Koska koko ajan tilanne pahenee palstan kannalta, katson parhaaksi puuttua asiaan. Ja tasan viimeisen kerran!
Kirjoitukseni, joka sai ylisuuret mittasuhteet on luettavissa tästä samasta viestistäni.
En yhä edelleenkään voi ymmärtää, miksi minun omasta elämästäni ja pojastani kertovaan kirjoitukseeni olisi pitänyt liittää tietoa kaikenmaailman poikkeuksista. Epäonnistuneista äideistä ja lapsista. Edelleen olen sitä mieltä, että kasvatus kannattaa aina. Ja, että se on työtä tulevaisuuden eteen, sekä ennaltaehkäisevää työtä.
Tässä yhteiskunnassa tehdään paljon muutakin ennaltaehkäisevää työtä. Eikä tosiaan kaikki onnistu silti. Kasvatuksessa onnistumiseen/epäonnistumiseen on olemassa niin lukemattomia syitä, että asiaan on aina pakko ottaa jokin näkökulma. Muuten siitä tulee sillisalaatti, jota kukaan ei ymmärrä. Enkä usko, että se on enää mielekästäkään.
Jos jollain on toinen kokemus kuin minulla, se tietenkin on täällä oikeus julkituoda, mutta se ei MITÄTÖI minun mielipidettäni, koska kerroin omasta elämästäni. Omasta kokemuksestani. Sama koskee kaikkia kirjoittajia ja heidän mielipiteitään.
Minua kuitenkin lohduttaa suuresti tieto, että enemmistö ymmärsi asian oikein. Lukivat riveiltäni, niin kuin sen kirjoitin. Jättivät rivien välit omaan arvoonsa, sillä siellä on tyhjää ja joutuu arvailemaan, mitähän tuossakin lukisi, jos siinä jotakin lukisi...;) usemmiten ne arvailut menevät metsään.
Alla kirjoitukseni vielä kertaalleen.
**Rakas lapsi,
Kirjoittanut: mette, 24.9.2003 klo 09.53
kaikki on kiinni KASVATUKSESTA, kuten Lauri sanoi. Lasta kasvatetetaan monta, monta vuotta kotosalla ENNEN kuin hän lähtee yksin haparoimaan maailmalle. Näin ainakin meillä.
Jos laiminlyön kasvatuksen, laiminlyön lastani ja saan sekä hänelle, että itselleni vaikeuksia tulevaisuudessa. Sillä on huomattavasti helpompi opettaa lasta pienestä pitäen tottelemaan ja luottamaan itseensä ja vahnempiinsa, kuin alkaa vasta siinä vaiheessa saarnata, kun hän on saanut kenties viisitoista vuotta kasvaa kuin paskaruoho!(anteeksi ilmaisuni karkeus)
Jos odotan niin kauan, että lapseni lahtee kyliä kiertelemään, hän arvioi siellä kaverinsa itse, enkä arviointiin jamielikuviin enää jälkikäteen pääse vaikuttamaan. Se on tehtävä ennen.
Kasvatus, Niina, on ennaltaehkäisevää työtä, jota tehdään lapsen parhaaksi.
Kaikki lapset eivät uhmaa tosissaan vanhempiaan. Se kuuluu yleensä murrosikään, mutta kuten tiedämme, senkin oireet vaihtelevat kovasti. Siis yksilöllistä. Uhmaamisestaan huolimatta kasvatettu lapsi jossakin vaiheessa antaa vanhemmilleen periksi ja luottaa heihin.
En kävele lapseni perässä, enkä kärky kenen kanssa hän liikkuu. Olen puhunut hänelle asiallisesti asioista, ja hän luottaa minuun. Joten minä luotan häneen ja TIEDÄN, ettei hän halua pettää luottamustani. Meillä keskustellaan joka päivä päivän tapahtumista, poikani aloitteesta. Ihan tavallisista asioista.
Siinä ei muuta tarvita.
Hän erottaa oikean väärästä.**
Onko kysyttävää?
Mikäli ei ole, suljen kirjan kannet asian kohdalla ja unohdan sen. Muussa tapauksessa jatketaan puimista tässä.
En siis anna kasvatusneuvoja kellekään. Muutoin siellä lukisi "tämä on ainoa oikea tapa kasvattaa lasta, tai tehkää näin, muuten lapsenne joutuu hunningolle". Niin ja tosiaan, keskustelu lähti siitä, vaikuttaako varallisuus siihen tuleeko lapsesta varas. Mielestäni siis ei vaikuta.
Voitte myös muutoin kommentoida. Tietenkin!
Kirjoitukseni, joka sai ylisuuret mittasuhteet on luettavissa tästä samasta viestistäni.
