Täällä on kyllä tosi paljon aloituksia siitä miten väsynyt ja masentunut on ja varmaan myös muita joilla syynä on mies..
Mutta kirjotan silti oman tarinani jos vähän helpottaisi kun avautuu.. Lapsen isä lähti kävelemään kun lapsi oli muutaman kuukauden ikäinen! Jätti meidät kahdestaan, minut itkemään perään tai oikeastaan katsomaan suu auki että mitä helvettiä tapahtui..Kaikki lähti pikkuriidasta, hän teki väärin, minä sanoin asiasta ja hän suuttui kun "mäkätän".. Niin pieni asia jonka olisi voinut korjata sanomalla anteeksi, jonka minä olisin voinut estää pitämällä turpani kiinni. Niin pienestä asiasta paisua riita jonka takia oon ihan lopen uupunut..Aloittanut masennuslääkkeet, en saa nukuttua, kaikki hetket kun vauva nukkuu minä itken tai murehdin.
Välillä jo menee paremmin, tuntuu että oon päässy yli hänestä ja jatketaan vauvan kanssa elämää kahdestaan suunnitellen tulevaisuutta..Mutta sitten taas iskee ikävä, raivo, ja katkeruus. MITEN JOKU VOI JÄTTÄÄ OMAN LAPSEN? Jota vielä toivoi niin kovasti... Äsken vielä suunniteltiin tulevaisuutta, ja nyt kaikki on ohi.. En voi ikinä antaa anteeksi että hylkäsi meidät, tulen olemaan aina katkera. On niin kova raivo häntä kohtaan välillä, että suunnittelen miten saisin kostettua..Jotenkin tehtyä hänelle yhtä pahan olon minkä teki minulle. Lapsemme on maailman ihanin pikkuinen mitä olla ja voi, ja kun isä näkee vauvaa on kyllä ihan eri ihminen..Mutta en millään saa häntä tapaamaan..Kauan aikaa on kun kävi katsomassakaan. Parempaa tekemistä on mm. ryyppääminen ja kaverien kanssa oleminen. :(
Harmittaa kun hänen elämä jatkuu samanlaisena kuin ennenkin, mutta minä tein täyden elämänmuutoksen lapsen takia. Yritän olla hyvä äiti, vaikka joka päivä olen surullinen. Aina jos olen onnellinen, onnistuu lapseni isä pilaamaan sen vaikka tahattomasti. Pelkällä olemassa olollaan.
Haluaisin muuttaa kauas pois hänestä, näyttää että pärjään yksinkin lapsen kanssa! Mutta aina sorrun ruikuttamaan hänelle miten masentunut olen ja muuta.. Ei ole voimaa vaan lähteä, jättää kaikki taakse ja aloittaa alusta. Ei onnistu.. Täällä on liikaa pahoja muistoja, tosi paha olla. Mutta en uskalla lähteäkään.
Miten lapsi silloin näkisi isää jos muuttaisimme pois?
Halusin lapselle onnellisen ja rakastavan kodin missä on isä ja äiti lähellä..Aina..Yhdessä.
Kaikki levisi käsiin, enää on vaan minä ja vauva. Ja pahamieli, masennus, viha ja katkeruus.
Ikuinen anteeksiantamattomuus ja loputon yksinäisyys. En pääse koskaan hänestä yli.
Rakastan ihmistä joka vihaa minua. :'(
Mutta kirjotan silti oman tarinani jos vähän helpottaisi kun avautuu.. Lapsen isä lähti kävelemään kun lapsi oli muutaman kuukauden ikäinen! Jätti meidät kahdestaan, minut itkemään perään tai oikeastaan katsomaan suu auki että mitä helvettiä tapahtui..Kaikki lähti pikkuriidasta, hän teki väärin, minä sanoin asiasta ja hän suuttui kun "mäkätän".. Niin pieni asia jonka olisi voinut korjata sanomalla anteeksi, jonka minä olisin voinut estää pitämällä turpani kiinni. Niin pienestä asiasta paisua riita jonka takia oon ihan lopen uupunut..Aloittanut masennuslääkkeet, en saa nukuttua, kaikki hetket kun vauva nukkuu minä itken tai murehdin.
