Minä olen valmis heittäytymään, jos oikea ihminen taas joskus osuu kohdalle. Entä sinä? Vieläkö uskaltaisit vai onko sinulle jo liian myöhäistä?
Voisiko omaan nykyiseen vaimoon/mieheen tai entiseen rakastua uudelleen?
Voisiko omaan nykyiseen vaimoon/mieheen tai entiseen rakastua uudelleen?
Vastaukset 42
Vanhimmat
olen tosi pahasti rakastunut erääseen tiinaan,mutten voi sitä hänelle kertoa sillä hän on varattu enkä halua harmia hänelle tai kiusallista tunnetta.ajattelen häntä päivin öin ei hetken rauhaa,ei kestä kohta enää,,,
joten nyt käry kävi.
niin aivan savu nousee miten sinua kiinnosta toisten asiat vitun provo hirtä itses
kuinka joka palstalle eksyy näitä tyhmiä ihmisiä jotka asiasta kuin asiasta yrittävät torpedoita hyvän keskustelun
tämä tiina on?
sanotaan vain et pääkaupunkiseutu
jo on mualiman kirjat sekaisin..
Kyllä mielestäni nykyiseen kumppaniinsa pystyy rakastumaan ja on rikastuttavaa, että suhteen pystyisi näkemään uudessa valossa.
Jos sellanen tilanne on, että pitää löytyä uusi rakkaus, mikä ettei?
altistaa itseään rakastumiselle, kun rakastaa.
Ihastuminen on hieman helpompaa.
Tietysti uskaltaisin rakastua vielä (jos vaan ensin löytyisi se mies, heh)
Voi, niin mielelläni haluaisin rakastua, vaikkapa aivan "hullunlailla"..olisikohan se enää mahdollista???
Se vaan on niin, etten haluaisi nuorempia miehiä mutta oman ikäisillekään en enää kelpaa. 50-vuotias nainen on liian vanha monelle samanikäiselle miehelle...
Nuoria miehiä olisi tarjolla, mutta ei oman ikäistä.
Essolaiset ovat todenneet, että tässä iässä rakastuminen johtaa yleensä vaikeuksiin. Jos me Essolla liiallisesti kiinnostumme jostain simpsakasta neidosta ja alamme häntä jatkuvasti ajatella, niin silloin kotiongelmat ovat jo lähellä.
Tarkkanäköiset vaimot yleensä huomaavat kotona miestensä poissaolevan ilmeen, ja silloin syytä joutuu aina vaimolle selittelemään. Jos sanoo syyn johtuvan Essolla nähdystä simpsakasta neidosta, niin silloin vaimo yleensä suuttuu ja kieltää menemästä seuraavana päivänä Essolle. Rakastuminen on siis tässä iässä melko kiusallista.
Enpä usko että omaani enää ikinä samalla tavalla rakastun kuin nuorena.Se oli silloin ja nyt on jo 28 vuotta takana myötä- ja vastamäkeä. Tässä
vanhetaan tutun ja turvallisen äijän vierellä, jonka metkut ja ajatuksenjuoksun aika tarkasti osaan jo ennustaa.Olen laiskaa sorttia enkä jaksa alkaa tutustumaan aivan vieraaseen ihmiseen, eihän voi tietää mitä sieltä ajan oloon paljastuu.
vaikka tunteita entiseen rakastettuun olisikin, jostain 28 v. takaa, niin kuitenkin tai ainakin minä pelkäisin eniten: en sitä, vaikka toinen pettyisi, en sitä vaikka itse pettyisin. En muutosta, miksi pelkäisin? Minulla on ja tulee aina olemaan vain yksi pelko; oma babyseni on "rikottu",hänen luottamuksensa mieheen liian monta kertaa, pelkäisin muutosta, ainoastaan babyseni puolesta. Autistisen kundin mutsina, tiedän mitä on katsoa kun babyseni pää ei kestä. Liian kovaa pettymystä. Miljoona-triljoona kertaa ottaisin tämän kokemuksen itselleni. Mutta, en babylle. Toinen asia on pystyisinkö rikkomaan ihmisen joka ei lähtöämme kestäisi, vaan saattaisi tehdä itselleen jotakin peruuttomatonta? Mutsina en pelkää vaikka joutuisimme asumaan babyn kanssa veneen alla. Kyllä me jotenkin selvittäisiin, enkä sitä vaikka sossu ja kela työkkäri nöyryttäisivät tämän mutsin. Se on pientä, taistella "bermuudan pyhässä kolmiossa", sen tiedän kokemuksesta. Ja toimiiko se kemia 28v jälkeen? ja jaksaiko tämä kyseinen mies "todella autistista 20v.kundia lopun elämäänsä, seistä rinnallani etc? Isoja kysymyksiä ainakin tälle mutsille?
