Kun olen kavereiden/ystävien/tuttujen seurassa, kaikki luulee, että olen tylsistynyt tms. En, en ole: vain omissa maailmoissa. En minä jaksa joka asialle nauraa. Tuntuu vain, että energiaa ei ole yhtikäs mihinkään! Edes siihen toisten juttujen kuunteluun tai nauramiseen. Silti heidän kanssaan on mukava olla. Parempi nii kuin istua yksin kotona. Vaikka joskus sekin tuntuu helpoimmalta ratkaisulta.
Saatan miettiä syömisiä, liikkumisia, stressata opiskelu juttuja, mille näytän sillä hetkellä... Ihan kuin katselisin lasin takaa omasta häkistä, mitä ympärillä tapahtuu. Sitten välillä "herään".
Tiedän, että jos näin jatkuu, ei kukaan jaksa enää kysyä minua minnekkään. Ihan kuin minua ei olisi tarkoitettukaan ihmisten ympäröimäksi.
Saatan miettiä syömisiä, liikkumisia, stressata opiskelu juttuja, mille näytän sillä hetkellä... Ihan kuin katselisin lasin takaa omasta häkistä, mitä ympärillä tapahtuu. Sitten välillä "herään".
Tiedän, että jos näin jatkuu, ei kukaan jaksa enää kysyä minua minnekkään. Ihan kuin minua ei olisi tarkoitettukaan ihmisten ympäröimäksi.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ihan sama juttu mulla, jatkunut jo 4 vuotta. Nyt viimeisen vuoden olen vaan pakottanut itseni pois "pääni sisältä" ja keskittynyt näyttämään rennolta ja kiinnostuneelta. Joskus tämä toimii, joskus se tulee luonnostaankin (riippuu myös ihmisistä tottakai) joskus taas huomaan katseeni jälleen lasittuneen lattiaan, mietiskellen syömisiä ym.
Ja aina ei tietenkään jaksa esittää. Väkinäiset hymyt, naurut, keskustelun seuraamiset ja siihen osallistumiset kuitenkin paransi mun välit kavereihin aika lailla viime hetkellä. Ei meistä koskaan sydänystäviä varmasti tule johtuen tästä päällepäin näkyvästä "kylmyydestäni", mutta parempaan suuntaan menossa. Koitan aina haukata jotain ja juoda vähän mehua ennen kuin tavataan, auttaa ainakin vähän aneemisuuteen :)
sitten se, että nykyään kaverit tuntuu ymmärtävän tätä ajoittaista kuoreen sulkeutumista. Enää ei ole sitä alkuaikoina yläasteella vallinnutta "no sano nyt säkin jotain!" -asennetta. Ne tietää joskus on vähän vaikeampaa.
Tsemppiä sulle!
Jää usein katse kiinni seinään, käteen, kynteen, lattiaan, mieleeni. Uppoudun täysin omiin maailmoihin ja välillä sieltä on vaikea karata. Monet luulevat, että olen ylimielinen kun en ole tarpeeksi kiinnostunu heidän asioistaan. Olen minä, hetki vain ei satu olemaan paras.
Toisinaan haluaisin vain maata kotona liikkumattomana sängyssä, ruokakaapit täynä tyhjyyttä, ettei repsaha ahmimiseen ja oksentamiseen. Joskus se tuntuu helpoimmalta. Toisaalta yksinäisyys alkaa ahdistaan, mutta miten käykää kun menee kaverin tykö. Tuijottelua ja omia maailmoita.
Välillä tuntuu, että haluais kaverin, jonka seurassa vois olla vain seuran takia. Tiedäthän, ei tarvi puhua, esittää kiinnostunutta ja vastaanottavaa, voisi vain olla.
Mutta en halua jäädä kokonaan yksinkään...
"sano säki nyt jotain"- lause tuntuu aika ikävältä. sen takia voi joku alkaa pitää ujona, koska ei juttele paljoa.
on vaan niin tyhjä olo ettei keksi mitään sanottavaa. eikä toisten puhetta jaksa koko ajan seurata ja pysyä kärryillä.
on tää nniin vaikeeta. sit ku vieläpä kukaan ei tiiä miksi on "tämmönen" omissa maailmoissa leijuva. eikä ne koskaan (jos minä saan päättää) tule tietämäänkään.
Mulla oli yhdessä vaiheessa tuollaista, kunnes sain masennuslääkkeet. Varmaan aika olennaista että masis vie voimat tuolla lailla, eikä jaksa oikein olla kuin omissa maailmoissaan. :/