Välillä jo menee paremmin, tuntuu että oon päässy yli hänestä ja jatketaan vauvan kanssa elämää kahdestaan suunnitellen tulevaisuutta..Mutta sitten taas iskee ikävä, raivo, ja katkeruus. MITEN JOKU VOI JÄTTÄÄ OMAN LAPSEN? Jota vielä toivoi niin kovasti... Äsken vielä suunniteltiin tulevaisuutta, ja nyt kaikki on ohi.. En voi ikinä antaa anteeksi että hylkäsi meidät, tulen olemaan aina katkera. On niin kova raivo häntä kohtaan välillä, että suunnittelen miten saisin kostettua..Jotenkin tehtyä hänelle yhtä pahan olon minkä teki minulle. Lapsemme on maailman ihanin pikkuinen mitä olla ja voi, ja kun isä näkee vauvaa on kyllä ihan eri ihminen..Mutta en millään saa häntä tapaamaan..Kauan aikaa on kun kävi katsomassakaan. Parempaa tekemistä on mm. ryyppääminen ja kaverien kanssa oleminen. :(
Harmittaa kun hänen elämä jatkuu samanlaisena kuin ennenkin, mutta minä tein täyden elämänmuutoksen lapsen takia. Yritän olla hyvä äiti, vaikka joka päivä olen surullinen. Aina jos olen onnellinen, onnistuu lapseni isä pilaamaan sen vaikka tahattomasti. Pelkällä olemassa olollaan.
Haluaisin muuttaa kauas pois hänestä, näyttää että pärjään yksinkin lapsen kanssa! Mutta aina sorrun ruikuttamaan hänelle miten masentunut olen ja muuta.. Ei ole voimaa vaan lähteä, jättää kaikki taakse ja aloittaa alusta. Ei onnistu.. Täällä on liikaa pahoja muistoja, tosi paha olla. Mutta en uskalla lähteäkään.
Miten lapsi silloin näkisi isää jos muuttaisimme pois?
Halusin lapselle onnellisen ja rakastavan kodin missä on isä ja äiti lähellä..Aina..Yhdessä.
Kaikki levisi käsiin, enää on vaan minä ja vauva. Ja pahamieli, masennus, viha ja katkeruus.
Ikuinen anteeksiantamattomuus ja loputon yksinäisyys. En pääse koskaan hänestä yli.
Rakastan ihmistä joka vihaa minua. :'(
Vastaukset 21
Vanhimmat
Kuinka kauan tätä tilannetta on kestänyt?
Minun korvaani tuo kuullostaisi siltä, että mies on saanut sinun käyttäytymisestäsi verukkeen lähteä nostelemaan. Arkisen riitelyn vuoksi ei yksikään aikuinen jätä lastaan. Eli hänellä on joku OMA kriisi päällä, jota sitten lääkitsee perisuomalaiseen tapaan.
Sinun ja lapsen kannalta on tietenkin tosi väärin ja kurjaa, ettei hän tuon paremmin osaa toimia. Mutta yritä muistaa, että hänen huonosta ratkaisustaan huolimatta sinä ja lapsesi olette arvokkaita ihmisiä, jotka ansaitsevat paljon onnellisemman elämän. Ts. älä sinä tee sitä virhettä, että hukkaat elämäsi ja energiasi kostamiseen. Tosi vaikeeta, kun pää kiehuu ja tunteet raivoaa, mutta oikeasti, yritä päästää pahasta olosta edes hetkittäin irti ja ole lietsomatta tuskaasi.
Tiedän, että sulla on hirvittävän raskasta nyt. Mene ihmeessä vaikka perheneuvolaan, ja varmaan oletkin jo johonkin tahoon ollut yhteydessä, kun olet saanut nuo lääkkeet.
Ehkä sellainenkin ajatus auttaisi, että pyrit erottamaan omat hylätyksitulemisen tunteet lapsenne tilanteesta. Eli kiista on ollut sun ja miehen välinen, ja ellei mies nyt aivan kusipää ole, hän tulee varmaan takaisin ainakin lapsen elämään. Silloin sun pitää vastaavasti osoittaa suurta henkistä kypsyyttä, ja pitää ovi avoinna.Eli yrität vaan silloin niellä oman surusi ja kaunasi suhteen epäonnistumisesta ja keskityt tukemaan lapsen ja isän suhdetta.
Miesten kohdalla pätee kokemukseni mukaan aika hyvin se, että heille pitää antaa aikaa ja tilaa mennä itseensä. Kun ihminen tekee väärin, hän pyrkii aluksi puolustelemaan ja pakenemaan vastuuta seurauksista. Mutta kun hän saa vähän aikaa PAINOSTAMATTA miettiä, että mitä tulikaan tehtyä, niin hänellä ikään kuin on aidosti mahdollista katua ja sovittaa törttöilyt. Mutta jos hän vaistoaa, että sinä käyt syytöksinesi ja (aiheellisinekin) katkeruuksinesi silmille, hän pysyy piilossa ja välttelee.