En yhä edelleenkään voi ymmärtää, miksi minun omasta elämästäni ja pojastani kertovaan kirjoitukseeni olisi pitänyt liittää tietoa kaikenmaailman poikkeuksista. Epäonnistuneista äideistä ja lapsista. Edelleen olen sitä mieltä, että kasvatus kannattaa aina. Ja, että se on työtä tulevaisuuden eteen, sekä ennaltaehkäisevää työtä.
Tässä yhteiskunnassa tehdään paljon muutakin ennaltaehkäisevää työtä. Eikä tosiaan kaikki onnistu silti. Kasvatuksessa onnistumiseen/epäonnistumiseen on olemassa niin lukemattomia syitä, että asiaan on aina pakko ottaa jokin näkökulma. Muuten siitä tulee sillisalaatti, jota kukaan ei ymmärrä. Enkä usko, että se on enää mielekästäkään.
Jos jollain on toinen kokemus kuin minulla, se tietenkin on täällä oikeus julkituoda, mutta se ei MITÄTÖI minun mielipidettäni, koska kerroin omasta elämästäni. Omasta kokemuksestani. Sama koskee kaikkia kirjoittajia ja heidän mielipiteitään.
Minua kuitenkin lohduttaa suuresti tieto, että enemmistö ymmärsi asian oikein. Lukivat riveiltäni, niin kuin sen kirjoitin. Jättivät rivien välit omaan arvoonsa, sillä siellä on tyhjää ja joutuu arvailemaan, mitähän tuossakin lukisi, jos siinä jotakin lukisi...;) usemmiten ne arvailut menevät metsään.
Alla kirjoitukseni vielä kertaalleen.
**Rakas lapsi,
Kirjoittanut: mette, 24.9.2003 klo 09.53
kaikki on kiinni KASVATUKSESTA, kuten Lauri sanoi. Lasta kasvatetetaan monta, monta vuotta kotosalla ENNEN kuin hän lähtee yksin haparoimaan maailmalle. Näin ainakin meillä.
Jos laiminlyön kasvatuksen, laiminlyön lastani ja saan sekä hänelle, että itselleni vaikeuksia tulevaisuudessa. Sillä on huomattavasti helpompi opettaa lasta pienestä pitäen tottelemaan ja luottamaan itseensä ja vahnempiinsa, kuin alkaa vasta siinä vaiheessa saarnata, kun hän on saanut kenties viisitoista vuotta kasvaa kuin paskaruoho!(anteeksi ilmaisuni karkeus)
Jos odotan niin kauan, että lapseni lahtee kyliä kiertelemään, hän arvioi siellä kaverinsa itse, enkä arviointiin jamielikuviin enää jälkikäteen pääse vaikuttamaan. Se on tehtävä ennen.
Kasvatus, Niina, on ennaltaehkäisevää työtä, jota tehdään lapsen parhaaksi.
Kaikki lapset eivät uhmaa tosissaan vanhempiaan. Se kuuluu yleensä murrosikään, mutta kuten tiedämme, senkin oireet vaihtelevat kovasti. Siis yksilöllistä. Uhmaamisestaan huolimatta kasvatettu lapsi jossakin vaiheessa antaa vanhemmilleen periksi ja luottaa heihin.
En kävele lapseni perässä, enkä kärky kenen kanssa hän liikkuu. Olen puhunut hänelle asiallisesti asioista, ja hän luottaa minuun. Joten minä luotan häneen ja TIEDÄN, ettei hän halua pettää luottamustani. Meillä keskustellaan joka päivä päivän tapahtumista, poikani aloitteesta. Ihan tavallisista asioista.
Siinä ei muuta tarvita.
Hän erottaa oikean väärästä.**
Onko kysyttävää?
Mikäli ei ole, suljen kirjan kannet asian kohdalla ja unohdan sen. Muussa tapauksessa jatketaan puimista tässä.
En siis anna kasvatusneuvoja kellekään. Muutoin siellä lukisi "tämä on ainoa oikea tapa kasvattaa lasta, tai tehkää näin, muuten lapsenne joutuu hunningolle". Niin ja tosiaan, keskustelu lähti siitä, vaikuttaako varallisuus siihen tuleeko lapsesta varas. Mielestäni siis ei vaikuta.
Voitte myös muutoin kommentoida. Tietenkin!
Vastaukset 8
Vanhimmat
unohtui yksi asia!
Yrittäkää kirjoittaa oma mielipiteenne jostakin asiasta niin, että kaikki näkökulmat, yhtään unohtamatta tulee käsiteltyä. Ja ne näkökulmat tulee käsitellä jokaisen ihmisen näkökulmasta erikseen, ei siis vain omasta...ei ole helppoo!
Eikä tosiaan keskustelun tarkoitus.