Tämä mutsi ei voi koskaan ajattella vain omaa itseään yksin. Mutta, tämä on vain minun elämäni. Yleisesti sanoisin: ROHKEUTTA, MIKSI JÄÄDÄ SUHTEESEEN JOKA ON KUOLLUT. Aina on ovi josta voi lähteä, jos on paha olla?. Tämän viisauden opetti minulle ensimmäinen avopuolisoni. Tampereella kasvaa viisaita ja itsenäisiä miehiä. Ilman hänen viisauttaan, elämäni olisi ainakin ollut paljon, paljon vaikeampaa mitä tähän asti. Mutta, mikä minä olen neuvomaan, en mikään. Nämä ovat kahdenvälisiä asioita, ei yleisiä.
sitäkään ei kaikille ole suotu, alle viiskymppisenä, reilusti, jäin leskeksi, eikä ole uutta vakavasti otettavaa löytynyt, joten antaa olla. Lapsenlapsistani iloitsen, ne ovat parasta rakastumista.
yli 50-vuotiaina kuljettuamme jo yli 15 vuotta yhdessä. En vieläkään tiedä, mikä sen käynnisti, mutta alkuun päästyään hyvä olo ja riemu kasvoivat koko ajan. Olimme tosi rakastuneita ja ikäänkuin uudelleen ihastuneita toisiimme. Minä tahdoin järjestää yllätyksiä kumppanilleni ja hän halusi löytää uusia tapoja ilahduttaa minua. Teimme kaikenlaista hupsua, leikimme rantavedessä kuin joskus nuorina, kuhertelimme, suukottelimme, kuljimme käsikädessä, nautimme toistemme läheisyydestä, lämmöstä, auringosta, huolettomuudesta ja tunsimme yhdessä kohoavamme arjen yläpuolelle.
Monesti olen miettinyt, miten kaikki se tapahtui ja miksei niin voi käydä useammin. Haluaisin mielelläni kokea saman uudelleen. Siihen tarvitaan kuitenkin kaksi ihmistä ja molempien yhteinen yhtäaikainen halu tehdä parhaansa toisen hyväksi, ripaus romantiikka ja elämäniloa.
Mietin, miksi tuhlaamme niin monia hyviä tilaisuuksia nauttia elämästä.
Ei se kysy lupaa, ei uskallustakaan, ei aseta ehtoja. Vie mennessään,jos on viedäkseen. Kuinka kukaan pystyy panemaan vastaan?
Jos kaikki on kotona kohdallaan ei pelkoa silloin liene. Jos ei, soppa siitä syntyy.
Jos nykyisessä on pelastetavaa, uusi rakkaus kai yleensä väistyy.
Jos pelastettavaa ei ole, uusi rakkaus voi hyvinkin kantaa. Ystävän löytäminen ja arvostuksen saaminen voi joskus olla hyvin tarpeen.
Ainakin tähän asti olen pystynyt järjellä hallitsemaan tunteitani. Voin kieltää järkisyin perustelemalla itseäni lähtemästä orastavan tunteen houkuttamalle tielle. Jos tiedän, että voisin tehdä jollekin pahaa, en suostu antamaan omille tunteilleni tilaa kasvaa.