Ratkaisu on siinä, että kaikesta mielipahasta huolimatta keskität nyt kaiken jäljellä olevan voimasi oman olosi ja lapsesi olon kohentamiseen. Syöt hyvin, pidät kiinni rutiineista ja teet yhdessä lapsen -ja ystäviesi- kanssa mieluisia asioita. Ota tämä vaikea aika omanlaisena harjoituksena: ajattele vaikka alkuun, että miestä ei ole edes olemassa. Vähitellen otteesi surusta heltyy ja kun sitä kenties vähiten odotat, mies saattaa ilmestyä ovellesi.
Rohkeutta ja voimia!
Olisiko siitä kohta 3 viikkoa kun lähti... Näin minäkin ajattelin että pakko olla joku isompi syy, mutta minun syy se kuulemma on. Pakko hyväksyä että oon niin kauhea ihminen ettei ees lasta halua nähdä kun joutuisi samalla näkemään minut..
Lienee joku oma kriisi hänellä, paljon mahdollista. Mutta en voi tietää kun ei minulle puhu.
Ja ONKO SE OIKEIN että lapsen isä saa omien kriisien takia jättää minut yksin hoitamaan meidän lasta moneksi viikoksi? Enhän minäkään voi lähteä jos joku ahdistaa niin huitelemaan... Ei se oo reilua että isä voi noin vaan jättää kaiken taakseen, kaikki työt ja lapsen hoitamisen minulle ja lähteä ryyppäämään. Vit** se on epäreilua :(
Niin ja että pitäisi vielä oikein antaa aikaa, sääliä toista reppanaa kun sillä on niiiin vaikeaa nyt ja voi voi, otappa tästä rahaa ja käy ostamassa puulo viinaa niin ehkä helpottaa.. EIJEI minä en pysty hyväksymään tätä.. Menee yli hilseen. Pakko kai se olisi olla pitämättä yhteyttä, mutta haluan että tajuaa miten paskan olon teki minulle.. :/
"kun sitä kenties vähiten odotat, mies saattaa ilmestyä ovellesi. " Tuo on se mitä pelkään eniten! Kaikista pahin. Juuri kun saisin oman elämän ja kaiken kuntoon, pääsisin hänestä yli, niin varmasti ilmestyy ovelle ja sotkee kaiken :(
Ihan sama vaan surra kokoajan kun kuitenkin jos oon onnellinen niin sattuu taas jotain pahaa :(
Jos löytäisinkin uuden miehen, niin lapseni isä tulisi varmasti heti väliin ja tekisi elämästämme helvettiä. Siispä joudun olemaan yksin.
Ihan umpikujassa tässä ollaan :(
Kiitos kuitenkin paljon viestistä :)
Oot kyllä todella tunteen vallassa, joten ehkä sun pitäis vetää vaikka rauhoittavia. On joo epäreilua, mut elämä on! Älä nyt lisää omaa ja lapses kurjuutta tolla meuhkaamisella.
Miestä et saa muuttumaan. Mut omaa elämääs voisit alkaa arvostaa enemmän. Pärjäile!
Mitenkähän lie vauvan hoito ja imetys onnistuisi jos alkaisi rauhoittavia vetämään? Tuskin kovin kummoisesti.
Ja eipä tuo paljon lohduta että "elämä on epäreilua". Hyvä jos tuo antaa sinulle hyvän mielen kun tulee vastoinkäyminen, kun menetät jonkun rakkaan niin riittää kun sanot itsellesi "elämä on epäreilua" ja jatkat kuin mitään ei olisi tapahtunut. Olisipa minullakin nuin. Mutta ei ole. Ja luulenpa että avautuminen ja asiasta "meuhkaaminen" ennemmin auttaa tilannetta kuin lisää kurjuutta.
Miestä ei ehkä saa muuttumaan, mutta jokainen voi vaikuttaa tekemisiinsä ja muokata luonnettaan JOS vaan kovasti haluaa ja yrittää. Tosin tässä tapauksessa puuttuu tuo halu.
Kiitos vastauksestasi kuitenkin. Kaikki mielipiteet on tervetulleita..
Minullekin kävi noin aikanaan, jäi vaan kaksi lasta, hoteisiini, 1 ja 2 vuotiaat.
Minä sain erossa asunnon, lapset, velat, ja mies sai: mennä.
Tasa-jako siis. Ikuisesti olen katkera, (siis hänelle, siitä asiasta) vaikka olen elämääni jatkanutkin ja toisen avioliiton saanut kestämään, (toki siinäkin vikansa)
Sisu on itsellänikin tallella, ja olen panostanut uraani, ja menestynytkin kiitettävästi. Tätä tuskin olisin tehnyt jos ensimäisessä avioliitossa vielä olisin. Siksi olen kiitollinen elämälle, siitä että se on sitä mitä on.
