AARNIHAUDAN SALAISUUS

old_profile_22712 kirjoitti:

pari sanaa ennen kirjaa, inspiraation olen saanut Reijo Mäen Vares kirjoista, ja se varmasti näkyy, tosin hahmot olen yrittänyt tehdä hyvin omaperäisiksi, ja nuoremmille lukioille, teksti sisältää aika graafista tekstiä, joten herkemmät jättäkää lukematta



YKSITYISETSIVÄ
LAAKSO
&
AARNIHAUDAN
SALAISUUS


Kesä oli taas saapunut Helsinkiin, kuumuus hehkui asfaltista, ja ihmiset kävelivät rentoina kesäisillä kaduilla, itse tuijotin toimistoni suuresta ikkunasta ulos, nojaten ikkunan karmiin, toisessa kädessä viileä vissypullo. Olin eilen tehnyt sen tyypillisen virheen ja olin lähtenyt töiden jälkeen sille ”yhdelle”. Se yksi venyi valomerkkiin asti, ja vielä humalan hämärille pano sähläyksille Töölöön jatkoille. Muistaakseni tulin puoli kuusi kotiin. Avasin toimistoni jo yhdeltä, vaikka normaalisti avasin jo kymmeneltä, tosin eipä juuri yhtään asiakasta ollut näkynyt kahteen viikkoon. Tili alkoi kääntyä miinuksen puolelle, eikä niskassa polttavat pelivelat helpottanut ollenkaan, jokin tuottoisa homma piti saada, mutta sitä odotellessa, päivät tuntuivat menevän viinan kanssa läträten. Minua huvittikin ajatus alkoholisoituneesta yksityisetsivästä, kuinka kliseistä. Vain rähjäinen poplari puuttui. Kävelin takahuoneeseen, jossa pieni keittokomeroni sijaitsi, ajattelin keittää kupin kahvia, mutta muistin senkin loppuneen. Kirosin hiljaa mielessäni, ja pyyhkäisin otsalta hikeä, oliko hiki kuumuudesta vai krapulasta, sama se, mutta olo oli tukala. Avasin jääkaapin, ja huomasin lenkkimakkaran palasen, söin sen pakolla, ja huikkasin vissyä päälle. Nojauduin tiskipöytää vasten, ja suljin silmäni. Kolmekymmentäkolme vuotias, ja elämäni ei todellakaan ollut mennyt niin kuin olin suunnitellut. Olin ollut lupaava poliisin alku, mutta traaginen virkavirhe katkaisi sen uran. Nyt olin pahasti velkaantunut yksityisetsivän juntti, jolla oli orastava alkoholiongelman alku. Raavin mahaani ja hymähdin, onneksi kuntoni sentään oli kohdillaan, ja terveys, näin toistaiseksi ainakin. Kävin säännöllisesti lenkillä, ja salilla aina kun ehdin, tosin mitään kehopumppua minusta ei saisi tekemälläkään. Sytytin tupakan ja puhalsin savua keittiön kuumaan ilmaan, harmaa savu leijaili hiljaa, ja levottomasti, tyhjät ajatukseni keskeytti ovikellon kilahdus, joku oli tullut toimistoon. Korjasin ryhtiäni, ja pyyhkäisin vaaleaa tukkaani taaksepäin, aioin vielä napittaa aukinaisen, valkoisen puku paitani, mutta annoin sen olla. Eteisessä seisoi vanha mies, siinä seitsemänkymmentä, näin ensisilmäyksellä päätellen. Vanhus oli pukeutunut vaalean harmaaseen pukuun, jonka huomasin olevan erittäin kallista sorttia, ja varmasti hyvin kuuma näin kesä helteellä. Miehessä oli myös jotain tuttua, mutta en saanut mieleen mitä. Vanhus pyyhki valkoisella nenäliinallaan, hikeä kaljulta päälaeltaan, ja huomasi minut. Tervehdin kohteliaasti, kävellen pöytäni taakse, ja istuin alas tuoliini. Osoitin miestä istumaan, ja huomasin parin vanhan seksilehden jääneen pöydälle, nolostuen pyyhkäisin lehdet pöytälaatikkoon, ja karistin nolona kurkkuani. Vanha mies ei kuitenkaan näyttänyt loukkaantuvan, vaan nyökytteli hymyillen. ”Kuinka voin olla avuksi?” Kysyin mieheltä, ja kaadoin vesipullosta, lasiin vettä, ja ojensin sen miehen eteen. Tämä nyökkäsi ja otti huikan lasista. ”Te varmaankin tunnistatte minut?” Mies kysyi uteliaana. Tätä olin epäillytkin, tunnistin miehen jostain lehdestä, tai uutisista, mutta en vain nyt saanut nimeä mieleeni, tai sitä miksi mies oli julkisuudessa esiintynyt. ”Olen pahoillani, minä…” Änkytin nolona, enkä tiennyt mitä sanoa. Vanhus keskeytti takerteluni, nostamalla kätensä pystyyn, kuin hiljaisuuden merkiksi. ”Olen liikemies Oskari Vaaksa” Vanhus kertoi, laskien tärisevän kätensä polvelleen. Nyt kuin valokuvina, mies palasi jostain alitajuntani nurkista mieleeni. Oskari Vaaksa oli noin seitsemänkymmentävuotias, ja yksi etelä-suomen rikkaimmista miehistä, tai luultavammin myös yksi Suomen rikkaimmista. Omaisuutensa hän oli kerännyt terästehtailla, joita oli avattu jopa ympäri Eurooppaa. Kaksi vuotta sitten, hän oli ollut varsinaisessa media pyörityksessä, kadonneen poikansa, Nils Vaaksan takia. Tapaus ei sinänsä koskaan selvinnyt, mutta virkavalta uskoi miehen kadonneen purjehdusonnettomuudessa, tosin puhuttiin että Nilsin katoamiseen liittyi jotain hämärääkin. Suurin arvoitus kyllä tällä hetkellä oli se, mitä näin vaikutusvaltainen mies halusi minusta? Pahoittelin miehelle, etten heti tunnistanut häntä, samalla otin hieman ryhdikkäämmän asennon, ja pyyhkäisin pitkiä vaaleita hiuksiani taaksepäin. Vanhusta selvästi huvitti kömpelö ryhdistäytyminen. ”Sillä ei ole mitään väliä. Asiani koskee poikaani, Nils Vaaksaa” Vanhus sanoi, vakavoituen huomattavasti. Kiinnostukseni alkoi kummitella krapulan takaa, ja odotin vain hiljaisena, mitä vanhus minusta tahtoisi. Vanhus käänsi katseensa huoneen sivulle, ja näytti kuin etsivän sanoja vaikeasta asiasta. ”Kuten varmasti tiedätte, poikani Nils, katosi kaksi vuotta sitten.” Nyökkäsin miehelle vastaukseksi. ”Virkavallan mukaan kyseessä on purjehdusonnettomuus, mutta minä tiedän, että se oli murha” Vaaksa jatkoi. ”Anteeksi herra Vaaksa, mutta sanoitte, että te tiedätte katoamisen olleen murha?” Kysyin hyvin varovaisesti. ”Niin!” Vaaksa ärähti, hänen silmiinsä kertyi kyyneleitä, mutta hän pyyhkäisi ne nenäliinallaan nopeasti, ja kuittasi itkun vain niiskauttamalla nenäänsä. ”Nils ei ollut mikään kummoisempi purjehtija, eikä hän olisi ikinä lähtenyt yksin merelle, tosin tämä kertomani ei paljon poliisia näyttänyt kiinnostavan, väittivät vain hänen lähteneen humalassa purjehtimaan päähän pistosta” Vaaksa kertoi, ja äänessä oli selvästi aistittavissa katkeruutta. ”Kaksi vuotta olen tätä asiaa miettinyt, kaksi vuotta olen käyttänyt omavoimiseen tutkimiseen. Uskonkin, että Nilsin katoaminen liittyy hänen työhönsä, hänen suurimpaan intohimoon, aarteiden ja historiallisten esineiden metsästämiseen. Koulutukseltaan hän oli arkeologi, mutta museoviraston kanssa, hän oli tehnyt sopimuksen, että sai toimia hieman vapaammin” Vaaksa kertoi, ja minä kuuntelin, päässäni raksutti useampi ajatus, mutta krapulan takia, niistä ei ottanut pirukaan selvää. Vaaksa hiljeni, ja katsoi minua hiljaa, kuin odottaen jotain vastausta. Yskäisin hieman pakonomaisesti, ja nojauduin taaksepäin, kulmakarvani kurtussa katsoin kysyvästi vanhusta. En oikein koskaan sinänsä ollut kunnioittanut auktoriteetteja, ja en oikeastaan pyrkinyt siihen nytkään. ”Herra Vaaksa, en kuitenkaan nyt ole varma mitä te minusta haluatte?” Kysyin lopulta. ”Haluan että selvitätte, mitä todella tapahtui pojalleni. Olen omissa tutkimuksissani ajautunut umpikujaan, ja saanut kasaan vain kansiollisen pientä tietoa, mutta te ammattimiehenä, osaatte varmasti yhdistellä muutamia lankoja.” Vaaksa selitti, heiluttaen käsiään epätoivoisesti. Pyyhkäisin sänkistä leukaani, ja mietin. ”Miksi te juuri minut haluatte?” Kysyin ihmeissäni. Vaaksa nosti mustan salkun jalkojensa juuresta, ja avasi sen. Hän otti esille pari aikakausi lehteä, jotka tunnistin hyvinkin. Vuosi sitten olin selvittänyt, oikeastaan vahingossa, erään suuremman luokan tauluryöstön, sekä kolme vuotta sitten selvitin erään murhatapauksen, molemmissa jutuissa lehdistö liioitteli mielestäni liikaakin totuutta. Vaaksa löi lehdet pöytään, joiden kansissa komeili varjoisa profiilini, kasvojani en halunnut julkisuuteen, koska näin yksityisetsivän kannalta, se haittaisi työkuvaa aika rankasti. Vaaksa katsoi minua arvostelevasti. ”Olen ottanut teistä selvää, ja olen tyytyväinen lukemaani, uskon että pääsette edes jotenkin eteenpäin tässä jutussa, raha ei ole ongelma, mutta aika on näin vanhalle miehelle kallista, varsinkin näin sairaalle, vanhalle miehelle” Vaaksa sanoi, ja kääntyi taas katsomaan johonkin kaukaisuuteen. Punniskelin olemattomia vaihtoehtojani, ja lopulta nyökkäsin. ”Hyvä on herra Vaaksa, otan tehtävän vastaan” Vaaksa ilahtui silminnähden, ja nousi kättelemään minua. ”Kiitos nuorimies, kiitos!” Hän kiitteli, ja kumartui ottamaan salkustaan kuluneen näköisen kansion. Hän laittoi sen pöydälle, ja lisäksi hän otti povitaskustaan kirjekuoren. ”Kirjekuoressa on hieman alkupääomaa tehtävää varten, sekä käyntikorttini, siinä on henkilökohtainen puhelinnumeroni, johon voitte soittaa koska haluatte, ja toivonkin että soitatte aina kun olette päässeet eteenpäin asiassa!” Vaaksa selitti kiihkeän innostuneesti. Kättelin vanhuksen vielä ovella, ja katsoin suuresta ikkunastani vanhuksen perään, joka näytti kävelevän hieman ryhdikkäämmin että innokkaammin kesäisellä kadulla.