Tunteita voin halutessani ihan hyvin kieltää, mutta valitettavasti en voi niitä käskeä. Luulen, että itsekkäät ihmiset perustelevat itsekkyyttään "suurilla tunteilla" sekä antautuvat toimimaan velvollisuuksistaan ja kaikista muista välittämättä. On vaikea kuvitella, että sillä tavoin voisi tulla onnelliseksi tai ainakaan saavuttaa pitempiaikaisen onnen.
Varmaan hienoa olla noin "epäitsekäs": Kääntää selkänsä ystävää tarvisevalle. Odottaa, että kohdalle osuu helpompi rasti.
Onko sinusta oikein heittäytyä tunteitten vietäväksi ja olla välittämättä siitä, riistääkö puolisolta puolison ja lapsilta isän tai äidin? Estää ihmisiä hoitamasta asioitaan keskenään kuntoon. Kun puhutaan rakastumisesta ja tunteitten vietäväksi heittäytymisestä, silloin ei todellakaan ole kyse "ystävyydestä" ja ystävällisyydestä. Moraali ei ole kehumisen aihe, vaan ihmiselle annettu mahdollisuus elää siten, että voi katsoa itseään häpeämättä peiliin vielä tunnekuohujen jälkeen.
Voin ystävänä auttaa, tukea ja kuunnella ihmistä, mutten voisi kuvitella antautuvani omien tunteitteni vietäväksi toisen ihmisen kanssa sitoutuneessa parisuhteessa elävän kanssa tai itse sellaisessa eläessäni. Toiset saavat puolestani tehdä mitä haluavat, mutta itseäni halveksisin, jos niin tekisin.
Elämä ei ole noin yksioikoista.
Sädekehäni ei loista yhtään kirkaampana, vaikken olekaan saanut heittäytyä tunteiden vietäväksi. En voi sillä perusteella tuomita niitä, jotka ovat uskaltaneet kääntää elämänsä suuntaa vastuksista huolimatta.
Joskus voisi katsoa ihmistä toisenkin kerran, ennenkuin tekee hätiköityjä päätelmiä siitä, mikä toiselle on hyvä ja mikä ei. Ja myös niille mahdollisille lapsukaisille ja puolisoille. Helpommalla tietysti pääsee, jos ei sekaannu vaikeuksiin, vaan odottaa sitä helpompaa rastia... Ehkä sitä sitten saakin odottaa aika hartaasti ja pitkään.
En voi tietää, mikä on muille hyväksi. Moraali määrittelee omat rajani. En kuitenkaan usko kenellekään olevan hyväksi jättää taakseen keskeneräisiä selvittämättömiä asioita. Mielestäni ennen toisen syliin heittäytymistä pitäisi selvittää, onko olemassa olevassa liitossa parantamisen mahdollisuuksia. Nykyään ihmiset näyttävät liian usein etsivän sitä helpompaa rastia ja vain omaa hyvää. Siitä, mikä on helpompaa, meillä näyttää olevan erilainen käsitys. Kun on vilpittömästi ja rehellisesti yrittänyt parhaansa, suunnan muuttamisen jälkeen on helpompi jatkaa matkaansa ilman syyllisyydentunteita. On myös helpompi luottaa puolisoonsa, kun tietää hänellä olevan selkärankaa.
Tiedän, ettei maailma ole musta-valkoinen. Siksi minulla ei ole oikeutta tuomita muita, enhän voi edes tietää kaikkea asiaan liittyvää. Tyydyn toivomaan, ettei elämä toisi sellaista tilannetta eteeni, jossa joutuisin ristiriitaan oman moraalini kanssa. Muut saavat elää omaa elämäänsä, minä yritän elää omaani.
Siis itsellesi. Olisi hyvä osata olla itselleenkin armollinen. Toivon, että moraalisi ei joutuisi koetukselle, vai toivonko? Siinä joutuu vastakkain oman inhimillisyytensä kanssa. Käsittääkseni voisit hyvin joutua sellaisenkin tilanteen eteen. Kuka tahansa voi. Miksi se itsekkyys nähdään aina toisissa?
