En tiiä onks tää oikee paikka mut iha sama.
eli äiti oli menny penkomaan mun päiväkirjaa ja sai selville et harkitsen itsemurhaa. syytä en halua kertoa. nyt äiti hössöttää ja tenttaa "kiusataanko sua vai miks sä kirjotat tommosta". ensiksi, mä oon äitille tosi vihanen kun se meni penkomaan mun päiväkirjaa. ja toiseks, kaikki on nyt hyvin. kirjotin itsemurhasta kun tuntu siltä. nyt äiti ja iskä säälii mua eivätkä jätä hetkekiskään rauhaan. koko ajan ollaan v*tun mukavia, mikä ärsyttää. tätä on jatkunut pian viikon, siis että halitaan ja koko ajan säälitään mua. mitä teen et tää loppus?
eli äiti oli menny penkomaan mun päiväkirjaa ja sai selville et harkitsen itsemurhaa. syytä en halua kertoa. nyt äiti hössöttää ja tenttaa "kiusataanko sua vai miks sä kirjotat tommosta". ensiksi, mä oon äitille tosi vihanen kun se meni penkomaan mun päiväkirjaa. ja toiseks, kaikki on nyt hyvin. kirjotin itsemurhasta kun tuntu siltä. nyt äiti ja iskä säälii mua eivätkä jätä hetkekiskään rauhaan. koko ajan ollaan v*tun mukavia, mikä ärsyttää. tätä on jatkunut pian viikon, siis että halitaan ja koko ajan säälitään mua. mitä teen et tää loppus?
Vastaukset 8
Vanhimmat
EHkä puhuminen auttais.
Asioiden perusteellinen läpikäyminen tyyliin olkkarissa.
äiti on oikeesti hirmu vanhanaikanen. enkä mä halua avautua sille kun se ei kuitenkaan ymmärrä mua.
Masennus on arkipäivää.
Niin moni suomalainen on kokenut masennuksen.
Se on ihan puhuttava aihe nykyään.
Siitä saa puhua.
Ja pitääkin puhua.
Jos äitisi on vanhanaikainen, itsemurhan harkitseminen on todennäköisesti hänen mielestään suurempi synti kuin ikävänkin totuuden kertominen ja asioiden läpikäyminen!
Jos äitisi kerran on niin innokas lukemaan kirjoituksiasi, KIRJOITA koko asia selityksineen ja kommentteineen mahdollisimman täydellisesti PAPERILLE, ANNA se hänelle _sopivana_hetkenä_ KÄTEEN ja LÄHDE kylille siksi aikaa että hän saa sen luettua KUNNOLLA. (vähintään 2 tuntia)
TÄRKEÄTÄ: Painota, että KYSEESSÄ EI OLE ITSEMURHAVIESTI ja KERRO TULEVASI TAKAISIN tiettyyn aikaan!!!
Kun kirjoitat rankkaa tekstiä, hän saattaa heittää tekstisi kädestään joksikin aikaa tai pitää muuten taukoa, joten on hyvä antaa asioiden muhia hieman (eli on hyvä pysyä poissa jonkin aikaa, mutta ei sekuntiakaan sovittua kauemmin).
Saatat saada myöhemmin turpiisi verbaalisesti tai fyysisesti, kumpi teillä nyt onkaan tapana, mutta ainakin sinulla on mahdollisuus saada ajatuksesi menemään perille.
Muista myös, että jälkikasvun ylenmääräinen holhoaminen on myös osoitus siitä, että vanhempasi rakastavat sinua! He vain pitävät sinua edelleen noin viisivuotiaana. (Liika oman lapsen holhoaminen on yleistä ja jatkuu yleensä ainakin siihen asti kunnes vanhemmat saavat lapsenlapsensa paapottavakseen.)
En tiedä aiotko noudattaa aiempaa neuvoani tai oletko ehkä jo tehnyt niin, mutta tässä kuitenkin täydennystä.
- Älä missään tapauksessa rupea raivoamaan, yritä pysyä rauhallisena vaikka palaute olisi mitä tahansa. (Tiedän omasta kokemuksesta, että se ei aina ole helppoa.) Rauhallisuus ongelmatilanteissa on myös yksi aikuisuuden tunnusmerkeistä (tai ainakin ihanteista) ja saattaa rauhoittaa varmasti tavalla tai toisella ylikuumentuneita vanhempiasikin.
- Voit ehkä soittaa kotiin jossain välissä ennen palaamistasi ja tarkistaa, että viestisi on ainakin päässyt käsittelyyn. (Tässä on riskinä jäädä massiivisen puhetulvan ja hysterisoinnin uhriksi. Päätä itse soitatko vai et, sinä kuitenkin tunnet vanhempasi paremmin kuin minä.) Mitä tahansa tapahtuukin, muista palata kotiisi sovittuun aikaan!
- Muista, että vanhemmillasi ei ole MITÄÄN syytä "murtautua" sinun päiväkirjaasi! (Totea se heille faktana, älä raivoa!)
Uskallatko näin julkisesti kertoa, kuinka vakavalla mielellä kirjoitit itsemurhasta? Voivatko vanhempasi hyväksyä sen olevan jokin murrosiän hormonivaihteluihin liittyvä normaali masennuspuuska tai pelkkää spekulointia, vai oliko tyylilajina "Hyppään huomenna ruokatauolla kuudennen kerroksen bilsanluokan ikkunasta ulos oranssinvärisen köyden toinen pää kaulani ympärillä ja toinen pää opettajan luurankokaapin jalkaan sidottuna". (Tai jotain sinnepäin, puujalkavitseilläni on taipumus ontua pahasti...)
