
Jääkö siis koulukuraattoreilla ja -psykologeilla monesti ainoaksi "auttamiskanavaksi" ohjata perhe lastensuojelun pakeille, jossa kamppaillaan samojen ongelmien kanssa kuin perheissä ja kouluissa eli resurssien puutteesta.
Entä onko kouluissa ammattitaitoa erottaa neurologiset oireyhtymät lapsen huonoista oloista johtuvasta psyykkisestä oirehdinnasta? Ja onko kouluissa mahdollista ohjata perhe suoraan neurologiseen arvioon pelkän psykiatrisen tai psykologisen tutkimuksen sijasta?
Erityisesti nyt on ajankohtaista säästösuunnitelmat erityisopetuksen osalta, vaikka tilanne on esim. Asperger-lasten kohdalla ollut todella huono jo tähänkin asti. Esim. henkilökohtaista avustajaa on ollut aivan mahdoton saada, vaikka sitä monelle AS-lapselle suositellaankin. Myös opetusviraston viime keväinen päätös Lastenlinnan neurologian puolen opettajien siirrosta muihin tehtäviin jättää monta perhettä tyhjän päälle lapsen oppimisongelmiin saatavan konsulttiavun suhteen.
Miten siis koulukuraattorit ja -psykologit reagoivat näihin yhteiskunnallisiin muutoksiin työssään? Onko heillä mahdollisuutta joko suoraan tai ammattiliittonsa kautta olla yhteydessä päättäjiin näissä vaikeissa asioissa?
"Koulukuraattorityössä korostuu entisestään reflektoiva työote ja reagoiminen yhteiskunnallisiin sekä lasten ja nuorten elämässä tapahtuviin muutoksiin. Suuria haasteita ovat varhainen syrjäytymisen ehkäisy ja erityisesti nuorten tulevaisuus peruskoulun jälkeen. Monet nuoret jäävät peruskoulun jälkeisen opiskelun ulkopuolelle tai keskeyttävät aloittamansa opinnot."
Tämä herättikin kysymyksiä, miten koulukuraattorityössä reagoidaan niihin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, jotka johtuvat monien lapsiperheiden henkisestä pahoinvoinnista sen takia, että yhteiskunnan tuet eivät ole olleet viime vuosikymmeninä riittäviä? Lastensuojelun Keskusliitto on myöntänyt, että köyhyydestä johtuvia huostaanottoja on tehty. Koska kuraattorit ja psykologit ovat lastensuojelulain vaatimia työntekijöitä kouluissa, on monelle vanhemmalle herännyt pelko heidän palvelujensa käyttämistä kohtaan.
On varmaan melkoinen ristiriita nähdä parhaansa yrittävän yh-äidin kamppailu vaikeassa tilanteessa, jossa niin hänen oma kuin lastenkin jaksaminen on koetuksella koko perheen mielenterveyden kustannuksella. Sekä lasten että aikuisten mielenterveyspalvelut ovat erittäin puutteellisia, joten aina ei voi syyttää vanhempiakaan avun saannin vaikeudesta. Eikä ylisuurissa luokissa monesti jaksamisensa äärirajoilla työtä tekeviä opettajiakaan voi syyttää kaikesta oppilaiden oirehdinnasta.
Jääkö siis koulukuraattoreilla ja -psykologeilla monesti ainoaksi "auttamiskanavaksi" ohjata perhe lastensuojelun pakeille, jossa kamppaillaan samojen ongelmien kanssa kuin perheissä ja kouluissa eli resurssien puutteesta.
Entä onko kouluissa ammattitaitoa erottaa neurologiset oireyhtymät lapsen huonoista oloista johtuvasta psyykkisestä oirehdinnasta? Ja onko kouluissa mahdollista ohjata perhe suoraan neurologiseen arvioon pelkän psykiatrisen tai psykologisen tutkimuksen sijasta?
Erityisesti nyt on ajankohtaista säästösuunnitelmat erityisopetuksen osalta, vaikka tilanne on esim. Asperger-lasten kohdalla ollut todella huono jo tähänkin asti. Esim. henkilökohtaista avustajaa on ollut aivan mahdoton saada, vaikka sitä monelle AS-lapselle suositellaankin. Myös opetusviraston viime keväinen päätös Lastenlinnan neurologian puolen opettajien siirrosta muihin tehtäviin jättää monta perhettä tyhjän päälle lapsen oppimisongelmiin saatavan konsulttiavun suhteen.
Miten siis koulukuraattorit ja -psykologit reagoivat näihin yhteiskunnallisiin muutoksiin työssään? Onko heillä mahdollisuutta joko suoraan tai ammattiliittonsa kautta olla yhteydessä päättäjiin näissä vaikeissa asioissa?
Vastaukset 3
Vanhimmat
yhteiskunnallisten epäkohtien vaikutuksen ihmisten elämään näkevät toisivat rohkeasti julki mielipiteitään. Avaisivat nyt hitto vie suunsa ja kertoisivat niin, että typerät poliitikotkin ymmärtävät, että lakeja ON noudatettava!
tekevät eivät vaadi poliitikoilta lakien noudattamista?
Jotkut vuosia työssä olleet ovat aitiopaikalla näkemään lasten reagoinnin esim. viime vuosina verrattuna 80-lukuun, jolloin asiat olivat vielä hyvin perheiden tukienkin osalta. Ei silloin köyhyyttä ollut, eikä lasten "oireilusta" puhuttu sellaisissa mitoissa kuin nykyisin.
En minä pystyisi pitämään suutani kiinni poliitikoille, jos olisin vaikka opettaja tai lastentarhanopettaja.
sisällä eli koulussa.
Mutta tietäen sen kuinka hierarkinen ja tulenarkakin yhteisö esimerkiksi jokin oppilaitos on
niin vaatii todella rautaista ammattilaista (kuraaattori)
että uskaltaa ottaa esimerkiksi jonkin yksittäistä opettajaa koskevan
tai koko oppilaitosta koskevan epäkohdan esille ja vaatia koululaisen puolesta
kyseistä epäkohtaa tms. toimenpiteiden kohteeksi.
Paljon helpompaahan on vaatia Liisan tai Jarin vanhemmat/vanhempi lastensuojeluviranomaisen pakeille
ja aloittaa ne normaalit lastensuojelulliset toimenpiteet olosuhdeselvityksineen ja muine lapsen ja perheen kuulusteluineen.
Ja kun tarpeeksi lastensuojeluviranomainen apureineen (perhetyöntekijä) kaivelee
niin saattaa löytyä vaikka SE kenkärivistö sieltä eteisestä
tai SE leivänkannikka lattialta
taikka SE kippokuppi olohuoneesta
tai jopa SITÄ hiekkaa koululaisen pikkusisarusten sängyistä....
Ja niin sitä taas vietiin koululaista ja muuta sisarusparveakin mahdollisesti
kohti sijaishuollon autuaaksi tekevää tulevaisuutta.