Kostonhimoinen en sitä vastoin ole, mies on rangaistuksensa taatusti saanut, elämä potkii kyllä kaikkia, halusivat tai eivät. Onpa menettänyt kaikki ne ihanat vuodet, tuntea lapsensa, jotka minä olen saanut heidän kanssaan viettää. (ja ne ovat korvaamattomia, ainakin minulle)
Tuossa oli hyvä pointti mitä en ollut vielä ajatellut.. Turhaan minä kostoa haudon, sehän tekee sen itselleen kokoajan tuolla käyttäytymisellä. Jää paitsi kaikista lapsen kehitysvaiheista, ei nää päivittäin miten ihana lapsi meillä on. Sanoin sen hänellekin.
Saisi tajuamaan että ehtii vielä muuttua jos haluaa yhtään.. Ei taida vaan haluta.
Ja nyt pelkään että tekee jonkun tyhmän virheen kun tajuaa menettäneensä meidät.. Ei taida hetkessä helpottaa tämä tilanne.
Kiitos vastauksestasi.
Miehesi ei todennäköisesti ole lasta edes halunnut, kunhan on lämpimikseen lörpötellyt että sä olisit hyvällä tuulella. Vastuun iskeydyttyä kohdalle on miehesi huomannut, että kavereiden kanssa pörrääminen ja se että tekee mitä haluaa onkin ollut kivempaa. Jos mä olisin sä, mä en antaisi sen edes TAVATA lastaan. Minä ja lapseni isä vihasimme toisiamme, kun lapseni oli vauva, mutta halusi silti nähdä tyttöä. Aikamme riideltyämme sovimme asiat ja nyt olemme läheisiä ystäviä. Tämä mies, lapseni isä, on ottanut oikeasti vastuun lapsestaan ja on hoitanut hommansa esimerkillisesti.
Mitäpä jos sä jättäisit eksäsi vähäksi aikaa rauhaan. Ei se ole mies eikä mikään, joka ei riitelyä kestä. Meillä ainakin tulee sanottua joskus nykyisen miesystäväni kanssa pahastikin, mutta molemmat tietävät, että toisella on huono päivä tai sekin on syynä, ettei toisen seurassa tarvitse oikeasti peitellä tunteitaan tai kaunistella mitään. On vain suoraan, mitä on ja jälkeenpäin sovitaan ja unohdetaan.
Mitä sä tollasen perään lähet parkumaan, kaikista miehistä ei ole muuhun kuin mamin kainaloon rahaa pummimaan ja peukaloa lutkuttamaan. Tietysti sekin, että lapsi on olemassa, on automaattisesti sun vikasi. Sä olet niin hirveä ihminen, että se ei voi nähdä lastaan koska se joutuu näkee sut. Sä syytät ittees siitä et avasit suusi väärällä hetkellä, ihan kun parisuhteessa osapuolien tehtävänä olisi mahdollisimman paljon miellyttää toista ja kulkea varpaillaan.
Ei näin, hyvä nainen, ei näin!! Ei sun miehestäsi ole isäksi sun lapselle, olisit onnellinen kun pääsit tollasesta eroon. Leffasta fraasia lainaten: ei kukaan tiedä mitä haluaa. Sä et vielä tiedä, että sun eksäsi todellisuudessa teki sulle palveluksen jättämällä sut, koska se on tollanen kusipää. Sä ymmärrät sen myöhemmin, arvoisesi miehen kainalossa.
Nimimerkillä 8 jätkää pettänyt, 4 ihastunut ystävääni ja yksi vetänyt turpiin ja yrittänyt raiskata.
(Tällä hetkellä onnellisessa parisuhteessa).
Olet nyt kahdestaan pienen ja ihanan lapsesi kanssa. Tilanne voisi olla toinenkin: se, että sinulla olisi sen ihanan lapsen lisäksi myös keskenkasvuinen, kiukutteleva ja juopotteleva lapsi siinä kerjäämässä huomiotasi ja huolenpitoasi. Et varmaan ole ainut nainen, joka on kohdannut elämänsä miehen, joka ei sitten olekaan voinut venyä isän rooliin ja ottaa vastuuta perheestään. Jotenkin tuntuu, että näin olisi käynyt ennemmin tai myöhemmin. Karkea arvaus, anteeksi. Vaikka tunteet ovat nyt pinnassa ja olo musta, koita ottaa elämästäsi kiinni. Te olette nyt toisillenne maailman tärkeimmät ihmiset. Kokoa pala palalta, palikka palikalta elämäsi uudelleen. Et tarvitse huonoa miestä! (Toista tuo äskeinen ääneen aina kun siltä tuntuu.) Perheen perustaminen on kahden aikuisen ihmisen keskinäinen yritys, oy. Yritysmaailmassa tuollainen kaksilahkeinen olisi saanut jo aikaa sitten kenkää. Niin, ja turhaan itket hänelle huonoa oloasi, sillä se vain pönkittää hänen miehistä käsitystään siitä, että hän on menetellyt oikein.