Olen niin väsynyt vilpittömään ja rehelliseen parhaansa yrittämiseen... Jatkan matkaani yksin etsimättä mitään, mutta helpotusta siinä muodossa kuin asiaa esitetään, tuskin on näköpiirissä. Pidän huolta toisista, ainakin yritän, ja kysymykseen, kuka pitää huolta minusta, en voi vastata mitään muuta kuin "ei kukaan". Vääränlaista vastuuta-ainakin liikaa, vääriä malleja, epäkiitollinen, suorastaan kiittämätön pelastuskohde... Kaikenlaista voi ollakin!
Ihmistä ja inhimillistä kohtelua, voimaa antavaa suhdetta, joka kantaa jne. Eikö jokainen kaipaa? Sen minkä toisillekin suon, miksen itselleni? Siis: Minäkin olen ilmeisesti liian ankara itselleni. Siksi halusin kanssasi aiheesta keskustella ja kyseenalaistaa.
asioita ja arvoja omassa elämässäni. Myös moraalini on joutunut koetukselle enemmän kuin kerran. Joskus olen osannut tehdä oikeita ratkaisuja, joskus olen pitkään epäröinyt, joskus heittäytynyt. Joskus elämä on tarjonnut hyvää ja on järjestänyt niin erikoisia mutkia, etten ole voinut välttyä siihen hyvään tarttumasta. Siitä olen kiitollinen.
Yksi parhaista ohjeista, joita olen saanut, kuului: lopeta analysoimasta ja ala elää. Mietin silloin, teenkö väärin ja kulutanko toisen aikaa hukkaan, jos alan seurustella itseeni ihastuneen/rakastuneen ihmisen kanssa, josta pidin ja jonka kanssa viihdyin tietäen kuitenkin, ettei suhde tulisi kehittymään. (Olemme edelleen ystäviä ja liikuimme noin pari vuotta melko tiiviisti yhdessä. Elämä järjesti silloinkin omalla merkillisellä tavallaan asioita ja antoi tilaa uusille mahdollisuuksille.)
Ymmärrän väsymyksesi. Olen itse joutunut välillä kohtaamaan vastaavaa. Aina pitäisi muka jaksaa olla vahva ja usein vielä epäitsekäs. Kun kerran kauan sitten olin tosissani nääntymässä oman kuormani alla, jotkut läheiset kaatoivat edelleen niskaani myös omiaan ja hakivat minulta tukea. Kerran hermostuin tosissani, ja yllättäen sain runsain mitoin tukea. Ehkä en osannut pyytää sitä, ja toiset kuvittelivat minun jaksavan vaikka mitä. Ehkä yritin olla liian vahva, kun tuntui että on pakko. Itse me taidamme itsellemme ne kaikkein suurimmat vaatimukset esittää.
Nyt kannatan tervettä itsekkyyttä, myös itsestään täytyy pitää huolta. Muuten ei ole mitään annettavaa muillekaan. Tuon oppimiseen on kulunut vuosia, mutta eihän koskaan ole liian myöhäistä. Olen oppinut pyytämään apua ja välillä vaatimaan huomiota ihan itsekkäästi. Vasta vähitellen olen alkanut pitää itseäni arvokkaana ihmisenä ja kunnioittamaan myös omia tarpeitani. On paljon asioita, joita olen jättänyt vuosien varrella tekemättä siksi, ettei myös joku muu ole niitä halunnut. Hieman hassunkurisena esimerkkinä voisi toimia vaikka kahvin keittäminen. Kuinka usein tuleekaan kysytyksi, haluaako joku muu ja jätetyksi keittämättä ellei kukaan muu halua. Miksi "joku muu" tai hänen tarpeensa olisivat omiani arvokkaampia?