Edelleen totean, että kirjoituksesi on mielestäni hyvä. Olet siinä sanoiksi pukenut hyvin samanlaisia kokemuksia ja tuntoja kuin mitä minulla on omien lasteni kanssa. :)
Siinä tapauksessa olen kovin tyytyväinen. En olekaan kummajainen. ;)
Mihinkään muuhun en pyrkinytkään kuin tuomaan julki omia kokemuksiani ja tuntojani.
En määräile ketään en syyllistä ketään, olen oman elämäni paras asiantuntija.
Tässä yhteydessä muuten suurkiitos kaikille, jotka ovat pyytäneet minua palaamaan palstalle kirjoittajana.
Varmasti kestää jonkin aikaa ennen kuin olen tämän musteen niellyt.
en minä ainakaan koe, että olisit neuvonut miten meidän on lapsiamme kasvatettava. Jokainen meistä tekee parhaansa. Voin kyllä allekirjoittaa sinun mielipiteesi täysin. Väitteet, että varallisuus vaikuttaa siihen tuleeko lapsesta varas kuuluvat minun mielestäni huuhaa-palstalle.
Minusta on hyvä että Mette rohkenee kirjoittaa kasvattamisesta ja sen merkityksestä lapsen tulevaisuuteen!
Onhan selvä että meitä on niin monenlaista kasvattajaa kuin ihmistä, mutta eiköhän se kuitenkin ole selvä että periaate "antaa kaikkien kukkien kukkia vaan" ei lasten kasvatuksessa kanna kuin mätää hedelmää.
Lasten pitää antaa olla lapsia, ei heille voi antaa valtaa omasta elämästään liian varhain.
Neuvot ja ohjeet tarviattaessä säännöt ja rajoitukset toimivat ennalta ehkäivänä parhaiten, katuojasta on vaikea nousta jos sinne on päässyt vajoamaan.
Vaikka miten hyvin sarkasi hoitaisit kasvattajana on maailma silti vaarallinen paikka, itse olen kävelevä esimerkki siitä että ellei "suolelusenkeli" olisi istunut olkapäälläni nuorena, olisin taivaanenkeli tai sitten alakerranenkeli, rakkaudenenkelin asemesta, heh.
Nimittäin minä olen saanut itse opiskella kaiken elämiseen ja aikuistumiseen liittyvän.
Sain aina tehdä asiat oman pääni mukaan, ei ollut kotiintuloaikoja, ei kysytty missä olen ollut ja kenen kanssa, mihin olin rahani tuhlannut.
Onneksi olen ollut suht´järkevä ja kypsä enkä joutunut kuin lieviin vaaroihin, maailmakin oli silloin toinen ystävät huolehtivat hänestä joka pakkasella uupui kesken illan (en ollut ainoa).
Omaa pesuettani en uskaltaisi yhtä kevein eväin matkaan laittaa.
Enkä moiti vanhempiani, olin heille vain liian raskas kasvatettava, he eivät yksinkertaisesti ymmärtäneet millainen ihminen olen.
Sen läksyn opin että viinan kanssa ei tarvitse liikoja läträtä kun alle 18v tuli nautittua sitä riittävästi, tosin en kyllä lasiinkaan sylje.
Ja se että Metellä on asiantuntemusta myös ammattinsa puolesta tekee hänestä meille vielä arvokkaamman, minä ainakin olen niin vahva etten pelkää enkä koe uhkaavana sosiaalialan ihmisiä.
Itse koin lääketieteellisen asiantuntemukseni hyvänä kun lapseni sairastui vakavasti, ellen itse olisi omannut vahvaa neurologian tuntemusta olisi lapsiparkani kuollut terveyskeskuksen ja keskussairaalan poleilla asiantuntijaa odotellessa. Enkä silti koe olevani muita parempi tai huonompi vanhempi.
Meillä vaan on erilaisia asiantuntijuusalueita sen sijaan että kävisimme niidenjohdosta toistemme kimppuun voisimme ammentaa niistä omiin astioihimme tiedon kultajyväsiä ja sitten taas jakaa omastamme tarvitseville.
Hyvänä esimerkkinä kun joku kyseli sämpylä ohjetta, koska ei itse keksinyt sellasita joka innostaisi lapset syömään.
Löytäkäämme yhdessä se vahvuus joka erilaisuudessa itää ja muistakaamme suvaitsevaisuus, vaikka toisen mielipiteet eivät kolahtaisikaan saa niistä ajattelemisen aihetta; Voisinko minä laajentaa ajatteluani? Voisinko minä tehdä jotain toisin? Hyötyisivätkö lapseni tuosta?
Minä en ole guru enkä neuvo ketään nämä ovat vain mietteitä ja ajatuksia paljon nähneen ja -kokeneen keski-ikäisen yhkiksen päästä.
Ja mikä parasta kun on tuttu nicci ja tuntee että tuon kirjoitukset ovat p...aa, ne on helppo jättää lukematta!