Hyvä kostonhaluinen hylätty! Leikkimielinen (ja vähän vakavakin) harjoitus, joka tekee hyvää. Harjoitus 1. Piirrä kuva menneestä elämästäsi, nykyisyydestä ja tulevasta. Vapaasti ja leveästi, vaikka vain väreillä. Tutki tulevaisuuden kuvaa ja voit vaikka päivittääkin tilannetta uusilla kuvilla.
Harjoitus 2. Kirjoita. Mitä vain ja niin paljon kuin jaksat. Säilytä kirjoitukset. Voit myöhemmin nähdä kuinka synkeästä tilanteesta olet päässyt elämän paremmalle puolelle.
Harjoitus 3. Kirjoita pienille paperinpaloille ne huonot kokemukset ja tilanteet, loukatut tunteesi, yksityiskohtia jne. Mutta vain pienille paperinpaloille. Niitä voi olla monta. Sitten poltat ne/revit ja heität ne jokeen. Itse poltin ja heitin paperintuhkat taivaan tuuliin ;)
Ja sitten ryhdyt katsomaan yhteisiä ja rakentavia juttuja, mitä voit pienen ihmisen kanssa tehdä. Ulos ja elämään. Sinä näet lapsesi kasvavan ja kehittyvän.
Toivotan hyvää tulevaisuutta!
Tekstisi tuntui tutulta,vaikkakin itsellä tilanne oli samankaltainen 7 vuotta sitten.Anna itsellesi aikaa ja keskity lapsen kanssa olemiseen.Muistan itsekkin hyvin sen vihan,kiukun,surun ja kysymyksen kuinka joku voi hyljätä lapsensa jota niin toivoi.
Meillä eron jälkeen isä oli 1,5 vuotta pois kokonaan lapsensa elämästä(erotessa lapsi vajaa 1v.)Selvisin puhumalla asioista läheisten kanssa(kiitos heille),kivutonta se ei ollut.
Näin monen vuoden jäkeen voin rehellisesti sanoa itselleni tehneeni oikean päätöksen kun erosin.Lapsen isä ei edelleenkään ole kiinnostunut lapsen kuulumisista,terveydestä,koulusta...toiset eivät vain kasva vastuulliseksi vanhemmaksi.Tämä on asia jonka kanssa olen oppinut elämään...aika on ainoa lääke.
Kyllä sinä selviät kun uskot itseesi!
Kun tilanne ei normaalisti ollut ihan nuinkaan kun sanoit, että olisi lapsen lisäksi keskenkasvuinen, kiukutteleva ja juopotteleva lapsi siinä kerjäämässä huomiota ja huolenpitoa.. Välillä ehkä niinkin, mutta lapsen isä oli pääosin todella hyvin apuna arjessa, auttoi kotitöissä ja lapsen hoidossa ja lisäksi meillä oli paljon ihania ja mukavia hetkiä kahdestaan.. "En tarvitse huonoa miestä".. Mutta en halua olla yksinkään! Haluan että lapseni isä parantaa tapansa ja alkaa ottaa vastuun elämästään. Lapsellista edes ajatella että niin tapahtuisi, ei tosielämässä. "Onnellisesti yhdessä elämänsä loppuun asti" kun on vaan satua.. :(
Oon piirtäny, kirjoittanu, polttanu tekstejä ja kaikkea mahdollista yrittäny, mutta se ei tuo yöllä lohtua kun pitää mennä yksin nukkumaan. Ei tuo juttuseuraa illan viimeisille tunneille kun lapsi nukkuu jo. Ei mitään... Kai tämä ajan kanssa helpottaa, tai sitten ei. Ehkä joku päivä lapseni isä tulee taas ovelleni ja annan periksi vaan siksi että olen onnellinen viikon, kuukauden tai parikin. Ja sitten taas romahdan.
Toivottomalle tuntuu tämä tilanne, kun väsymyksen ja masennuksen takia en osaa edes tehdä järkevää päätöstä mikä olisi parasta lapselle ja minulle.. Toisemme meillä toistaiseksi vaan on, ja siihen on tyydyttävä.
Säännölliset päivärutiinit auttavat jaksamaan.Lepää silloin kun vauvakin nukkuu ja muista syödä ja ulkoilla.Ole lapselle läsnä,elä hetkessä...pyydä ystäviä kahville...
Kaikkea hyvää syksyn alkuun sinulle ja lapsellesi!