Käänsin katseeni pöydällä lojuvaan kuluneeseen kansioon, ja katsahdin vielä vanhuksen perään. Juttu tuntui monimutkaiselta, mutta kun näin miten vanha mies ilahtui suunnattomasti, niin se antoi hyvän mielen, nyt tosin oli saatava yksi tasoittava viski, ja paneuduttava työn ääreen. Ehdin istua varmaan tunnin, syventyen kansion sisältämiin papereihin, kun huomioni kiinnittyi ikkunan ohi kävelevään kahteen hahmoon. Toimistoni kello kilahti, ja sydämeni jätti yhden lyönnin väliin, kurkkuuni tuntui nousevan karvas palanen. Toimistooni oli astunut herrat, joita en ollut toivonut näkeväni vielä kuukauteen. Herrat Kiila ja Teränen, kaupungin pahamaineiset velkojat, olivat tulleet pilaamaan päiväni. Kiila asteli vastapäiselle tuolilleni, ja nojautui siihen, nostaen nahkaiset cowboy saappaansa pöydälleni, Kiila oli nelikymppinen, normaalivartaloinen mies, jolla näkyi olevan jonkin sortin nahkafetissi, päätellen hänen vaatteistaan. Takki oli pitkä ruskea nahkatakki, silkkipaidan päällä, mustat nahkaliivit, onneksi housut sentään olivat farkut. Kiila maiskutteli hampaitaan, ja hänen kultainen kulmahampaansa välähteli välillä. Hänen uskollinen seuraajansa Teränen asettui oven eteen, nojaten sen karmiin, ja pyöritellen tapansa mukaan veistä kädessään. Teränen oli kolmekymppinen Savolainen, ”uushelsinkiläinen”, joka yritti olla niin stadin kundia, mutta oli yhtä Helsinkiläinen kuin Ruotsin kuningas. Teränen oli aina siellä missä Kiilakin, kaupungilla jopa kiersi huhu että heidän ystävyytensä oli jopa jotain muuta, kuin vain ystävyyttä. Tosin jos ”romanssi” huhut pitivät paikkansa, olivat nämä kaksi kuitenkin hyvin pelättyjä herroja. Kiila asetti pikkusikarin hampaidensa väliin ja sytytti sen kultaisella zipolla. ”Mitäs dekkari?” Tämä kysyi hymyillen vittumaisesti. ”Kiirettä pitää kuten näet” Sanoin ja heitin metallisen tuhkakupin miehen, pöydällä lepäävien, jalkojen eteen. Kiila katseli ympärilleen huolettomasti, ja poltteli sikariaan. ”Mitä haluatte?” Kysyin, vaikka tiesin hyvin miksi miehet olivat tulleet toimistooni. ”Tiedät sen varsin hyvin, velka erääntyy ja korot juoksee” Kiila sanoi ja karisti tuhkaa lattialle. ”Velan pitäisi erääntyä, vasta kuukauden kuluttua, joten viekää arvon rouva ravintoloitsija Riekolle terveisiä, että palataan silloin asiaan!” Sanoin ja käänsin taas katseeni papereihin. Kiila vilkaisi Terästä, joka käveli taakseni, painaen veitsen kurkkuani vasten. Kiila nosti jalat pöydältä, ja nojautui eteenpäin. ”Riekko haluaakin hieman etumaksua, ja jos sitä ei löydy, joudumme luultavasti hieman viiltelemään sinua” Tämä sanoi ja hymyili tavallisen vittumaiseen tyyliinsä. ”Kuolleena te ette minusta hyödy” Sanoin terä kurkullani. Kiila nauroi, ja perässä Teränen. ”Et sinä siihen kuole, vain pieni muistutus” Kiila mainitsi ja huomasi Vaaksan jättämän kirjekuoren pöydällä, hän tarttui siihen ja avasi sen, itse en ollut tajunnut pistää koko kuorta laatikkoon. Kiila kurkisti kuoreen, ja sitten minuun. Hän otti setelitukon kuoresta ja heilutteli niitä naamani edessä. ”Vai ei rahaa?” Hän kysyi yllättyneenä. ”Enhän minä väittänytkään ettei minulla olisi rahaa, mutta tarvitsen noita saamassani tehtävässä” Sanoin, ja samalla Teränen painoi veistä tiukemmin kurkulleni. Veitsi painoi kurkkuani niin, että teki vaikeaa jopa nielaista. ”Tehtävässä? Tuskin tuo uskottomien aviosiippojen vahtaaminen on näin kallista?” Kiila kysyi ihmetellen, kunnes huomasi Vaaksan käyntikortin, joka tippui pöydälle setelinipun välistä. Kiila laski rahat pöydälle, ja puri sikarin tiukemmin hampaidensa väliin, hän otti käyntikortin käsiinsä ja katsoi sitä. ”Onko tämä Vaaksa sinun toimeksiantajansa?” Hän kysyi hieman yllättyneenä, nyökkäsin vaivalloisesti. ”Varmaankin aika tuottoisa keikka? Mitä hän sinusta haluaa?” Kiila jatkoi kuulusteluaan. ”Se ei kuulu teille, mutta palkkioni riittää reilusti korvaamaan velkani” Sanoin vaivalloisesti. Kiila näytti pohdiskelevan vaihtoehtoja, ja nyökkäsi Teräselle. Tämä päästi minut otteestaan, ja hieroin arkaa kaulaani. Kiila laski seteleitä, ja laski eteeni noin tonnin. ”Kaksituhatta euroa, me otamme tonnin, ja sinä pidät tonnin, ole iloinen että tämä riittää tällä kertaa” Kiila sanoi, ja tumppasi sikarinsa pöytääni. Kiila nousi tuolista ja lähti etuovesta, Teräsen seuraten kiltisti kannoilla. Otin tärisevin käsin lasin vettä, ja join sen, kurkkuani kuivasi, ja kurkkuun noussut karvas pala, piti saada pois. Olin velkaantunut pahasti puolitoista vuotta sitten, olin silloin innostunut pelaamaan kasinolla, ja tyhmyyksissäni olin ottanut aina lainaa humalapäissäni pieniä summia, monta kertaa. Pian olinkin velkaa ravintolaketjun omistajalle, varsinaiselle atomimammalle Ulla Riekolle, joka kuulemma oli jäätä kylmempi bisnesmamma. Korotkin kuulemma juoksivat isoina, mutta se varmaan johtui siitä kun en ollut viehtynyt rouvan isku yrityksiin. Bisnesnaisena varmasti hän oli hyvä, mutta kauneutta tälle ihmisille ei ollut suotu, naama oli kuin huoltoaseman lattiarätti. Otin pitkän kulauksen viskiä, ja laitoin jäljelle jääneet rahat lompakkoon. Syvennyin taas kansion sisältämiin papereihin, vaikka ajatukset olivat päässeet sekoittumaan pahemman kerran.