Nyt suhtaudun luottamuksella tulevaisuuteen. En vaadi suuria, mutta otan ilolla vastaan kaiken sen hyvän mitä elämä tai joku ihminen vapaaehtoisesti tarjoaa. En laita hanskoja naulaan, vaan toimin aktiivisesti itsekin. En kuitenkaan antaudu hyväksi käytettäväksi, enkä kuvittele voivani auttaa ihmistä tekemällä ratkaisuja hänen puolestaan tai työntämällä häntä johonkin suuntaan. Olen valmis kulkemaan rinnalla kappaleen matkaa ja tarjoamaan oman tukeni. Jokaisen pitää itse valita oma suuntaansa ja tehdä oma osansa. Liian innokkaat auttajat voivat joskus huomaamattaan tehdä pahaa ja riistää ihmiseltä mahdollisuuden kasvaa itse vastuuntuntoiseksi. Vankkaa tukea kaipaisimme varmaan jokainen ainakin joskus. Ehkä sellainen osuu sinun kohdallesi, kun sitä eniten kaipaat ja vähiten osaat odottaa. Sitä sinulle toivon.
Muutamaan asiaan kiinnitin erityisesti huomiota: Kuljit pienen matkaa itseesi ihastuneen/rakastuneen ihmisen rinnalla, vaikkei teillä ollutkaan yhteistä tulevaisuutta. Et varmaan antanut turhia toiveitakaan etkä myöskään kääntänyt selkääsi. Kuulostaa hienolta, ystävyttä kuitenkin.
Vahvuuteen olen törmännyt toisinpäin: Minun on oletettu olevan vahva, olisin halunnut olla "heikko". Kohtasin "norsun, joka oli eksynyt posliinikauppaan"... Tuskin norsukaan huomaa astioiden särkyvän pudotessaan lattialle ja menevän pirstaleiksi jalkojensa alla.
Ja kun saa selkäänsä repullisen kiviä yhdessä samaan suuntaan kulkemisen sijaan, niin siinähän sitä onkin... Kyllä siitä olisi valmis heittäytymään vaikka mihin jos tilaisuus kohdalle osuisi. (tuollaiseen aika harva törmää)
Järveen ei ehkä kannata hypätä kivirepun kanssa, voi vaikka upota pohjaan :)
Tässä norsujen luvatussa maassa, särkyminen taitaa osua monen osaksi niinkuin nimimerkissäsi toteat. Joistain se nähtävästi tekee ehjemmän ja vahvemman. Luulen sinun kuuluvan siihen joukkoon, ethän ole kadottanut huumorintajuasikaan kaikesta kokemastasi huolimatta.
Luulen itse selvinneeni kohtuullisen vähin vaurioin elämästä hyväntahtoisena itseään pitävän norsun kanssa. Kun se ei 15 vuodessa oppinut muuttamaan tapojaan ja ottamaan toisen toiveita huomioon, lähetin sen jatkamaan matkaansa ehkä hitusen kesympänä ja havahdutin ajattelemaan joitain asioita. Tapaan häntä silloin tällöin edelleen ja on ollut hyvä huomata, ettei tunnu yhtään haikealta erota. Hetki hyväntahtoisenkin norsun seurassa riittää muistuttamaan, että itsellinen elämä ei ole ollenkaan huono vaihtoehto.
Kiitän sinua lämpimästi tästä pohdiskelevasta keskusteluhetkestä. Koen yllättäen kohdanneeni ihmisen ja iloitsen siitä.
Olipa yllättävää. Kirjoitit kuin minun tarinaani.
jokainen haluaa rakastua, rakastaa ja olla rakastettu.
minunkaan tunteeni erästä tiettyä metallimiestä, ei koskaan kuole. Uskalsin silloin 28v. sitten luoda hänen siniharmaisiin silmiinsä "pitkiä katseita", en muuta. Ihailuni tätä miestä ja rohkeuttaan kohtaan ei tule koskaan sammunaan. Säilynyt kokoajan tämän mutsin sydämessä. Hänen rohkeutensa on antanut minulle voimaa jatkaa, silloin kun "seinä on ollut omassa elämässäni edessä". Vaikka en henkilökohtaisesti tunne häntä sen paremmin. Niin kumminkin tiedän hänen ajattelevan samallatavalla kuin minäkin. Toivon että hän ei antaisi vaikeuksien edessä periksi. En anna minäkään.