Jos synkkyys iskee muista lapsesi hymy tai nauru!
on aina raskasta, varsinkin jos olet rakastanut ja se tulee yllättäen... Itse tulin jätetyksi parin vuoden avoliiton jälkeen aika yllättäen, tekstiviestillä kesken työpäivän. Mies vaan ei rakastanut enää, ja sain kyllä tietää syynkin jälkeenpäin, toinen nainen.
Pari-kolme vuotta kun on tottunut toisen läheisyyteen, ja kun sitä ei yhtäkkiä enää olekaan, voi olla aika orpo olo. Kuitenkin minäkin totuin yksinoloon (silloin olin vielä lapseton). Tosin ensi alkuun uuvutin itseni fyysisesti niin, että vain nukahdin ja aamulla heräsin uuteen päivään. Kuukauden päivät meni usvassa, sitten siitä pikkuhiljaa noustiin. Löysin taas itsenikin tavallaan, kun ennen olin elänyt parina toisen kanssa. Ja ne tosiystävät punnittiin, jotka olivat kanssani sen pahimman ajan.
Nyt tuosta kaikesta on melkein 10 vuotta, mutta en suinkaan ole unohtanut sitä tuskaa jota silloin koin. Ehkä se on hieman katkeroittanutkin, mutta toisaalta tulin vahvemmaksi ja itsenäisemmäksi kokemani ansioista. Toivoisin kuitenkin, että voisin luottaa miehiin enemmän, mutta enhän voi menneitä siitä syyttää pelkästään... Nyt on ongelmani, etten osaa päästää lähelleni ketään, kun siinä ainoassa "oikeassa" suhteessani kävi niin kuin kävi. Sitä en Sinulle toivo, kunpa säilyttäisit optimistisuuden elämässä, etkä kasvattaisi tälläistä kuorta ympärillesi. Kyllä sinä selviät, voit vaikka parin vuoden päästä katsoa menneeseen, ja huomaat että selvisit. Lapsikin kun kasvaa, niin hänestä on enemmän seuraa ja elämän sisältö muuttuu.
Muista myös, että ero on miehellekin aika iso muutos. Hänkin todennäköisesti nukahtaa illalla miettien, ettei ole sitä lämpöistä ihmistä vieressä, eikä juttuseuraa. Tai hän juo juuri sen takia ettei tarvitse miettiä. Kuka tietää hänen syistään, mutta olen varma ettei hänkään ihan kylmäsydäminen ole, halusihan hän lapsenkin kanssasi.
Toivottavasti Sinulla on edes yksi ystävä, tai perhettä, jonka kanssa voisit viettää aikaasi. Kotiin sulkeutuminen olisi pahinta mahdollista. Tai kirjoita tänne palstalle, jos se vaan yhtään helpottaa. Kunpa minullakin olisi ollut tietokone silloin aikanaan... :)
Kukapa sitä tahtoisi yksin tossa tilanteessa ollakaan, mutta miten ihmeessä sä voit edes kuvitella olevasi onnellinen elämäntilanteessa, jossa joka vitun sanaa pitää harkita ettei VAIN suututtaisi omaa juopporenttu-kultsimultsipalleroa?! Jonakin päivänä sä löydät ihan oikeasti sen ihan oikean miehen, ja sun on tarkotus olla nyt yksin. Ne askeleet pitää kulkea, mitkä on ennalta määrätty, sano. Kukapa meistä yksin tahtoisikaan nukkumaan, mutta ajan myötä sekin tuntuu helpommalta. On vaikea ajatella, että se, jolle aikanasi kerroit huolesi, on kääntynyt sinua vastaan ja sillä aiheuttaa sinulle lisää huonoa oloa. Se, jonka olkapäälle pääsi painoit, on siirtänyt olkapäänsä oman päänsä käytettäväksi, kun on juotu liikaa eikä pää enää pysy pystyssä. Mutta se on parempi niin. Mitä, jos sä joutuisit pelkäämään, koska olkapää lähtee? Mitä, jos sä joutuisit joka poikkipuolisen sanan jälkeen miettimään, lähteekö mies nyt? Sä annat siten miehelle päätösvallan uhkailla jättämisellä ja miettiä ääneen jättämistä, jos oot SEN mielestä käyttäytyny SEN mittapuun mukaan huonosti. Sä annat vallan päättää kolmen ihmisen elämästä yhdelle ihmiselle, jonka lapsellisten oikkujen mukaan hänen mielestään kaiken pitäisi pyöriä.
Mutta sunpa on elämäsi...
aivan turhaa on katkeruutta kantaa sisällään.
Turhaa, aivan turhaa, kun muuttaa ei voi muuta kuin vain itseään.