Senaatintorin laidalle oli pysäköity vanha keltainen kupla, jonka sisälle oli ahtautunut kaksi hyvin isokokoista miestä. Molemmat olivat kaljuja, ja hikoilivat erittäin vahvasti. Molempien kädet olivat täynnä tatuointeja, ja molemmat käryttivät norttia putkeen. Auto oli täynnä harmaata savua, eikä auki olevat ikkunat juuri autoa tuulettanut. Miehet olivat samannäköisiä, mutta toinen miehistä katsoi pahasti kieroon, ja toisella oli erittäin harvat hampaat, pari hammasta jopa puuttui sieltä täältä. Miehet olivat veljekset Ernesti ja Jooseppi Tylppä, hyvin pahamaineiset kaksoset. Suuren kokonsa vuoksi heitä osattiin pelätä, mutta se mikä järjessä näillä kahdella hävittiin, se voimassa voitettiin. Näky oli oikeastaan hieman koominen, kun kaksi näin massiivista lihavuorta oli tunkeutunut pieneen kuplaan, mutta kupla oli heille tärkeä, se oli kuulunut heidän isälleen, joka oli kuollut kuplaan, viisikymppisen venäläisen prostituoidun, pehmeään syliin. Sydäninfarkti oli iskenyt kesken toiminnan, ja isäukko Tylppä oli lähtenyt maailmasta yhtä äkisti, kuin oli tänne tullutkin. Äitiäkään ei miehillä enää ollut, tämä oli aikoinaan lähtenyt jonkun Ruotsalaisen myyntimiehen matkaan. Isäukko Tylppä oli, kasvattanut kuitenkin vähä-älyiset poikansa, kuten parhaaksi näki, eli kuinka kulkea helpommin elämän kaidalla polulla. Tylpät usein tekivätkin hanttihommia hieman isommille tekijöille, eivätkä kuitenkaan kaikesta huolimatta olleet vielä kertaakaan joutuneet linnaan, vaikka rikosrekisteri molemmilta löytyi. Ratin takana istuva Ernesti huomasi heidän seurattavan kohteensa, nousevan taksiin. He seurasivat liikemies Oskari Vaaksaa, erään tahon toimeksiannosta, homma oli tylsää, mutta tuottoisaa. Ernesti käynnisti auton, ja lähti seuraamaan taksia, hän hyräili samalla jotain ikivanhaa suomi iskelmää, mikä sattui olemaan hänen lempimusiikkiaan. Kesken hyräilyn Jooseppi päästi kovaäänisen pierun. ”Jumalauta Jooseppi, enkä ole sanonut jotain siitä että kuplassa ei ajeta paskaa!” Ernesti tuhahti harvojen hampaiden välistä. Jooseppi vain katsoi veljeään kieroilla silmillään ja hymyili leveästi. ”Pitää sitä jotain kuunnella, kun kuplan radio on rikki!” Tämä nauroi. ”Tuki naamasi, ja soita pomolle, näyttää siltä että Vaaksa palaa kotiinsa” Ernesti kehotti, ja alkoi kaivaa nenäänsä paksulla etusormellaan. Jooseppi avasi hansikaslokeron, ja siirteli hieman ”työkaluja”, jotka olivat kaksi hyvin isoa revolveria, sekä useita luoteja. Hän otti puhelimen ja rupesi painelemaan näppäimiä. Hetken kuluttua Ernesti kyllästyi kuuntelemaan näppäinten ääntä. ”Tuleeko siitä helvetti mitään!?” Hän huudahti. Jooseppi kurtisti kulmakarvojaan. ”En minä ymmärrä mitään näistä Nokian puhelimista, ei se ole minun vikani että Japanilaiset tekevät näin monimutkaisia laitteita!” Tämä tuhahti, Ernesti pyöritteli silmiään. ”Voi hyvä idiootti, Nokia ei ole Japanilainen firma, se on Ruotsalainen!” Tämä huudahti ja nauroi veljensä tyhmyydelle. Jooseppi vain murahti, ja onnistui vihdoinkin löytämään pomon numeron. Hän nosti luurin korvalleen, ja odotteli vastausta. ”No niin pomo, minä tässä… niin siis Jooseppi… se äijä kävi jonkun yksityisetsivän luona… ja nyt se on menossa kotiinsa päin… ” Tämä puhui katkonaisesti puhelimeen. ”Joo… no me ilmoitellaan.. selvä!” Jooseppi sanoi, ja lopetti puhelun. Hän heitti puhelimen takaisin hansikaslokeroon, ja nyökytteli vain hymyillen. Ernesti odotti tietoja veljeltään, mutta tämä ei näyttänyt tajuavan sanoa mitään. ”No?” Hän tuhahti, Jooseppi käännähti katsomaan. ”Mitä no?” Tämä kysyi ihmeissään. ”Mitä se sano?” Ernesti tiuskaisi. ”Kuka?” Jooseppi vastasi. Ernesti pyöritteli silmiään. ”Voi vittu, joulupukki, no pomo tietysti, kuka muukaan?” Tämä huudahti. ”Jaa, niin joo pomo, en heti tajunnut” Jooseppi naureskeli ja oli taas hiljaa. Ernesti katseli veljeään, ja pyöritti päätään. ”Joskus kuule mä mietin että kumpi meistä on se fiksumpi ja kumpi tyhmempi” Hän sanoi hiljaisella äänellä, Jooseppi vain nyökytteli hymyillen, ja pysähtyi sitten miettimään veljensä sanoja, raapien mietteliäänä päätään. ”Älä raavi päätäs, saat tikkuja sormiin” Ernesti tokaisi, Jooseppi käännähti ihmetellen veljensä puoleen, hänen silmänsä tuntuivat menevän ihmetyksestä vielä kierompaan. ”Mitä?” Hän kysyi. ”Ei mitään, sano nyt mitä se pomo sanoi” Ernesti huokaisi ja katsoi ikkunasta ohi matelevaa liikennettä. ”Se käski meidän seurata sitä yksityisetsivää, ja jättää vanha äijä toistaiseksi rauhaan” Jooseppi kertoi. ”Olisit helvetti sanonut aiemmin, tässä on ajettu ihan toiseen suuntaan jo pidemmän aikaa” Ernesti tuhahti, ja teki tiukan u-käännöksen kadulla, aiheuttaen muiden autoilijoiden joukossa hyvin voimakkaita mielipiteitä.

Istuin edelleen pöytäni ääressä, ja laskin vihdoinkin paperit käsistäni. Viski oli alkanut tehdä vaikutustaan, ja ihmekös tuo, kun olin jo puoli pulloa kumonnut lukiessani. Nyt kirjaimet alkoivat elää omaa elämäänsä, ja ajattelin antaa asian olla tältä päivältä. Päällisin puolin olin päässyt selville jutun pääpiirteissä. Ennen katoamistaan Nils Vaaksa, oli tutustunut innokkaasti vanhaan legendaan, jonka minäkin olin joskus kuullut. Kerrottiin että sodan aikaan, Saksalaiset olisivat rakentaneet salaisen bunkkerin Lapin erämaahan, ja bunkkeriin on kuulemma kätketty erilaisia sotasaaliita, mukana jopa hyvin historiallisiakin esineitä. Saksalaiset olivat nimenneet paikan, vanhan suomalaisten kansan uskon mukaan, aarnihaudaksi. En tiedä onko bunkkeria olemassa, mutta harva sitä on jopa yrittänyt löytää, tosin papereiden mukaan Nils löysi jotain, jonka ansiosta hän oli varma bunkkerin sijainnista. Tosin se seikka, että mitä hän oli löytänyt, oli vielä hämärän peitossa, olisi varmaan parasta selvittää mitä hän löysi. Johtaja Vaaksa oli jättänyt kansioon kirjeen ja avaimen, Nilsin kotiin Espoossa, kirjeessä kerrottiin, että koska johtaja Vaaksa omisti asunnon, ei sitä ollut myyty eteenpäin, ja kaikki tavarat olivat vielä paikoillaan. Tosin hän ei kirjeen mukaan ollut mitään ratkaisevaa asunnosta löytänyt. Laitoin kansion toimistoni kassakaappiin, joka oli piilossa kirjahyllyssä, otin seteleistä pari sataa mukaan, ja päätin suunnata terassille, helteinen päivä oli kääntymässä iltaan, ja välillä ikkunasta näkemäni kukkahameiset neitoset, olivat herättäneet sen alkukantaisen miehen vaiston. Suuntasin kantapaikkaani, Tynnyripubiin, jossa olin istunut harva se ilta. Astuin ovesta sisään, ja hiljainen ilmapiiri tervehti minua hiljaisella olemuksellaan. Tiskin takana hääräili Liisa, kapakan omistaja. ”Katsos, itse herra yksityisetsivä, laitetaanko se tavallinen, vai laitetaanko tuolla takahuoneessa?” Liisa kysyi iskien silmää. Istuin jakkaralle hymyillen. ”Pistä nyt ensin se olut, niin katsotaan sitten” Sanoin hymyillen, Liisa alkoi hymyillen laskea olutta hanasta tuoppiin. Välillämme Liisan kanssa oli syvä ystävyys, tosin pari kertaa olimme eksyneet vällyjen väliin, mutta se ei ollut ystävyyttä pilannut, olimme sopineet vain kahden sinkun aikuisen tavoin, pitävämme hauskaa aina silloin tällöin. Otin kulauksen kylmästä huurteisesta, ja katselin ympärilleni, kaikki ihmiset olivat näemmä pakkautuneet terassille, siksi sisällä ei juuri ollut ketään. ”Tuollaisiakin vielä näkee!” Liisa sanoi huokaisten, katsoen minun ohi, ikkunasta ulos. Käännyin katsomaan, ja näin baarin eteen juuri pysäköityneen vanhan keltaisen kuplan, autossa näytti istuvan pari tyyppiä, mutta en kiinnittänyt siihen sen suurempaa huomiota. ”Äidilläni oli tuollainen, tosin valkoinen” Liisa kertoi, laittaen samalla laseja paikoilleen. Hymähdin vastaukseksi, yritin rentoutua ja olla miettimättä juttua, jonka olin saanut. Jokin papereissa jäi minua vaivaamaan, aivan kuin olisin jättänyt jonkun tärkeän seikan huomiotta. Ajatukseni katkesi lasien särkymiseen, ja vahvan kinastelun ääneen. Katsahdin miten pari kanta asiakasta puliukkoa, rupesi tappelemaan terassilla, varmaankin tehdäkseen vaikutuksen pariin nuoreen neitokaiseen, joita enemmän huvitti miehet kuin kiinnosti. Tynnyripubin portsari Lasse tuli juuri vessasta, ja katsahti terassille, sitten hän huomasi minut. ”Terve Juha, tulen ihan kohta juttelemaan!” Hän huikkasi, ja kääri mustan paitansa hihat ylös. Lasse oli mukava mies, isokokoinen, ja vahva, mutta hyvällä sydämellä varustettu. Pian hän retuuttikin taistelevia metsoja ulos kapakasta, ja toivotti nämä tervetulleeksi taas ensi viikolla. Se tosiaan tarkoitti, ettei todellakaan kannattanut edes yrittää lähipäivinä tulla baariin. Lasse istahti vierelleni, ja vinkkasi Liisalle, että tämä antaisi kupin kahvia.