PEACE AND LOVE!
Todella ihana tunne tuli tekstiäsi lukiessa. Tuollaista toinen toistaan täydentävää yhteispurerrusta, kun olisi täällä jatkuvasti. Alussa, kun aloin kirjoittamaan niin siltä täällä tuntuikin, välistä poikkesi hakoteille, mutta yhteisvoimin on selvitty tähän päivään ja uskon tulevaisuuteen. :)
heips! Emme ole ilmeisesti jutuissa vielä olleetkaan, vai?
Ajattelen ihan samoin tuosta, ettei sitä tule itse ajatelleeksi, että olisi parempi tai huonompi vanhempi käyttäessään jotain osaamaansa osa-aluetta hyväkseen. Varsinkin, kun se alunperin opiskellessa ei ole liittynyt omaan lapseen mitenkään. Kyllä se on ihan muiden ongelma siinä kohdin.
Itselleni tulee ainakin hyvä mieli omasta kertomuksestasi ja siitä, että olet pystynyt itse lastasi auttamaan.
Jospa nyt kerron tähän toisenlaisen tapauksen, omasta elämästäni myös.
Lapseni sairastui kesäaikaan. Terkkarissa sanottiin sen olevan kesäflunssaa. Päivä myöhemmin lapsi myös oksenteli ja oli kuumeessa. Soitin uudelleen lääkäriin, joka sanoi, ei tarvitse tulla, sitä on liikkeellä. Se on mahatautia. Odottelin sitten. Poika itse sanoi, äiti vie minut lääkäriin, kun soitin pojan isälle, josko hän lähtisi tuomaan. Jos vaikka tulee pitkäkin reissu.
Kun isä tuli, poika lakkasi hengittämästä. Meni ihan harmaaksi.
En muista niistä seuraavista minuuteista paljonkaan. Ne olivat kauheat, kun ei oikein osannut pienelle pojalle tehdä mitään. Hätäkeskus neuvoi elvytyksessä minua ja minä annoin ohjeet isälle, joka elvytti.
Jälkeenpäin ajatellen, päässä takoi vain ajatus, ei meille voi näin käydä! Poika oli tuolloin kuuden.
Kun ambulanssi tuli hän osoitti jo elpymisen merkkejä, mutta ei ollut hereillä.
Sairaalassa oli lastenlääkäri odottamassa ja samoin ryhmä. Menimme isän kanssa ulos. Hän tuki silloinkin minua.
Pojalla oli angiina. Sairaalareissu paransi hänet alle vuorokaudessa. Kotiinkin hän pääsi seuraavana päivänä, kun kurkkuun oli tullut sen veeran "reikää", että edes henki kulki. Mennessä se oli turvonnut kiinni. Siitä tajunnan menetys. Jonkin verran oli myös nestehukkaa. Kovan kuumeen ja oksennusten ansiosta. Lisäksi oli reilut kolmekymmentä varjossa sinä päivänä ulkonakin.
Syyttelin itseäni tuosta tapauksesta. Miten minä voinkin olla niin huono äiti, etten ollut tajunnut, kuinka sairas lapseni oli?
Niinhän siinä sitten kävi, että lievä masennus sai minusta yliotteen tuon jälkeen. Se meni kyllä sitten aikanaan ohi. Mutta miltei vuoden se vei minulta hyväksyä. Tuona aikana tajusin monta asiaa. Kukaan ei ole täydellinen. Omaksi virheekseni koitui se, etten ollut riittävän luja sanomaan vastaan ja vaatimaan tutkimusta. Angiinatestihän on hyvin helppo ja nopea. Nyt olen riittävän luja, kun kysessä on poikani. Tosin sitä ei sen jälkeen, onneksi, ole tarvittukaan.
Halusin tällä sanoa, että ikinä ei ole valmis, koskaan ei tarpeeksi hyvä, aina on edessä uusia asioita, joista ei kaikista voi hyvällä tuurilla selvitä. On haettava apua, kun ei itse selviä. Oli kyseessä sitten mikä tahansa asia.
Lapsen menettäminen on varmasti kauheaa. Menettämisen pelkokin on kauheaa.
Kunpa niitä ei tarvitsisi yhdenkään vanhemman kokea.
Sydän sykkyrällä luin kirjoitustasi. Onneksi oli onnellinen loppu.
Lapsen menetykseen ei totu koskaan. Hoidan vanhuksia ja erääksi korkean iän haitta puoliksi olen todennut, että monet joutuvat kokemaan lapsensa/lapsiensa kuoleman. Kyyneleet on yhtä herkässä 90-vuotiaalla äidillä ja isällä. Monessa tapauksessa, kun sattuu olemaan niin, että lähtijä on just lapsi, joka on vanhemmastaan eniten huolehtinut.