Älä anna miehesi tuhota sinua kahdesti: ensin jättämällä sinut ja sitten katkeroittamalla sinut. Yhdessäkin kerrassa on kerta liikaa.
Minun ex-puoliskoni jätti meidät lapsen kanssa aivan tyhjiöön. Lapsi kiinnostaa vain silloin kun pitää suvulleen näyttää, että on "hyvä isä". Muuten pääasiassa lapsi unohtuu. Nauttisin suunnattomasti kun jatkuvat oharit avautuisivat myös ex-anopille ja apille, mutta ei heidän mielestään heidän kultupoika ei tee mitään väärin. Voit uskoa, että meitä katkeria riittää, äidithän on sitä varten että he kestävät kaiken, samoin lapset. Minusta isukki myytti joutaa romukuoppaan, jos isukit on isukkeja vain silloin kun heille sopii.
Ihan ekana, kun kirjoitustasi luin, tuli mieleeni, että puhu, juttele ja pura suruasi, kiukkuasi ja katkeruuttasi jollekulle, ystävälle, sukulaiselle tai vaikka tänne nettipalstalle. Tunteet ovat normaali osa ihmistä ja niitä on kaikkia sallittu tuntea, myös vihaa ja katkeruutta. Pura katkeruutesi ulos, niin se ei jää sinuun asumaan.
Toiseksi, lopeta kertomasta lapsen isälle, kuinka paha olo sinulla on ja ruikuttamasta hänelle masennuksestasi. Se vain ruokkii hänen keskenkasvuista egoaan. Tee itsellesi selväksi, että et sitä miestä tarvitse, et nyt, etkä koskaan, sillä usko pois: se mies ei siitä muutu miksikään. Maailma on miehiä täynnä, sinäkin löydät vielä uuden, paremman ja arvoisesi. Älä odota äläkä pelkää, että mies on joku päivä ovesi takana, valmenna sen sijaan itsesi sitä tilannetta varten olemaan vahva ja sanomaan, että me emme tarvitse sinua enään. Jos mies todella haluaa lastaan tavata, laita hänet tekemään töitä sen eteen, eli hankkimaan tapaamisoikeus lastenvalvojan kautta. Ja jos mies haluaa tavata lastaan, niin anna sen tapahtua, lapsi on oikeutettu isäänkin. Jos mies ei halua tavata lastaan, se on hänen ongelmansa ja häpeänsä ja ennenkaikkea menetyksensä.
Ja lopuksi. Lopeta itsesi syyttely. Kukaan aikuinen järkevä ihminen ei jätä perhettään pikkuriidan vuoksi tai sen vuoksi että toinen avaa suunsa ja sanoo asiasta. Lapsesi isä vain on vastuuton ja selkärangaton ehkä kypsymätön, todella heikkoitsetuntoinen tai yksinkertaisesti tyhmä.
Puhu, kirjoita, syö, nuku, hoida lapsesi hyvin, pyydä apua sukulaisilta, ystäviltä tai neuvolasta, pure hammasta.... anna ajan kulua ja pikkuhiljaa alkaa helpottamaan... kyllä sinä selviät!
viesti, noin minäkin ajattelin mutten osannut pukea sanoiksi! :)
Oikeessa olette.
Olen itsekin joutunut kasvattamaan lapsen yksin ja hammasta on purtu niin, että purukalusto on ollut kovilla harva se päivä:)
Se tuska ja katkeruus tuntui joskus niin ylitsepääsemättömältä, että usein päässäni vain takoi kysymys mitä pahaa olen/lapseni on tehnyt ansaitakseen niin epäinhimillistä kohtelua.
Lapsen isä siis ei ollut mitenkään osallisena lapsen elämässä koko yhdessäolomme ajan. Kaverit muodostivat hänelle perheen (tuttu kuvio, vai mitä?)
No, vuodet vierivät ja tuska ja katkeruus helpottivat. KUNNES; lapseni isä sai lapsen nykyisensä kanssa ja sitä hän kyllä hoitaa ja on isänä. Meidän yhteinen lapsemmehan ei saa siellä nykyisessä perheessä edes vierailuoikeuksia ja on nyt sen ikäinen, että en enää löydä vedenpitävää selitystä lapsen kysymyksille miksi isä ei hänestä välitä. Vanha tuttu katkeruus ja viha alkavat nostaa päätään..
Kertokaa siis viisaammat, että miksi? Miksi nyt mies kyllä on isä, mutta ei jokunen vuosi sitten? Jos ihminen ei kerta muutu,niin mitä tämä nyt sitten on??