Lassen kanssa juttelin reilun puolituntia, kunnes pari tuoppia alkoi muistuttaa vessan tarpeellisuudesta. Nousin jakkaralta, ja kävelin kevyin askelin vessaan. Palattuani, oli baarin puolelle saapunut lisää väkeä, ja huomioni kiinnittyikin nurkkapöytään istahtaneelle, tummahiuksiseen kaunottareen. Hänen kapeissa, mutta kauniissa kasvoissa oli jotain salaperäistä, huulet olivat varsinaiset pusuhuulet, ja naisen katse leikkasi ympäristöä kuin veitsi. Ryhdistäydyin ja tarkistin nopeasti, etten ollut unohtanut vetoketjua auki, ja partavetenikin tuntui vielä tuoksuvan. Otin tuoppini tiskiltä, ja istuin nurkkapöydän viereiseen sohvaan. Nainen huomasi minut ja hymyili hyvin viehkosti, hän kaivoi puhelimen laukustaan ja alkoi näprätä sitä. Yleensä minulla oli jonkinlainen iskurepliikki, tai aloitus, mutta en nyt vain jostain syystä saanut sanottua mitään. ”Kun kerta siinä mietit mitä sanoa, niin tarjoa nyt ensin vaikka siideri?” Nainen sanoi minulle, nostamatta katsettaan puhelimesta. Hölmistyin silmin nähden, enkä vieläkään tajunnut mitä sanoa. Nyt nainenkin nosti katseensa minuun. ”Niin, vai kelpaako juttuseura?” Tämä kysyi hymyillen. Myönsin että seura ei ollut pahitteeksi, ja kävin hakemassa kuivan omenasiiderin naiselle. Seuraavat neljä tuntia ovat minulle hieman utuisia, ja oikeastaan ajatus alkoi kulkea vasta siinä tilanteessa, kun olimme naisen kämpillä, ja hän alasti sylissäni, pomppien villisti ylös alas, ja huutaen hurmiossa. Lemmenleikkien jälkeen makasimme myllätyllä sängyllä, makuuhuoneessa oli tuskallisen kuuma jo muutenkin, ja nainen vielä painoi hikisen vartalonsa minua vasten. Enpä muista koska olisin ollut naisen kanssa, joka oli noin vahvasti ottanut ohjat sängyssä, nainen oli selvästi vahva ja dominoiva, ja se kelpasi minulle. Tunnin maattuamme, nainen ilmoitti menevänsä suihkuun, ja kiitti minua temmellyksestä. Katsoin tehtäväni tulleen täytetyksi, joten puettuani, suuntasin takaisin Helsingin heikosti hämärtyvään kesäiltaan. Löysin itseni taas tutusta Tynnyripubista, jonka tammiselle baaritiskille tein reviirini. ”Aha, tuhlaajapojan paluu!” Liisa nauroi tiskin takaa, hymyilin raukeasti ja nojauduin tiskiin tukevammin. ”Pistäs Liisa yksi … tai helvetti, pistä saman tien neljä viskiä!” Sanoin, ja ladoin setelit pöytään. Kumosin kaksi ensimmäistä viskiä nopeasti, ja kolmannen kaadoin neljännen seuraksi lasiin, ja pyörittelin sitä mietteissäni. En miettinyt tuota tummaa, salaperäistä kaunotarta, vaan ajatukseni olivat palanneet Nils Vaaksan tapaukseen, ja natsien aarnihautaan. Huomenna ottaisin tehtäväkseni tutkia Nilsin asunnon, jos vaikka löytäisin jotain, mitä Oskari Vaaksa ei ollut huomannut. Loppuilta muuttui pian yöksi, ja istuin jo viilenevässä ilmassa, Tynnyripubin terassilla. Maailma heitti kuperkeikkaa, ja olo oli humalan hyvä. Seuraavat muistikuvat ovatkin, kun havahdun nojaamasta vessan pönttöön, ja kaurapuuro poltteli vatsassa niin, että meinasi tulla ylös. Katsoin kelloani ja huomasin sen olevan jo puoli viisi, päässä oli meneillään raskaan sarjan nyrkkeilymatsi, ja matsin loppuun olisi varmasti vielä pitkä matka. Katsoin varovasti ympärilleni, ja huokasin sentään olevani kotona. Vessanpönttö oli tällä hetkellä paras kaverini, jossain takaraivossa kummitteli ajatus, että tulisipa arvon velkojat herrat Kiila ja Teränen, ja lopettaisi tämän pullon hengen kärsimisen. Suuhuni alkoi kerääntyä suolamaista sylkeä, ja pian sen jälkeen oksensinkin voimakkaasti pönttöön. Vartin istuessani vessan valkoisella kaakeli lattialla, sain väännettyäni itseni irti lattiasta, jalat olivat puutuneet ja aivan hyytelönä. Vedin vessan, ja hoipertelin makuuhuoneeseen, jonka ovella pysähdyin hämmästyen. Sängyllä makasi alaston nainen, ja nukkui sikeästi, naisella oli pitkät vaaleat hiukset, sekä isohkot rinnat, mutta naama ei näyttänyt tulevan mieleen. Lattialla, maton reunassa näkyi lojuvan käytetty kondomi. Olin kyllä totaalisen hämmästynyt, en nimittäin muista ollenkaan harrastaneeni seksiä, osittain olin myös ylpeä itsestäni että olin pystynyt suoritukseen tässä kunnossa, ainakin uskoin niin. Rojahdin sänkyyn ja nukahdin kuunnellen voimakasta sydämeni lyöntejä kesäisen aamuyön hiljaisuudessa. Heräsin seuraavan kerran kello kahdeltatoista, ja krapula ei enää ollut niin vahva, katsoin viereeni, ja huomasin naisen poistuneen sängystä. Nousin ylös ja kaksioni keittiöön, eikä naista näyttänyt olevan sielläkään, ehkä vessassa, mutta ei. Nainen oli selvästi lähtenyt jo omia aikojaan, kaksi naista samana iltana, nuorempana oli ollut jopa kolme naista eräänä iltana, tosin joku niistä olisi saanut jäädä laittamatta, nimittäin se ilta muistutti kirpaisevasti useamman päivän. Pesin vessassa hampaani ja lorotin helpotukseni pönttöön, jonka jälkeen tallustelin keittiöön. Haukottelin, ja avasin oven, raapien samalla toisella kädellä takapuoltani. Jääkaapin sisältö oli oikeastaan aika yksinkertainen, ylähylly täynnä täysiä kaljatölkkejä, keskihyllyllä puolikas juusto, josta oli hyvää vauhtia näemmä tulossa omatekoista homejuustoa, sekä mikrolasagnea. Alimmalla hyllyllä näkyi olevan litran viski pullo, avaamatonkin vielä, ja paketti grillimakkaraa. Ovessa taas oli puolikas koskenkorva, ja varmaan kuukauden vanha maito purkki. Otin pari makkaraa, ja suljin oven, makkara suupielessäni aloin keittää aamukahvia. Kahvia keittäessäni yritin kovasti muistella kuka tämä salaperäinen vaalea nainen oli, mutta muistikuvani siltä ajalta olivat täysin pimennossa. Kahvinkeitin henkäisi pian siihen malliin että kupillinen oli valmis. Kaadoin kahvia kertakäyttö kuppiin, ja päätin ihan parannukseksi lorauttaa joukkoon, vähän viskiä. Tänään pitäisi paiskia töitä, joten piti olla pirteänä. Ennen kuin suljin pullon, otin siitä huikan raakana suuhun, purskuttelin ja sylkäisin sen altaaseen. Kävelin olohuoneeseen, ja laitoin television päälle, televisiosta tuli joku tekstiviesti talkshow, jonka vieraana oli joku nuori tuore, teini-idoli, joka hyvin ylpistyneesti selitti, miten hän oli aito, ja kaikki muut pelkkiä teeskentelijöitä. Pyörittelin silmiäni, ja nappasin tupakka-askin pöydältä. Avasin parvekkeen oven, ja istuin alas nuhjuiselle, mutta mukavalle nahkanojatuolille, jota pidin parvekkeella. Sytytin tupakan, ja suljin silmäni, hörppien välillä kahvia, ja ottaen välillä henkoset savukkeestani. Sitten se iski, kuin salama kirkkaalta taivaalta, muistin kuka tuo salaperäinen vaalea nainen oli. Muistin väitelleeni tämän kanssa terassilla, hänen rinnoistaan, joita väitin silikonirinnoiksi, ja tämä väitti niiden olevien aidot. Sitten muistankin että lähdimme tarkistamaan asiaa asunnollemme, ja muistaakseni ne tosiaan olivat aidot, tosin minulle se oli aivan sama oliko aidot vai ei, rinnat kuin rinnat. Hymähdin ja suupieleni vääntäytyi virneeseen, kaikkea sitä kyllä kännissä tulee touhuttua. Muistiini alkoi palailla, enemmänkin asioita, nainen oli itse tullut pöytääni, ja oikeastaan oli jo aloittanut rankan flirtin, ja hän oli ehdottanut rintojen tarkistusta luonani. Hymähdin, ja jokin minua jäi vaivaamaan naisessa, mutta en vain keksinyt mikä, tämä piirre kuului luonteeseeni, vaistosin yleensä aina jos jossain asiassa oli jotain häiritsevää, tosin en koskaan heti keksinyt mitä. Päätin suunnata toimistolleni, heti kun olin siistiytynyt.

Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, samalla kun kävelin toimistolleni päin. Tänään päätin turvautua vain kraana veteen, sekä aspiriinin parantavaan voimaan, ei alkoholia tippaakaan. Saavuin toimistolleni, mutta kaivaessani avaimia, huomasin jotain, joka sai otsasuoneni sykkimään, ovi oli auki, ja oven lasi rikottu. Toimistooni oli murtauduttu. Syöksyin sisään, koko toimisto oli pengottu läpikotaisin, papereita oli siellä täällä lattiaa, hyllyt oli vedetty alas, jopa kahvinkeitin oli heitetty seinään. Mieleeni tuli ensimmäiseksi Kiila ja Teränen, jotka olivat varmaankin tehostaneet velkojen perintää tuhoamalla toimiston, mutta luovuin tuosta ajatuksesta, jäljet viittasivat selvästi siihen, että murtautuja tai murtautujat, olivat selvästi etsineet jotain. Kävelin kirjahyllyssä sijaitsevalle piilossa olevalle kassakaapille, ja huomasin sen olevan koskematon, ja yhä piilossa, vaikka suurin osa kirjoista oli vedetty alas. Rahat, kansio sekä Nilsin asunnon avaimet olivat tallessa. Annoin niiden vielä toistaiseksi olla paikoillaan, ja aloin siivota toimistoa. Uskomatonta miten näin julkisella paikalla sijaitseva kiinteistö, voidaan ryöstää tai yrittää ryöstää noin vain. Vasta neljän jälkeen iltapäivällä, olin saanut siivottua, sekä oveen oli vaihdettu uusi lukko, tunsin nimittäin erään lukkosepän, joka hoiti homman saman tien ja nopeasti. Ikkunan vaihtoon saapui itse talonmies, apulaisineen, mutta jätin heidät työskentelemään ikkunan kimpussa, ja suuntasin itse Espooseen, mutta auton rattiin en vielä uskaltanut, krapula nimittäin muistutti edelleen olemassa olollaan. Päätin soittaa itselleni kyydin, ja kukas muu sopisi paremmin kuin Pilluralli – Palle. Palle oli vanha kaverini, hieman omalaatuinen, ehkä hieman kylähullun vikaa, jos niin voisi kutsua näin isossa kaupungissa, rikkaan perheen vanhin poika, jonka intohimot olivatkin autot, hänen isänsä ei ollut pitänyt aikoinaan siitä, ettei poika ollut jäänyt perheyritykseen, vaan oli opiskellut itsensä autonkorjaajaksi, ja hän omisti oman korjaamon lähellä länsi-satamaa. Pilluralli – Palleksi häntä kutsuttiin sen takia, että oli korkannut useamman neitokaisen autojensa takapenkeillä, ja Palle nimi oli vain jäänyt jostain lapsuudesta, oikea nimi oli Patrick. Pian Palle, vastasikin ja tervehti omaan hauskaan tyyliinsä. ”Kato dekkari, mitä hinttari?” Hän huudahti nauraen puhelimeen. Naureskellen pyysin häntä pikaisesti kyyditsemään minut Espooseen. Siinä samassa eteeni kurvasi musta amerikanrauta, jonka ikkuna rullautui auki. Ratin takana istui Palle, luuri korvallaan. ”No sen kuin kipuat kyytiin!” Hän huudahti, ja nauroi. Hämilläni katsoin miestä, kännyllä yhä korvallani. Istuin etupenkille, ja katsoin yhä kummeksuen Pallea, tämä vinkkasi silmää, ja nauroi. Palle oli aina erikoisen näköinen, yllään hänellä oli verkkopaita, lyhyet shortsit, sekä valkoinen lierihattu, silmillä hänellä oli pyöreät aurinkolasit. ”Miten helvetissä sinä siinä?” Sain lopulta hämmennykseltä kysyttyäni. ”Olin testaamassa tätä uutta kaunokaista, eikö kissa kehrääkin ihanasti? Ajoin juuri nurkillasi kun soitit, mutta hiiret siitä, Espooseen siis!” Palle tokaisi ja painoi kaasua. Kuuntelin levyltä jotain vanhaa rytinä rock biisiä ja suljin silmäni.

Ernesti ja Jooseppi Tylppä seisoivat hississä, ja hikoilivat hermostuneina. Hissi saapui ylimpään kerrokseen, ja miehet astuivat ulos hissistä. He kävelivät pitkää käytävää pitkin ja saapuivat mustalle ovelle. Jooseppi painoi odotus nappia, ja vihreä valo ilmoitti heille luvan tulla sisään. He astuivat sisään isoon toimistoon, jonka valtavan ikkunan edessä istui mies, joka tuijotti ulos ikkunasta. Suuren nahkatuolin selkänojan takaa nousi kevyt sikarin savu, jota mies kiihkeästi poltteli. ”Mitä pojat?” Kuului rauhallinen ääni selkänojan takaa. ”Pomo, me käännettiin koko sen äijän toimisto…” Jooseppi alkoi änkyttää. ”Äijän?” Mies kysyi edelleen rauhallisesti. Jooseppi vilkaisi veljeään Ernestiä hermostuneena. Ernesti vilkaisi vihaisesti kierosilmäistä veljeään, joka hikoili entistä voimakkaammin, hän kääntyi takaisin miehen puoleen. ”Veljeni tarkoittaa sitä dekkaria, tai siis yksityisetsivää, me palkattiin huora harhauttaa sitä eilen, että saataisiin aikaa penkoa sen toimistoa” Hän kertoi. Mies ei edelleenkään kääntynyt veljesten puoleen, vaan karisti vain kevyesti tuhkaa sikaristaan lattialle. ”Teillä se leikkaa” Tämä sanoi rauhallisesti, mutta edelleen hyvin ivallisesti. ”Entä kansio?” Hän kysyi. Veljekset vilkaisivat toisiaan taas hermostuneina. ”Emme löytäneet sitä” Jooseppi änkytti, ja ihan kuin hänen silmänsä olisivat taas kieroutuneet enemmän jännityksestä. ”Huomasiko hän eilen että seurasitte?” Mies kysyi edelleen piinaavan rauhallisesti. ”Emme usko, tämä oli aika kännissä” Ernesti paljasti. Mies vain imaisi sikariaan ja puhalsi harmaan pilven ilmaan. Hän ei edelleenkään kääntynyt miesten puoleen. Veljeksethän olisivat voineet helposti ampua miehen, kun tämän selkä oli kääntyneenä, mutta mies tiesi olevansa sen verran vaikutusvaltainen ja pelottava, ettei hän juuri pelännyt moista asiaa, oikeastaan hän ei pelännyt mitään, eikä oikeastaan tuntenut mitään, hän oli tunteiltaan erittäin kylmä, hyvin narsistinen luonne, ja Tylpän veljekset tiesivät miehen taustan, siksi pelkäsivätkin tätä ja kunnioittivat, he olivat kerran todistaneet miehen hakanneen toisen miehen hengiltä golfmailalla, silmääkään räpäyttämättä. Tylpät oli tietysti joutunut ruumiin hävittäjiksi. Mies oli vaikutusvaltainen, mutta vaikka hänellä oli valtaa ja voimaa, ei tälle ollut ikinä noussut kusi päähän, eikä ego ollut yhtään suuri, aivot näyttivät laskelmoivan ja pelaavan omaa ajatusleikkiä koko ajan. Mies oli pitkään hiljaa, ja poltteli sikaria, Tylpät tiesivät olla kysymättä mitään koska tiesivät tämän miettivän ankarasti. ”Mikä tämän etsivän nimi on?” Mies lopulta kysyi leikaten hiljaisuuden katki kuin veitsellä. Ernesti kaivoi lunttilapun taskusta ja siristeli silmiään vähän aikaa. ”Juha Laakso”. Mies tuntui liikahtavan levottomasti tuolillaan. ”Vai että yksityisetsivä Laakso” Mies totesi, eikä vieläkään kääntynyt miesten puoleen. ”Tunnetteko miehen?” Jooseppi kysyi. ”Ei, en tunne henkilökohtaisesti, olen lukenut miehestä kyllä, kuulemma hyvä alallaan, vai on vanha mies Vaaksa palkannut tämän etsimään ”aarnihautaa” ” Mies tuumi kylmän rauhallisesti, kuin ivaa äänessään. ”Itse asiassa vanhus palkkasi Laakson etsimään kadonnutta poikaansa” Ernesti kertoi. Mies vain hymähti. ”Niin tietysti, vanha hölmö luulee vielä löytävänsä poikansa” Tämä sanoi ja otti taas savut pitkästä ohuesta sikaristaan. ”Seuratkaa äijää, ja hankkikaa se kansio minulle, mutta älkää paljastako itseänne, älkääkä missään nimessä minua!” Mies sanoi ja näytti kädellään merkin että miehet poistuisivat. Tylpät vain kiittivät, ja lähtivät. Hississä ollessaan molemmat pyyhkivät hikeä otsaltaan. ”Miksi pomo on niin kiinnostunut siitä kaanihaudasta?” Jooseppi kysyi. ”Se on maalihauta, eikä kaanihauta!” Ernesti korjasi veljeään. ”Pomo on sairaalloisen kiinnostunut keräämään vanhoja esineitä, ja mitä legendaarisempia, sen arvokkaampia, se on oikeastaan hänelle pakkomielle!” Ernesti kertoi, tuijottaessa hissin välkkyviä kerrosvaloja. ”Mä vähän luulen että se dekkari on vienyt kotiinsa ne paperit, mun mielestä katsotaan onko se kotona, ja sitten murtaudutaan jos ei ole.” Jooseppi ehdotti, Ernesti katsoi kerrankin fiksua ehdotusta heittänyttä veljeään hieman hämmästyen. ”Hyvä idea, ihan kuin omasta päästä!” Hän sanoi taputtaen veljeään olalle, tämä kuitenkin katsoi kummeksuen kieroilla silmillään veljeään. ”Kenen päästä?” Tämä kysyi, ja sai Ernestin pyörittelemään silmiään.
Heräsin siihen kun Palle pysäytti auton, ja tönäisi minua. Olin nukahtanut ja olimme saapuneet Espooseen, vieläpä oikeaan osoitteeseen, jonka olin antanut Pallelle, tosin auton navigaattori auttoi kummasti. Palle oli pysäköinyt auton talon pihaan. Astuimme autosta ja ihailimme valkoisesta tiilestä rakennettua omakotitaloa. Piha näytti olevan ihan hyvässä kunnossa, ilmeisesti herra Vaaksa oli palkannut puutarhurin pitämään pihaa kunnossa, kunnes poikansa kohtalo selviäisi. Palle jäi pihalle tupakalle, ja minä kävelin etuovelle. Avasin suuren tammisen oven, ja astuin tunkkaiseen eteiseen, minut valtasi heti niskakarvoja nostattava hyytävä kylmyys, kuin olisi astunut hautaan, jota vartioi vääryyttä kokenut, vihainen henki. Laitoin valot päälle, ja ne näyttivät toimivankin ihan normaalisti, astuin eteisestä pitkään käytävään, jonka valkoisilla seinillä oli lukemattomia kehystettyjä valokuvia. Pysähdyin yhden eteen, jossa seisoi nuorimies suuressa hiekkakuopassa, ja näytti iloisesti kameralle, jotain pölyistä maljakkoa. Suttuisen naaman takaa tunnistin Nils Vaaksan. Hymähdin ja kävelin eteisen aulaan, talo näytti sisältä paljon isommalta, kuin ulkoa. Kävelin keittiöön, ja katselin sen hiljaisuutta ympärilleen, huomasi että isäntä oli ollut pitkään poissa. Nilsin työhuone sijaitsi autotallissa, joten päätin aloittaa etsimisen sen sieltä. Kävelin keittiön läpi talon taakse, ja avasin autotallin oveksi olettamani oven, mutta päädyinkin saunatiloihin, vasta toisella kertaa tärppäsi. Autotalli oli muutettu hyvin viihtyisäksi työskentelytilaksi. Seiniä sisustivat vahvarakenteiset hyllyt, joille oli pinottu erilaista kirjallisuutta, sekä vanhoja esineitä. Istuin työpöydän nahkatuolille, joka oli varustettu pyörillä. Nojauduin taaksepäin ja katselin jo hieman pölyyntynyttä pöytää, taloudenhoitaja ei käynyt enää niin usein, kun kerta isäntä oli poissa. Availin laatikoita, ja ihmettelin miten joku saattoi olla niin yltiömäisen järjestelmällinen. Kynille oli omat lokeronsa, siis kaikille kynille, tusseille, kuulakärki, sekä lyijykynille, itselläni meni välillä tovi kaivaa toimistoni pöytälaatikosta toimiva kynä, muun rojun keskeltä. Toisessa laatikossa oli joukko papereita, jotka koskivat jotain kaivausta, eikä näyttänyt liittyvän mitenkään juttuun. Kolmannessa laatikossa oli pieni vaaleanpunainen nalle. Kasvoilleni levisi ihmettelevä katse, otin nallen käteeni, ja katselin sitä. Nallen tassusta roikkui kortti, jota vilkaisin. ”Hyvää vuosipäivää kulta! – Sara Jokela”. Laitoin nallen takaisin laatikkoon, ja nojauduin mietteliäänä taaksepäin tuolissa. Kuka ihme oli Sara Jokela, ja miksi hänestä ei ollut mainittu Nilsiä koskevissa papereissa, jotka johtaja Vaaksa minulle antoi? Tyttöystävästä ei ollut mainittu mitään, ja hänellä voisi olla tärkeääkin tietoa Nilsin viimeisistä vaiheista. Painoin nimen mieleeni, jotta voisin ottaa selville hänen olinpaikkansa numerotiedustelusta, mutta silmäni osuivat seinällä roikkuvaan muistitauluun, jossa näytti olevan Saran käyntikortti. Otin kortin, ja katselin sitä. ”Freelance näyttelijä – Sara Jokela”, luin kortista ääneen ja hymähdin itsekseni, vai että ihan näyttelijä. Huokaisin ja laitoin kortin lompakkooni, yhtäkkiä huomasin tuijottavani Nilsin kirjahyllyä. Ylähyllyllä oli muinainen halkeillut vaasi, mutta sen jalusta kiinnitti minuun huomiota. Nostin vaasia varovasti ja poistin jalustan, huomasin sen olevan musta nahkakantinen kirja. Avasin kirjan ja huomasin sen olevan Nils Vaaksan henkilökohtainen ”päiväkirja” tai vastaava. Nilsin käsiala oli upean tarkkaa ja kaunista, sekä hyvin selkolukuista. Merkinnöissään hän käsitteli hyvin paljon ”aarnihaudan” legendaa, ja oli koonnut aika paljon, selasin kirjaa loppuun päin, ja päivä jolloin hän katosi alkoi lähestyä, mutta sivuilla, joilla piti olla viimeiset merkinnät, oli revitty irti. ”Helvetti” Kirosin ääneen, ja huokaisin syvään. Lähdin talosta, ja autoon nojaileva, tupakoiva Palle haukotteli maireasti. ”No löysikö herra etsivä mitään?” Hän kysyi, heilutin kirjaa kädessäni, mutta en sanonut mitään, olin niin mietteissäni. Sanoin Pallelle, että tämä ajaisi minut toimistolleni, tunsin päässeeni hieman eteenpäin, mutta törmänneeni seinään. Ensitöikseni minun pitäisi saada tämä Sara Jokela kiinni, hänelle minulla oli muutama mielenkiintoinen kysymys.