Kerro kuinka asia edistyy.
asia ei oikein edisty suuntaan eikä toiseen. jatkuva kuulumisien kyseleminen ja paapominen jatkuu samaa rataa kuin pari päivää sitten. mutta siis,kyllä me jo keskusteliin sen tapauksen yhteydessä kun selvisi että äiti oli penkonut päiväkirjaani. mutta silti jäi sellanen maku,että se ei enää luota muhun. oikeesti oon tosi itsenäinen enkä kaipaa huolenpitoa. itsemurhasta kirjotin periaatteessa tosi vakavasti ja pitkän tekstin,kun sillon oli tosi paha olla. ja äitistä näkee miten se säälii mun tilannetta vaikka kaikki on ihan hyvin ny!
Hyvä asia, että asiasi ovat paremmin! :-)
Varmaan käsitätkin vanhempiesi pelkäävän, että saatat jossain vaiheessa kokea samanlaisen kriisin uudelleen ja yrität tappaa itsesi ennen kuin kukaan ehtii auttaa sinua!
Pelko oman lapsen puolesta on usein _paljon_ voimakkaampi tunne kuin vanhemman oma itsesuojeluvaisto. Koska kyseessä on tunnereaktio, ei järkeen perustuvilla argumentoinneilla ole välttämättä juurikaan vaikutusta. (Kuinka itse reagoit taannoisiin Jokelan ja muihinkin nuorten murhiin? Toivoitko, että olisit voinut estää ne jotenkin? Mitä jos yksi uhreista olisi ollut paras kaverisi? Pelkäätkö edelleen, että sama toistuisi omassa koulussasi? Nuo pelkosi kun panet yhteen ja kymmenkertaistat ne, niin pääset todennäköisesti suunnilleen samalle tasolle kuin miltä vanhemmistasi tuntuu.)
Mietipä tuota vähän aikaa ennen kuin jatkat lukemista.
..........
Kuinka vanha olet?
Se, että olet omasta mielestäsi itsenäinen (kuten lähes kaikki muutkin nuoret ja jotkut vanhemmatkin itseään arvioidessaan) ei tarkoita, että todella olisit valmis itsenäistymään kokonaan ja elämään täysin omillasi. Vanhempasi tietävät sen ja haluavat pitää sinut turvassa pehmustetussa kotipesässä. (Kuten aiemmin mainitsin, vanhemmilla on taipumus unohtaa lastensa todellinen ikä.)
Myönnät varmasti itsekin, että kaipaat rakkautta ja turvallista tukipilaria johon nojata, varsinkin silloin kun elämä potkii sinua herkimpiin paikkoihisi.
Olette onneksi jo saaneet keskusteltua asioista järkiperäisesti. Nyt kun tiedät mistä ylenmääräinen paapomisesi johtuu, voit keskittyä vanhempiesi kanssa tuon tunnepuolen setvimiseen.
En voi antaa mitään yleispätevää takuuvarmaa ohjetta, mutta uskon että sinun kannattaisi nyt ottaa mallia vanhemmistasi ja keskittyä vuorostasi _heidän_ _paapomiseensa_ tunnetasolla.
Sovi vanhempiesi kanssa, että kerrot heille jatkossa kaikki isommat ongelmasi ja stressinaiheesi. Varaa sitten jatkossa aikaa jossain määrin säännölliselle raportoinnille (esim. viikottain) ja kerro kaikki vähänkään merkittävät tai sinua muuten stressaavat asiat. (Jos et muuta keksi niin kerro vaikka siitä, että sukkasi meni rikki). Voi myös auttaa, jos mainitset harvakseltaan muinakin aikoina jonkin sinua ihmetyttävän _pikkuasian_ jossain sivulauseessa ja odotat hetken mahdollista reaktiota.
TÄRKEÄÄ: Kerro myös hyvät, sinua rauhoittavat asiat mitkä tekevät sinut onnelliseksi! Täydennä kertomalla miten olet ajatellut ratkaista ongelmasi. Jos kertomasi on vanhempiesi mielestä rehellinen totuus, he kyllä toipuvat hiljalleen ja jättävät sinulle enemmän kasvunvaraa.
Toinen tärkeä asia: Vaikka se kuinka epätodennäköiseltä tuntuukin, vanhempasi ovat myös olleet nuoria (joskus kaaaaauan sitten) ja ovat käyneet läpi samanlaisia ongelmia kuin mitä sinulla on vastassasi. Samalla kun kerrot omista asioistasi, kysy vanhemmiltasi miten he aikoinaan ratkaisivat omia ongelmiaan.
Kun kerrot vanhemmillesi omista ratkaisumalleistasi ja annat heidän kertoa omistaan, autat samalla vanhempiasi ymmärtämään, että olet aikuistumassa ja osaat ratkaista kohtaamiasi ongelmia omin avuin!
Tämä malli voi olla hyvinkin rasittava, koska se edellyttää sinulta jonkinasteista (mutta onneksi väliaikaista) itsenäisyydestä luopumista, kun joudut kertomaan joitakin yksityisinä pitämiäsikin asioita. ("Kyllä, olemme muistaneet kondomin ja ehkäisypillerit" ym.)
Onnea!
Huh, tästähän tuli aikamoinen novelli, toivottavasrti jaksoit lukea loppuun asti...
mua alko ensinnäkin suututtaa se että se oli mennyt lukee sun päiväkirjaa, ja sit vielä se et mua ärsyttää sun asenne kun toiset yrittää auttaa