Elämä ei ole todellakaan oikeudenmukaista, mutta jotenkin haluaisin loogisen selityksen em. käyttäytymiskuviolle:)
Voimia sinulle tämän viestiketjun aloittaneelle! Kuten muutkin tänne kirjoittaneet, voin vaan omalta kohdaltani kertoa, että aika parantaa haavat! Sinä pärjäät kyllä ja ihminen tottuu kaikkeen. Laimeita lohtuja, mutta näin se vaan on!:)
juu itsellä sama juttu, mies ketä tapailin, lähti ennen lapsen syntymää, ja vielä toisen naisen kanssa..ei paljon lapsi kiinnosta..itse yrittänyt päästä hänestä yli, mutta ei kovin hyvältä näytä..muut miehet ei kiinnosta ja en halua tapailla muita..ja voin sanoa että mietin häntä koko ajan ja koska soittaisi ovikelloa ja palaisi..en varmaan ikinä pääse yli ja tuntuu todella kurjalta..varmaan sit aina yksin!!!
lapsellesi isän joka juhlii ja ryyppää möykkää kavereiden kanssa yöt läpeensä että sinä ja lapsi ette saa esim nukuttua?
miestä joka lupaa lapsellenne kaikkea ja ei pidä lupauksiaan? ja lapsihan siinä pettyy pahemman kerran..
olen läheltä seurannut tuollaisen kuvailemasi isän käytöstä ja hän kännissä lupailee kaikkea lapsille ja itkuhan siitä tulee kun ei lupauksiaan pidä kaverit menee niin kovin perheen edelle että jopa hänen vaimonsa on jo valmis kyseisen ihmisen jättämään... joistain ei vain ole isiksi ja voipi olla että liian myöhään sen tajuavat.
varmasti kohtaata viellä miehen elämässäsi joka on enemmän sinusta ja vauvasta kiinnostunut kun mistään muusta..
sinussa, eikä sun sanomisissa, ainakaan sillä hetkellä.
Hän vain sai muka syyn lähteä, kun se vapaan miehen elämä ja kaverit houkutti niin paljon enemmän.
Sanoit, että hän saa olla vapaana, mutta sinä jouduit muutamaan elämäsi lapsen takia ja sitoutumaan.
Sulle sitoutumisesta ensinnäkin 10 pistettä.
Olet lapsen äiti, etkä kaihda vastuutasi, niin toivoisi kaikkien ajattelevan ja toimivan.
Siitä tuli mieleen, että vaikka sinä nyt yksin vastaat lapsesta, niin myös yksin saat nauttia kaikesta mitä lapsi tuo tullessaan.
Se on niiiin paljon enemmän, kuin se isin vapaa kaverikeskeinen elämä, että sinä olet siinä voittaja.
Mitä siinä miehessä todellisesti rakastat?
Paskamaista, vastuuta pakoilevaa luonnetta vai mitä?
Miten ikinä enää voisit häneen luottaa, vaikka tulisi takaisinkin?
Haikailet hänen peräänsä ihan suotta.
Unelmasi onnellisesta perheestä on romahtanut ja ehkä salaa toivot vielä saavasi sen, mutta tämän tempun varjo tulee aina olemaan suhteessanne, eikä mikään ole kuin ennen, joten elä sitä onnellista perhe-elämää lapsesi kanssa ja unohda se "renttu".
Älä ainakaan alennu häntä rukoilemaan.
Siitä ei miehet tykkää ja hän kääntää vain enemmän selkäänsä sulle ja samalla lapselleen.
Ole ylpeä ja vahva ja näytä, että pärjäät.
Älä rukoile äläkä ruikuta.
Sinä pärjäät varmasti. Yhden lapsen kanssa se ei ole edes mikään temppu. Olen itsekin ollut yh ja ukon lähdettyä, meillä oli ihanaa lapsen kanssa, oikein huokastiin molemmat.
Eipähän tarvi mistään riidellä, ei kotitöistä, eikä lapsen hoidosta ja kasvatuksesta. Kaikesta saat päättää itse.
toisaalta tietty myös joudut, mutta plussa puolelle se kuitenkin kääntyy.
Nyt pää pystyyn ja eteenpäin.
Jos pidät katkeruutta sisälläsi, niin ainut joka siitä kärsii olet sinä, eikä kukaan muu, paitsi voit tahtomattasi katkeroittaa vielä lapsesikin mielen, joten koita sitä ainakin välttää.
Tapauksesi on suhteellisen tuore, niin tunnet vielä niin voimakkaasti, mutta aika tekee tehtävänsä ja jos vain haluat pääset eroon myös katkeruudestasi.
Kun rupeat itselliseksi ja lopetat ruikutuksen, niin se mieskin hämmästyy ja katselee sinua ihan uusin silmin.