Mutta, nyt olen vielä kovin väsynyt, kun Surun kyyneeleillä on vihdoinkin lupa tulla. Ja jos, en nyt todella fyysisesti lepää. Sydämeni on liian kovilla. Verenpainesairauden kanssa ei ole leikkimistä. Kundikin tulee maanataina himaan Puotilan autismissäätiön ryhmäkodilta asumisharjoittelujaksolta. Hän tulkitsee väsymykseni, niin että olen hänestä surullinen. Maanantaina minun pitää yksin keskittyä kundiin ja kundillakin on ollut valtava ikävä.
voi rakastua :)
mitä sitä suotta, ei siitä kuitenkaan mitään tule, on vain eronneita ja karanneita, parempi olla yksin niin tule sanomista, sanoo wanha leskirouva.
rakastua joko omaan tai jos on yksin uuteen ,koska rakkaus on ainoa elossa pitvä voima.
Itse koin elämäni järkytyksen,kun olin käyttämässä terkkarissa vakavasti sairasta miestäni ja jouduttiin lähettämään sairaalaan ja odottelimme ampulanssia ja siitä köpötteli ohi vanha pari ,mies rullaattorilla edessä ja vaimo nilkuttaen hyvin kumarassa perässä ja tajusin ,ettei taida meille tulla yhteistä vanhuutta ,jossa toinen toista auttaen mennään kohti viimeistä porttia ja se tunne oli musertava.
vaan aikuistumisesta. Ei sitä enää ole kovin helposti vietävissä.
Ja vain täydellinen hölmö haikailee entisten epäonnistumisten perään.
kun kuollakin ehtii.
...ja Joka Päivä....ja YÖ;)
tiennytkään silloin,kun hänet tapasin.
Oma elämä oli kaaoksessa,tulossa ero,mitä sitten,miten elämäni järjestän,paljon uutta pohdittavaa,miksi,miksi jne...
Mutta kun näin hänet eräässä tilaisuudessa,jokin hänessä vetosi heti,tein itse tuttavuutta ja siitä se alkoi.
Olen rakastunut,yritän pitää itseni"maan pinnalla"- ja järkeistää pitkään kadoksissa ollutta tunnetta.
Mutta kun hän on vain niin ihana,sulan kuin kesä jäätelö hänen läsnäollessaan,lähellään.
Hän on mies minun makuuni,en tiennyt näillä vuosikymmenillä et sellaista enää olisikaan!!
Vanhoissa kuorissa riehuu nuori rakastunut tyttönen,se sama,kuin vuosikymmeniä sitten.
Annan ajan näyttää,en tyrkytä itseäni,en kerro kaikkia tunteitani,haluan että han huomaa sen itse ja tekee niistä omat johtopäätöksensä.
Odotan aina tapaamistamme tunteja laskien,ja mikä hetki se onkaan kun saan tuntea hänen kätensä ympärilläni!!
Olipa oikea tai ei-tällä hetkellä hän tuntuu juuri oikealta ja entinen ihan väärältä!
Koskaan ei ole liian myöhäistä,siitä vaan!
sellaista tilannetta enää tulee eteen, kun ei mitään toivo, ei tule pettymyksiäkään.
Sellaista, kuin "se oikea" ei ole olemassakaan.
Ohrankukkia ja Seppä ?
Luettuna tuli aavistus että toinen vedätti et sillee
Tietty olisi huikeaa tuntea jotakuta kohtaan niin voimallisesti ja ehdottomasti kuin silloin joskus, aivan liian kauan sitten. Elämä pisti "turvalleen", karsi luulon toisensa perään ja pakotti polvilleen. Siitä sitten palasien keruuseen.
Että olisiko "kivaa" rakastua uudelleen. Olisi, juu kyllä. Mutta tänä päivänä - tuskin mahdollista. Mutta niin kauan, kun on elämää kai on toivoakin.
Kun antaa pahalle pikkusormen, se vie koko käden. Muista: älä lainaa avaintasi kenellekään. Kohta tyyppi on vallannut sohvasi ja määrää, mitä TV-kanavaa katsotaan.