Mietteliään ajomatkan jälkeen kiitin Pallea kyydistä, ja huomasin että toimistoni oven ikkuna oli vaihdettu, ja sen alakulmaan oli lätkäisty tarra, jossa varoitettiin, että liikkeessä oli turvajärjestelmä. Paskat liikkeessäni mitään järjestelmää oli, mutta kaipa tuo pitäisi pitkäkyntiset edes hieman loitolla. Avasin oven, ja talonmies oli ystävällisesti jättänyt pöydälleni laskun, tuhahdin hermostuneena ja laitoin laskun muiden erääntyneiden joukkoon laatikkoon. Kävin keittämässä vahvan kupin kahvia, ja sytytin tupakan, otin lompakosta Sara Jokelan käyntikortin ja pyörittelin sitä käsissäni, odottaessani kahvia. Kupin otettuani, näpräsin kännykälläni Saran numeron, ja jäin odottamaan. Muutaman hälytyksen jälkeen vastasi hieman varovainen ja hellä naisen ääni. Esittelin itseni, ja pahoittelin häiriötä, nainen oli omituisen hiljainen ja kuunteli tarkkaan mitä asiani koski, mutta kertoessani tutkivani Nils Vaaksan juttua, nainen huudahti itkunsekaisella ja pelokkaalla äänellä, ettei halunnut sekaantua asiaan mitenkään, ja iski luurin korvaani. Yritin soittaa uudelleen, mutta puhelin oli kytketty pois päältä. Ajattelin että olisin käynyt hänen luonaan, mutta en usko että hän olisi päästänyt minua sisälle, joten poikkesin läheiseen internet kahvilaan, ja googletin hänen nimensä. Hän oli näemmä tällä hetkellä Helsingin kaupunginteatterissa, jossain farssissa, joka tulisi myöhemmin ensi-iltaan, tunsin erään kyseisen teatterin työntekijän, jolle soitin ja kysyin koska kyseisellä porukalla olisi harjoitukset. Sain tietää että huomenna päivällä, olivat jonkinlaiset lukuharjoitukset, ja saattaisin saada kyseisen henkilön kiinni siinä kahden kolmen välillä. Pyörittelin asioita mielessäni, kävellessäni takaisin toimistolleni, tänään tekisin pitkää päivää, aion lukea nimittäin Nils Vaaksan koko ”päiväkirjan” läpi. Tekstiä oli paljon, ja se näytti käsittelevän ainoastaan ”aarnihautaa”. Huomioni kiinnittyi kadulla, toimistoni eteen pysäköityneeseen, vanhaan keltaiseen kuplavolkkariin. Ihmettelin missä olin ennen nähnyt tuon kyseisen auton, ja muistin auton olleen eilen Tynnyripubin edessä, tai ainakin samanlaisen kuplan. Auton takalasista näkyi, että edessä istui kaksi, todella isoa miestä. Tullessani lähemmäksi, miehet näyttivät hätkähtävän, ja kaasuttivat tiehensä. Kohautin vain olkapäitäni, ja astuin taas tuttuun toimistooni. Keitin pannullisen kahvia, laitoin etuoven lukkoon, ja syvennyin Nils Vaaksan päiväkirjan pariin.

Seuraavana päivänä heräsin kellon lyödessä jo kaksi, heräämiseni oli oikeastaan varsinainen säikähtänyt hätkähdys, kylmä hiki kulki selkääni pitkin, ja olin hieman hengästynyt, ei, kyseessä ei ollut mikään ”märkäuni”, enemmänkin painajainen, ja muistaakseni se liittyi jotenkin ”aarnihautaan” ja elävältä hautaamiseen. Puistelin päätäni, ja päätin lähteä saman tien, päälle puettuani, Helsingin kaupunginteatteriin. Teatterilla oli suhteellisen hiljaista, jotkut työntekijät ravailivat siellä täällä. Kysyin vahtimestarilta neuvoa, mistä päin löytäisin Sara Jokelan. Vahtimestari neuvoi minut ”suurelle näyttämölle”, jossa näkyi menevän harjoitukset. Katselin harjoituksia jonkin aikaa, ja huomasin, ettei näytelmä ollut mikään farssi, vaan perustui legendaariseen Mika Waltarin Komisario Palmun erehdykseen. Seurasin hetken mielenkiinnolla harjoituksia, kyseessä oli jonkinlainen lukuharjoitus, mutta näyttelijät näyttivät omaksuvan roolihahmojaan, hakemalla eleitä ja ilmeitä. Mietin kuka esittäisi Komisario Palmua, koska elokuvissa häntä oli tulkinnut unohtumaton Joel Rinne, pian jostain lavasteista astuikin mies knallipäässään ja palamaton piippu käsissään, lukien tekstiä. Tunnistin miehen Esko Salmiseksi, ja mielestäni hän oli mitä mainioin esittämään Palmua. Näytelmä pitäisi käydä katsomassa, sitten kun se olisi valmis, ajatukseni keskeytyi kun ohjaaja huusi näyttelijöitä tauolle. Yksi näyttelijöistä käveli ohitseni ja kysyin häneltä kuka henkilöistä oli Sara Jokela. Näyttelijä näytti minulle punatukkaista naista, joka syventyi tekstiin, istuen katsomon puolella. Saralla oli lyhyt punainen tukka, ja kasvoilla hieman erottui pisamia. Kävelin hänen luokseen ja tervehdin kohteliaasti. Sara nousi seisomaan ja hymyili. ”Älä pelästy, mutta olen se yksityisetsivä joka teille, eilen soitti, Juha Laakso”. Sanoin ja ojensin käteni. Saran, äsken niin iloisille kasvoille levisi selvästi hermostuneisuus ja pelko. Hän kätteli minua hyvin nopeasti ja hermostuneesti. ”Anteeksi, en tarkoita säikäyttää, enkä halua aiheuttaa teille mitään vaivaa. Tutkin Oskari Vaaksan toimeksiannosta Nils Vaaksan katoamista, ja olisin vain halunnut kysyä pari kysymystä jos se teille sopii?” Sara katseli minua päästä jalkoihin. ”Oletko ihan oikeasti yksityisetsivä?” Hän kysyi. Näytin lompakostani henkilötietoni, sekä yksityisetsivän korttini. ”En vaivaa teitä pitkään, olisimmeko ehtineet, vaikka käymään kahvilla?” Kysyin ja laitoin lompakkoni takaisin povitaskuun. Sara vilkaisi näyttämölle, jossa seisoi vain ohjaaja, meuhkaten jotain väsyneen näköiselle lavastajalle. ”Juu, meillä taitaa olla sellainen puoli tuntia” Hän sanoi hymyillen.

