Äidiltä pojalle

KATUVA ÄITI

Poika-rakas runo tää; salli minun esittää.
Jotta voisit ymmärtää; myöskin minun elämää.

Silloin kun mä sinut sain; oli pelko sielussain.
Mistä saisin leipää, työtä; missä viettäisimme yötä.

Sitten alkoi aikanaan; yksinäisyys ahdistaa.
Kun sain sinut nukkumaan; läksin hetkeks’ kapakkaan.

Siellä mua ymmärrettiin; kehuttiin ja kiiteltiin.
Siellä myöskin lohdutettiin; kaunihiksi mainittiin.

Jos sitten ilta venähti; niin muut ne mua viivytti.
Ei kait ollut minun syy; jos monet minuun tykästyy.

Vaan aina olin aamulla; sua kouluun laittamassa.
Joskus kävin ruokaa sulle; muilta lainaamassa.

Hyvinhän me sinniteltiin; elämää me ymmärrettiin.
Turhaa ompi valittaa; tämä on vain maailmaa.

Näin mä silloin ajattelin; tekojani selittelin.
Vaan nyt oon aivan eri mieltä; on aateltava lasta pientä.

Läheisyyttä lapsi kaipaa; huomiota osakseen.
Silloin lapsi tuntee äidin; aivan ikiomakseen.

Oi, jos kaiken takas’ saisin; lastani mä rakastaisin.
Oisin hänen lähellänsä; aina paras ystävänsä.