Kohta istuimmekin kahvilassa, ja herrasmiehenä olin tietysti tarjonnut kahvit. ”Tiedän että aihe on teille hankala, mutta oliko Nils teille kovinkin läheinen?” Kysyin, nostamatta katsettani kahvikupista. Sara huokaisi, ja katsoi sivulle, ihan kuin katsoen menneisyyteen. ”Nilsin ja minun suhteeni oli yhtä myrskyä, en tavoittanut häntä henkisellä tasolla. Näyttelijänä olen hieman herkempi sielu, kun taas Nilsiä kiinnosti ne ikivanhat esineet, eikä hän juuri puhunut tunteista, tai ainakaan ei uskaltanut. Ennen katoamistaan, hän oli niin keskittynyt siihen sodanaikaiseen natsien aarteeseen, minä jäin jollekin myytille toiseksi” Sara kertoi, ja hänen silmänsä kostuivat hieman, karistin nolona kurkkuani ja haukkasin pullasta palasen. Sara katseli hetken ”menneeseen” ja hätkähti takaisin. ”Jätin hänet kaksi viikkoa, ennen hänen katoamistaan. Poliisit kyselivät ne tavanomaiset, mutta minua ei sen enempää juttuun sotkettu kun hän katosi” Hän kertoi ja otti varovaisen hörpyn kahvista. ”Ottiko hän yhteyttä, juuri ennen katoamistaan?” Kysyin, ja Sara hätkähti. ”Sain kaksi päivää ennen katoamista omituisen puhelun keskellä yötä. Nils oli selvästi juovuksissa, mikä oli hyvin omituista, koska hän ei koskaan juonut. Hän selitti pelkäävänsä, ja sanoi lähtevänsä joksikin aikaa pois. Yritin kysyä mitä hän pelkäsi, ja mistä oli kyse, mutta hän otti taas puheeksi sen natsien aarteen, sekä selitti rakastavansa minua, sitten puhelu vain katkesi” Sara kertoi, olin häkeltynyt. ”Katkesi? Sen jälkeen et kuullut hänestä?” Kysyin, Sara painoi päänsä alas, ja hypisteli serviettiä. ”Ei, en enää kuullut hänestä” Hän sanoi varovasti. Hymähdin ja nojauduin hieman taaksepäin. ”Noin näyttelijäksi, te olette huono valehtelemaan, paitsi jos haluatte tosiaan minun huomaavan teidän salaavan jotain”. Sanoin, ja Sara nyökkäsi varovasti. ”Tiedätkö mitä Nilsille tapahtui? Sinun täytyy kertoa?” Tivasin. ”En tiedä siitä mitään, mutta sain kirjeen häneltä, katoamispäivänä. Se sisälsi kirjeen, jonka sisältö on vain minun ja Nilsin välinen” Sara sanoi hermostuen. Katsoin häntä jonkun aikaa silmiin, kunnes Sara huokaisten pyöritti päätään. ”Nils ei ole ikinä avautunut minulle, niin kuin siinä kirjeessä. Tulen aina säilyttämään kirjeen, kukaan mies ei ole niin minulle puhunut” Hän kertoi, ja pieni hymy pilkahti hänen huulillaan. Nyökyttelin ajatuksissani, ja katselin kahvini pintaa, sekoitellen sitä lusikalla, jokin ei nyt täsmännyt, ja yhtäkkiä se iski. ”Sara, onko kirje kenties kaksiosainen, sivut kuin repäisty jostain?” Kysyin innoissani. ”Kyllä ne ovat, mistä te sen tiesitte?” Sara kysyi ihmeissään. ”Päiväkirjan puuttuvat sivut, niissä voi olla jotain ratkaisevaa asian tiimoilta.” Sanoin itsekseni. ”Päiväkirja? Tarkoitatko sitä kirjaa minkä Nils oli kokonaan omistanut sille natsi aarteelle?” Sara kysyi. Nyökkäsin vastaukseksi. ”Kertokaa minulle yksityisetsivä Laakso, etsittekö te Nilsiä, vai aarretta?” Hän kumartui kysymään. ”Etsin Nilsiä, jos pääsen hieman tämän ”aarnihaudan” jäljille, pääsen varmasti Nilsin jäljille.” Vastasin, ja mieleeni pujahti taas yksi kysymys. ”Miksi muuten pelkäsitte kun soitin teille, olitte hermona ennen kuin todistin henkilöllisyyteni.” Sara hätkähti taas, ja karisti kurkkuaan. ”Kun Nils katosi, niin puolisen vuotta, minusta tuntui että minua seurattiin. Aina välillä näin saman auton jossain lähelläni, ja pari kertaa sain nimettömän soiton, jossa kyseltiin Nilsistä, ja tästä ”aarnihaudasta”, joku lehden toimittaja muka, kun kysyin nimeä, sain luurin korvaani” Sara kertoi. ”Ja kun Nils pelkäsi ennen katoamistaan, niin te oletitte, että teidänkin olisi syytä pelätä jotain?” Kysyin, kuin kokeillen vettä. Sara nyökkäsi ja huokaisi syvään. ”Ehkä se kaikki oli vain kuvittelua, yksinäisen naisen harhaa” Hän sanoi, ja tuijotti suruissaan kahviaan. ”Neiti Jokela, saisinko nähdä tämän kirjeen, jonka Nils teille lähetti? Se olisi tutkimuksen kannalta hyvin tärkeää?” Kysyin. ”Hyvä on, mutta kotonani teitä en suostu tapaamaan, onko teillä toimistoa tai jotain?” Hän kysyi hermostuen taas hiukan. Annoin käyntikorttini, ja hän lupasi tulla käymään samana iltana. Pian joku kuuluttikin neiti Jokelaa palaamaan harjoituksiin, ja hänen täytyi lähteä. Kiitin häntä tiedoista, ja kirjoittelin tärkeimpiä pointteja ylös pieneen muistivihkooni.

Palasin toimistolleni, koko matkan kuitenkin minut valtasi tunne, että minua seurattiin, tai tuijotettiin, ehkä neiti Jokelan harhakuvittelut seuraamisesta, kävi minunkin aivoilleni. Pysähdyin kadun kulmaan, ja pyyhkäisin auringon tuomaa hikeä otsaltani, istahdin kadun varrella olevaan puiston penkkiin, ja sytytin savukkeen. Katselin ympärilleni, ja nautin Helsingin kaupungin sykkeestä. En vielä kiirehtinyt toimistolleni, päätin nauttia iltapäivän auringosta jonkun aikaa. Yhtäkkiä kuitenkin jokin herätti minut. Kadun varrella, hieman kauempana, oli parkissa taas keltainen kuplavolkkari, ja sen kyydissä kaksi isokokoista hahmoa. Saman auton näkeminen herätti mielessäni kysymyksiä, tietysti jokin takaraivossa muistutti, ettei pitänyt alkaa liian vainoharhaiseksi. Nousin kuitenkin seisomaan, ja teeskentelin, etten muka huomannut koko autoa, joka näytti olevan käynnissä koko ajan. Lähdinkin kävelemään tulosuuntaani, ja hieman autoa lähempänä kiirehdin askeleitani, pieneen hölkkään. Auto lähti äkkiä kaasuttaen paikalta, nyt en enää epäillyt, jotkut seurasivat minua, tosin eivät kovin fiksusti. Auto kaasutti nopeasti, pakoputki paukahtaen, kulman taakse. Nyt minuakin alkoi hermostuttaa, mietin olinko typerä mennyt paljastamaan, tajuavani näiden kahden epämääräisen jättiläisen seuraavan minua, vai kuvittelinko sinänsä vielä. Jonkinlainen, ”etsivän vaistoni” kuitenkin huomautti, jossain takaraivon perukoilla, että ensimmäinen vaihtoehto taisi olla oikein. Lähetin tekstiviestin neiti Jokelalle, että tämä tapaisi minut Tynnyripubissa illalla, itse suunnistin kotiin päin, koko matkan kuitenkin vilkuillen ympärilleni. Saavuin kotiin, ja siellä minua tervehti hiljaisuus, sekä vanhan tupakan katku. Avasin tuuletusikkunan, ja sytytin tupakan, vilkaisin kadulle ikkunasta, ja helpotuin kun en nähnyt kyseistä keltaista kuplaa, päätin keittää kahvia, ja soittaa johtaja Vaaksalle tilanneraportin. Vaaksa vastasikin nopeasti, ja hän ilahtui kovasti, kerrottuani hänelle tutkimusten edistyttyä, ja kerroin löytäneeni hänen poikansa päiväkirjan. Vaaksa kiitteli kovasti tiedoista, ja kehotti soittamaan heti kun jotain enemmän ratkaisevampaa löytyisi, koskien hänen poikansa katoamista. Puhelun jälkeen istuin keittiön pöydän ääreen, ja aloin selata sanomalehteä, tupakka käryten huulessa.

Ernesti Tylppä istui, tavanomaiseen tapaansa kuplan ratin takana, ja puristi molemmin käsin rattia, hiki valui noroina, jopa hänen silmiinsä, ja hän joutui välillä räpyttelemään silmiään kirvelyltä. Jooseppi asteli grillikioskilta, syli täynnä rasvaista pikaruokaa. Ernesti taasen hengitti raskaasti, ja tuijotti eteensä, nortti huulessa käryten. Jooseppi istui autoon, ja heitti Ernestin hampurilaisen kojelaudalle, itse hyökäten makkaraperunoiden kimppuun. Ernesti kääntyi katsomaan veljensä ahmimista, ja häntä kuvotti. Sinappi, ketsuppi, majoneesi, sekä yksinäinen suolakurkun palanen, roikkuivat Joosepin naamasta. ”Me ollaan kuolleita miehiä” Hän sanoi, kääntyen katsomaan taas kaukaisuuteen. Jooseppi lopetti ahmimisensa, ja kääntyi veljensä puoleen. ”Aifen tafia, ku me paflfattuttiin?” Tämä kysyi, suu täynnä ruokaa. Ernesti katsoi veljeään, joka kierosilmäisenä, tuijotti suu auki ja täynnä, ruuan mössöä. ”Ei vittu, nyt se dekkari tietää, että me ollaan seurattu sitä, ei hyvä” Hän sanoi ja sytytti uuden tupakan. Jooseppi taas keskittyi ahmimaan makkaraperunoitaan. ”Kyl fää ihan hyvää on!” Tämä tokaisi veljelleen. ”Ei saatanan pässi, mä tarkoitin ettei ole hyvä, että mentiin paljastumaan” Ernesti karjaisi, ja nappasi käsiinsä hampurilaisen kojelaudalta. Hän avasi paketin, ja jäi tupakka huulessa tuijottamaan hampurilaista. ”Mikä vittu tää on?” Ernesti kysyi, katsoen ruokailuaan lopettelevaa veljeään. ”Hampurilainen” Tämä vastasi ihmeissään, ja näytti kuin hänen silmänsä olisivat vääntyneet, jälleen kerran ihmetyksestä kierompaan. ”Joo, on hampurilainen, mutta mitä tää kananmuna tekee tässä välissä?” Ernesti hermostui. ”Mä sanoin kyl ettei munaa väliin” Jooseppi puolustautui ja pyyhki samalla naamaansa käteensä. ”Tykkää yhtään munasta” Ernesti kirosi. ”Muutenhan sä olisit homo!” Jooseppi nauraa röhötti. Ernesti heitti hampurilaisen veljensä syliin, ja starttasi auton. ”Antaa ruuan olla, lähdetään pomon luo” Tämä sanoi ja lähti hiljaiseen kesäliikenteeseen. Jonkin ajan päästä he saapuivat taas tutun toimistorakennuksen luo, ja pelokkaina seisoivat tutussa hississä. Pomon huoneeseen päästyään, leijaili sen ilmassa tuttu pikku sikarin savu, ja tuoksu, pomo itse oli nostanut jalat pöydälle ja luki sanomalehteä, jonka takaa hän ei edes kurkistanut vieraitaan. ”Mitä uutta?” Hän vain kysyi, pelottavan rauhallisella äänellä. Tylpän veljekset hermoilivat, ja hikoilivat, kuten aina pomon läsnä ollessa. ”Tuli … tota vähän ongelmia” Ernesti aloitti. Pomo puhalsi savua ilmaan lehtensä takaa, vilkaisematta edelleenkään miehiin. ”Niin?” Hän vain kysyi rauhallisena. ”Se dekkari tietää nyt että me ollaan seurattu sitä, se huomasi meidät ihan sattumalta, lähdettiin tosin karkuun, ennen kuin tuli kysyy mitään.” Jooseppi alkoi selittää, Ernesti tökkäisi kierosilmäistä veljeään kylkeen. ”Niin Jooseppi tarkoittaa, että hän huomasi meidät sattumalta” Hän ”korjasi” veljeään, pomo tosin ei vastannut mitään. Huoneeseen laskeutui hyytävä hiljaisuus, pomo vain käänsi rauhallisesti lehteä, paljastamatta edelleenkään kasvojaan lehden takaa. ”Se kävi tapaamassa sitä Nils Vaaksan entistä tyttöystävää, siellä teatterilla, näytti siltä että dekkari on päässyt jonkin jäljille” Ernesti kertoi, rikkoen hiljaisuuden. ”Teidän virheenne takia, joudumme nopeuttamaan suunnitelmaa, ei ole enää tarpeen salailla. Tiedätte mitä tehdä, älkääkä mokatko, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, lähtö on huomenna” Pomo kertoi, Ernesti ja Jooseppi katsoivat toisiaan. Pomo otti jalkansa pöydältä, ja laski lehden, paljastaen luihut kasvonsa. ”Vai onko tässäkin jokin ongelma?” Hän kysyi utelias, mutta samalla häijy ilme kasvoillaan. Pomon ulkonäkö oli aina hätkähdyttänyt Tylpän veljeksiä. Pitkä, hieman kihara, tumma tukka oli sidottu taakse, iho oli hieman tummempi, kiitos solariumin ja liikematkojen, lisäksi pieni leukaparta, antoi pirullisen säväyksen. Pomon katse oli aina terävä, sillä pystyi melkein jopa tappamaan ja leikkaamaan lasia. Päällä pomo piti aina valkoista poolopaitaa, sekä mustaa pukutakkia, rennon oloinen liikemies, vaikkakin hyvin häikäilemätön ja julma. Pomo tumppasi sikarin tuhkakuppiin, ja katsoi vielä Tylpän veljeksiä. ”Niin jäikö teille kahdelle paskapäälle jokin epäselväksi?” Hän kysyi, ilmekään värähtämättä, ehkä vasemmassa kulmakarvassa oli havaittavissa pientä kohoamista. Tylpät pudistivat päätään, ja yrittävät kömpelösti samaan aikaan tunkea toimiston ovesta ulos. Pomo vain pyöritteli päätään, ottaen kahvikuppinsa pöydältä, ja kääntyen ikkunan puoleen, punnitsemaan ajatuksiaan.

Illan tullen, istuin Tynnyripubissa, edessäni tosin kuppikahvia, odottelin Sara Jokelaa, naputtaen hermostuneena pöydän pintaan, en enää ollut nähnyt keltaista kuplaa kannoillani, ehkä olin sittenkin kuvitellut koko jutun. Hätkähdin kun Sara astui ovesta, huomasin heti hänen kasvoistaan, että hän oli hermostunut, ja peloissaan. Hän huomasi minut, ja näytti kuin helpottuvan saman tien, nähdessään tutut kasvot. Hän kiirehti pöytääni, ja Liisa kipitti hänen perässään, kysymään tahtoiko seuralaiseni kenties jotain juotavaa. Sara tilasi kupin teetä, ja vilkuili aina välillä ikkunasta ulos. ”Seurattiinko sinua?” Kysyin häneltä, sekoittaen samalla rauhallisesti lusikalla kahviani. Sara katsahti minuun säpsähtäen, ja nyökkäsi varovaisesti. ”Ovatko nämä seuraajasi, olleet kenties liikkeellä keltaisella kuplalla?” Kysyin, ja kuten pelkäsin, oli vastaus myönteinen. Nyt huomasin itsekin katselevani ikkunasta ulos, ja tunsin hermostuksen värinän kehossani, Sara nosti käsilaukun pöydälleen ja ojensi minulle kirjekuoren. ”Tämän sisällä on ne sivut, jos niissä jotain tärkeää on, haluan jatkaa saman tien matkaa, menen siskolleni yöksi. Olisikohan mahdollista lähteä takaoven kautta?” Sara kysyi ääni väristen, viitoin Liisaa tulemaan pöytään, ja kysyin häneltä, voisiko Sara mennä takaoven kautta ulos. Kyllä se sopi, tarjosin jopa tulla turvaksi hänen sisarensa luo, mutta Sara kieltäytyi ja kertoi että hänen siskonsa asui tässä ihan lähellä. Sara lähti siis pian, teen juotuaan, ja minä jäin istumaan pöytään kahvin kanssa. Avasin kirjekuoren ja sisällyin puuttuviin sivuihin. Sivuissa oli tyypillistä, suomalaisen miehen vuodatusta rakkaudesta paperilla, kirjeeni luettuani, tunsin tulleeni taas umpikujaan. Samanlaisia juttuja minäkin latelin humalapäissäni, ja humalankiimassa, romanttisuuteni oli samanlaista tähän kirjeeseen verrattuna. Luin tämän siirappisen vuodatuksen kolmeen kertaan, ja yritin löytää jonkinlaista koodikieltä paperista. Kello lähenteli puolta kahtatoista, ja join varmaan kahdeksatta kuppia kahvia, kädetkin tärisivät jo sitä rataa. Portsari Liha-Lasse, kävi välillä naureskelemassa, ettei ikinä ollut nähnyt minua baarissa siihen aikaan, pelkän kahvin voimalla. Yhden aikaan lähdin kotiin, ja helpotukseksi huomasin, ettei minua seurannut keltainen kupla, eikä edes Kiila ja Teränenkään, olivat hurjat velkojat varmaankin lempimässä toisiaan, mikäli huhuihin oli uskomista.

Yöllä näin omituista unta, se oli kuin jostain vanhasta sotaelokuvasta, jossa saksalaiset sotilaat, raahasivat minua, pitkin Lapin tuntureita, ja paiskasivat omituiseen bunkkeriin. Sitten heräsin hätkähtäen ja tajusin jotain, joka oli ollut silmieni alla koko ajan. Kirjeessä oli kuin olikin ratkaisu. Olin ihmetellyt pieniä numeroita kirjeen kulmissa, siellä ja täällä, ihan kuin olisin uneni kautta tajunnut, numeroiden olevan koordinaatteja. Hain kirjahyllystä Suomen karttakirjani, ja aloin verrata numeroita toisiinsa, ja todellakin, ne olivat koordinaatteja. Yhtäkkiä puhelimeni soi, ja huomasin sen olevan tuntematon numero, katsoin kelloon, ja tajusin nukkuneeni puoli yhdeksään. Vastasin, ja kuulin vain linjan toisessa päässä nyyhkytystä, ja pian joku käski itkijän puhumaan. Värisevä ääni oli Saran, ja hän kertoi, että häntä pidettiin vankina jossain toimistossa, ja myös Oskari Vaaksa oli miesten vankina, minun piti tuoda kirje toimistolle kahteentoista mennessä, ilman ilmoittamatta poliisille, tai Saralle että Oskarille kävisi huonosti. Sara kertoi vielä osoitteen, ja sitten puhelu loppui. Lysähdin nojatuoliini, oloni oli epätodellinen, miksi helvetissä, joku hullu menee kaappaamaan ihmisiä, jonkun paperin takia, ketä muka joku oletettu natsiaarre voi näin paljon kiinnostaa. En voinut mennä poliisille, mutta en voinut mennä paikalle, ilman mitään aseistusta, tai apua, tiesin että nämä kaverit tuskin päästäisivät meitä lähtemään, saatuaan haluamansa. Sitten minulle tuli yksi ihminen mieleeni, joka voisi auttaa, mutta epäilin sitä vahvasti. Puin nopeasti päälleni, ja suunnistin ihmisen luo, joka myös tunsi häikäilemättömiä paskiaisia, bisnesmatami Ulla Riekko. Puoli tuntia myöhemmin, istuin Riekon ravintolan takahuoneessa, ja edessäni Ulla Riekko, räiskyvine meikkeineen, ja vanhan viinan hajuine

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä