Jumala ei ole rakkaus. Jeesus ei ole Krishna. Elvis ei ollut rokkitähti. Taivas ei ole sininen. Magia ei ole vapautta. Rakkaus ei ole luottamista. Magia ei ole seksiä, huumeita ja rokkia. Kristityt eivät ole lampaita. Lampaat eivät ole valkoisia. Ereshkigal ei ole nainen. Topu ei ole vanha. Minä en ole mikään helppoheikki. Karvinen ei ole kissa. Saatana ei ole kristittyjen keksintöä. Juutalaiset eivät ole rottia. Hauki ei ole kala. Lihakset eivät ole voimaa. Geenit eivät ole itsekkäitä. Aivot eivät ole hieno kapistus. Tämä ei ole magia palsta. Todellisuus ei ole sopimus. Vapaus ei ole periksiantamista. Ihminen ei ole ruukku. Tuli ei ole kuumuutta. Huumeet eivät ole tuhoisia. Uskonnot eivät ole heikkojen kävelykeppejä. Televisio ei ole paholaisen sontaluukku.
VAAN
Asiat ovat sitä mitä ne ovat, eivät jotakin muuta. Eiväthän perunatkaan ole polkupyöriä tai ihmiset peltohiiriä, vaan perunat ovat perunoita ja ihmiset ihmisiä ja niinedelleen. Hauki ei ole kala, vaan hauki. Jumala ei ole rakkaus, vaan Jumala on Jumala ja Rakkaus on Rakkaus. Näinkin yksinkertainen tosiasia saattaa unohtua kun halu luokitella ja käsittää kasvaa suureksi ja pääsee valloilleen. Jotkut kutsuvat sitä hillittömyydeksi. Minä kutsun sitä esteeksi käsittämiselle, syystä että käsittäminen vaatii tietyn massan verran läsnä olevaa tietoa, josta tehdä päätelmä.
Mikäli jokainen asia kimmahtaa aivoista kuin nakki teflonpannusta, ei koskaan synny kriittistä massaa. Tieto ei keräänny silloin kun sitä joka hetki luokittelee, vaan silloin kun maailman antaa tulla luokse, asettamatta vaatimuksia sille "mikä on mitäkin". Maagikolle olla-verbi asettuu vastustajaksi, jonka voittamiseen kannattaa satsata aikaa ja vaivaa, kuten yleensäkin sanallisen kommunikaation laatuun. Jos ei tiedä mitä sanoo, kuinka voisi ymmärtää omia ajatuksiaankaan?
Monet maagiset taidot joista puhutaan eivät ole opeteltavissa, mutta täsmällinen puhuminen on. SANA on - kuten tiedätte - antaa maagikolle mahtia jos hän käyttää sitä tietoisesti ja ymmärryksellä.
Tällaisia "se on se" ketjuja muodostamalla teemme ajattelumme aivan turhan takia vaikeaksi. On helppo vetää yhtäläisyysmerkkejä asioiden välille hetken mielijohteesta, mutta juuri sitä olisi syytä välttää mikäli haluaa saavuttaa hiljaista tietoa suoraan itse todellisuuden ytimestä.
VAAN
Asiat ovat sitä mitä ne ovat, eivät jotakin muuta. Eiväthän perunatkaan ole polkupyöriä tai ihmiset peltohiiriä, vaan perunat ovat perunoita ja ihmiset ihmisiä ja niinedelleen. Hauki ei ole kala, vaan hauki. Jumala ei ole rakkaus, vaan Jumala on Jumala ja Rakkaus on Rakkaus. Näinkin yksinkertainen tosiasia saattaa unohtua kun halu luokitella ja käsittää kasvaa suureksi ja pääsee valloilleen. Jotkut kutsuvat sitä hillittömyydeksi. Minä kutsun sitä esteeksi käsittämiselle, syystä että käsittäminen vaatii tietyn massan verran läsnä olevaa tietoa, josta tehdä päätelmä.
Mikäli jokainen asia kimmahtaa aivoista kuin nakki teflonpannusta, ei koskaan synny kriittistä massaa. Tieto ei keräänny silloin kun sitä joka hetki luokittelee, vaan silloin kun maailman antaa tulla luokse, asettamatta vaatimuksia sille "mikä on mitäkin". Maagikolle olla-verbi asettuu vastustajaksi, jonka voittamiseen kannattaa satsata aikaa ja vaivaa, kuten yleensäkin sanallisen kommunikaation laatuun. Jos ei tiedä mitä sanoo, kuinka voisi ymmärtää omia ajatuksiaankaan?
Monet maagiset taidot joista puhutaan eivät ole opeteltavissa, mutta täsmällinen puhuminen on. SANA on - kuten tiedätte - antaa maagikolle mahtia jos hän käyttää sitä tietoisesti ja ymmärryksellä.
Tällaisia "se on se" ketjuja muodostamalla teemme ajattelumme aivan turhan takia vaikeaksi. On helppo vetää yhtäläisyysmerkkejä asioiden välille hetken mielijohteesta, mutta juuri sitä olisi syytä välttää mikäli haluaa saavuttaa hiljaista tietoa suoraan itse todellisuuden ytimestä.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Yritetään siis rakkautta ilman olemisen metaforia. Vaikiaa on! :I
Rakkauden taito ei ala rakkaudesta eikä päädy rakkauteen vaan kulkee rakkauden tietä, suhteena itsen ja toisen, kaiken itseyttä ja toiseutta rakastavan välillä.
Rakkauden taito opastaa tuntemaan toisessa itsensä ja itsessä toisen, kaiken suhteen kaikkeen, keskipisteen, jota rakkauden tieksi kutsun.
MItä on rakkaus? -Sääliä, luottamusta, saamattomuutta, pelkoa, vihaa, yksinäisyyttä, uskoa... Rakkautta ei ole. Se on vain runoilijoiden luoma harha.
Pol
Ikäkysymys nimittäin.
Tuon suuntaisesti minä funtsasin vielä kolmikymppisenäkin. Vaan sitten tuli maailmaan tuo tytär....:) Kyllä se omassa lapsessa viimeistään kristalloituu se rakkauden olemus jos missä.
Minä näen että rakkaus kuvastaa voimaa. Kun yksilöllä on hallussaan tarpeeksi henkilökohtaista voimaa hän pystyy rakastamaan elämää sellaisena kuin se on, tästä seuraa että hän muuttuu riippumattomammaksi ja elämä rakastaa häntä takaisin.
omalle osalleni osunut kuin vauvana... Isälle olen tärkeä edelleen mutta äidin kanssa en voi olla edes samassa huoneessa viittä minuuttia... En edes tiedä miten rakkaus ihmisten välillä ilmenee.. Eläimiä on helppo rakastaa... ihmisiä en pysty...
Pol
Sitähän minä tässä yritän saada selville että miten se rakkaus määritellään en sitä mihin se voidaan kohdistaa. Ja eikö ole itsestäänselvää että jokainen välittää elämästään ainakin jossain määrin.
Miten elämä voi rakastaa takaisin? Rakkaus on vain symbolinen sana johon sisältyvät viha, usko, toivo, halu, riippuvaisuus, heikkous. Rakkaus tekee heikoksi eikä suinkaan vahvaksi. Jumalaan uskovat ovat heikkoja sillä he tulevat riippuvaisiksi Jumalastaan ja näin ollen sokeiksi kaikille muille aatteille. Rakastunut ei välttämättä tajua tulevansa hyväksikäytetyksi kun ei suostu uskomaan ettei hänen rakastamansa henkilö välitäkään. Isä tulee sokeaksi rakkaudesta ja lapsi käyttää tätä rakkautta sumeilematta hyväkseen ilman että isä osaa tai haluaa laittaa vastaan vaikka niin olisi viisasta.
Luin tuon toisenkin pätkän tuosta ja olen samaa mieltä, että kun elämää rakastaa niin elämä rakastaa takaisin.
Puhtaasti MINUN kokemukseni on jotenkin sellainen, että ihminen oppii rakastamaan silloin kun on henkisesti vapaa. Tästä syystä en ymmärrä rakkautta Jumalaan (ainakaan kristillisessä mielessä).
Koin aikamoista tarkoituksettomuuden tunnetta nuorempana enkä ollut kykenevä rakastamaan( Siis rakastuminen ja rakastaminen ovat kaksi eri asiaa. Toinen on osaltaan seksuaalista, toinen ei). Kun lapsi sitten syntyi, tuo tarkoituksettomuuden tunne katosi: olin täyttänyt ihmisenä ainakin biologisen tehtäväni ellen muuta. Olin siis vapaa tarkoituksettomuuden taakasta, pystyin katsomaan itseäni peilistä ja ottamaan vastaan kuoleman.
Jos kuolisin nyt, en tuntisi oloani tyhjäksi. Olen elänyt täyden elämän. Kaikki mitä tästä eteenpäin tulee otan tietenkin mielenkiinnolla vastaan, mutta jos nyt saisin kuulla kuolevani pian, en tuntisi että elämäni olisi ollut turhaa.
Vanhan kiinalaisen sananlaskun mukaan ihminen on elänyt täyden elämän, kun on tehnyt lapsen, istuttanut puun, rakentanut talon ja kirjoittanut kirjan. Puun istutin jo kymmenvuotiaana. Kaiken muunkin olen jo tehnyt. Tosin "kirjoittanut kirjan" otin hieman vapaammin: kertovaa taidetta jälkipolville anyway...
Myöskään parisuhteessa rakkaus ei ole hyväksikäyttöä eikä alistamista. Parisuhde on parisuhde, ei välttämättä rakkauteen perustuvaa. Ja suhde lapseen taas... Noh, kun rakastaa niin saa myös vastarakkautta. Ei lapsikaan käytä aikuista hyväkseen, jos aikuinen pyrkii ymmärtämään lapsensa maailmaa. Meillä kotona on oma bändi ja noituudesta ollaan aidosti kiinnostuneita molemmat. Se on sellaista yhdessä löytämistä...;-)
Rakkaus on yhtä häilyvä sana kuin "normaali". Itse ainakin käytän isäni rakkautta hyväksi mutta kohtuudella. Miten se elämä rakastaa takaisin?
Itsekin olisin valmis kuolemaan, mutta minulla on vielä tekemistä silti en ottaisi kuolemaani kovin raskaasti. Ehkä seuraava elämäni olisi jollakin muotoa antoisampi. Minä olen löytänyt itseni, näin ollen koen ymmärtäneeni elämäni tarkoituksen. Sieluni on oppinut jotakin uutta jonka kehittämistä se voi jatkaa seuraavassa elämässä.
Parisuhteessa rakkaus on kahlitsevaa, eivät molemmat puolisot rakasta toisiaan yhtä paljon tai toisen toivomalla tavalla. Ei siinä ole vapaa. Tai siis tälläinen on minun näkemykseni... On tässä tullut seurattua noiden sukulaisten avioliittoja... Äitinikin uusi suhde on sellainen että äiti tekee mitä vaan saadakseen miesystävälleen hyvän mielen. Äiti on muuttunut huonoksi näyttelijäksi ja ihmettelen miten se ei älyä jokaisen huomaavan oman käytöksensä outoutta. Nytkin äiti vaihtaa samanväriseen autoon kuin miesystävällään. Eikö tälläinen rakkaus, vaikka onkin molemminpuolista, ole jopa sinun mielestäsi sairasta. Ja ymmärrät varmaan että minä olen elämässäni havainnut suurimman osan rakkaudesta olevan tälläistä "sairautta" tai sitten pariskunnilla ei näytä olevan rakkautta ollenkaan. Kai minulla on oikeus omien havaintojeni perusteella välttää rakkautta ja rakastumista. (ex poikaystäväni on aikonut tappaa itsensä sen takia etten minä rakastanut häntä tarpeeksi. en ole sen jälkeen ollut yhteydessä häneen. Likö kuollut..) Itse olen rakastuessani täysi idiootti, typerys jonka aivoissa tuntuu olevan sahanpurua ja sellainen tunne inhottaa minua hirvittävästi. Rakastuessani alan inhota itseäni ja silloin en ole kovin rakastetteva...
Pol
Rakasta itseäsi. Muulla ei ole merkitystä - ketään muuta sinun ei todellakaan tarvitse rakastaa. Itsen rakastaminen on vaikeaa, ja harva pystyy siihen nuorena. Voidakseen rakastaa itseään pitää ensin löytää itsensä ja luoda suhde löytämäänsä. Vasta sitten voi ruveta pikkuhiljaa kehittelemään sitä rakkautta. Ota ihan rauhallisesti, Pol. Sinulla on kaikki maailman aika löytää itsesi ja oppia rakastamaan löytämääsi.
Rakkaus tosiaan on vain sana, mutta jokainen liittää sanoihin ne ominaisuudet kun tuntee siihen kuuluviksi. En usko että rakkaudesta on olemassa mitään yleispätevää määritelmää, onhan siitä esimerkiksi filosofian piireissä kiistelty tunnetusti jo tuollaiset reilut kaksituhatta vuotta.
Minä näen että riippuvaisuus ei ole rakkautta. Rakkaus on täyteyttä. Jos minulla on rakkaus, olen niin täynnä eräänlaista voimaa että se jopa tulvii yri äyräidensä ja näin ollen kohdistuu myös ulkopuolelleni. Rakkaudesta tyhjät ihmiset usein pyrkivät löytämään tätä täyteyden tunnetta ulkopuolelta, ja näin ollen takertuvat erilaisiin asioihin tai toisiin ihmisiin. Mutta seurauksena ei ole rakkauden osoitukset, vaan rakkauden varastaminen, joka vastakkaisen luontonsa vuoksi ei ole enää rakkautta vaan sen vastakohta. Rakkaus on ikäänkuin tyytyväisyyden tunne, kokonaisuuden tunne tai hyväksymisen tunne - sellainen tunne että minulla on itsessäni kaikki mitä tarvitsen. Mieti: jos sinunlla on kaikki mitä tarvitset, olet onnellinen.
Psykologi Carl Jung sanoi että ihminen pyrkii elämänsä aikana tulemaan kokonaiseksi ja eheäksi, tätä prosessia hän kutsui individuaatioprosessiksi (eli YKSIlöksi tulemisen prosessiksi.) Jos jostain riippuvaisuudesta johtuen yksilö ei voi hyväksyä itseään sellaisena kun oikeasti on, hän hakee tuota puuttuvaa osaa itsestään ulkopuolelta (ja nämä osat myös heijastuvat erilaisiin symboleihin unissa.)
Ajattele lausetta "rakkautta ensi silmäyksellä." Ei siinä ole mitään järkeä. Jos näen jonkun tosi nätin tytön tuolla, miten voin haluta häntä jos en edes tiedä millainen hän on. Mutta käytännössä heijastan kaikki haaveeni (puuttuvat osani) häneen kuvitelmina ja alan havittelemaan häntä tullakseni täydeksi ja tyytyväiseksi. (Tämä ei siis minusta ole rakkautta.)
Hindulaisen maailmankuvan mukaan onnellisuus saavutetaan ymmärtämällä että kaikki on yhtä, ja rakastamalla kaikkea. Tämä taas saavutetaan tekemällä epäitsekästä työtä havittelematta työstä minkäänlaisia tuloksia itselleen. Kun saavuttaa tilan jossa ei enää ajattele "mitä minä saan tästä?", sinulla on aina kaikki mitä tarvitset, koska on vain jatkuvasti ympärillesi ulottuva rakkauden tunne.
Tai kuten taolainen mestari Laotse kirjoittaa kuuluisassa kirjassaan Taoteching: "Jolla ei ole mitään menetettävää, on aina rikas."
Rakkaudessa on kyse sieluntilasta jolloin näkee elämän kokonaisuudessaan, iloineen ja suruineen, katoavana sekä muuttuvana, ja hyväksyy sen sellaisena. Rakkaus on sitä että sinulla on niin paljon, että pystyt aina antamaan.
Ymmärrä että vanhempasikin ovat myös ihmisiä niinkuin sinäkin. Eivät sen parempia tai huonompia.
Minulla on samanlaisia kokemuksia kuin sinulla, mutta minä en tunne vihaa tai katkeruutta äitiäni kohtaan, ainoastaan myötätuntoa ja ymmärrystä.
"Miten se elämä rakastaa takaisin?"
Elämä rakastaa sinua antamalla itsensä rehellisesi ja tinkimättä sellaisena kuin se on.
Mutta sinun pitää rakastaa elämää, niinkuin rakastaisit toista ihmistä: vilpittömästi ja hyväksymällä hänet sellaisena kuin hän on. Ja hän antaa itsensä sinulle kokonaisena, ei vain tiettyjä ominaisuuksiaan, vaan kaikki.
Onko äitisi syyttänyt sinua omista miessuhteistaan, vaikeuksistaan ja halunnut kuolemaasi? Onko äitisi lyönyt sinua kuin et ole 13vuotiaana suostunut käyttämään tupsullista pipoa? Onko äitisi uhannut häätää sinut kotoa lopullisesti kun olet avannut suusi uutisten aikaan tai kun olet ollut eri mieltä jostakin "kuinka leivotaa"-jutusta. Onko äitisi sanonut sinun olevan täysi pöljä joka ei osaa puhua, kirjoittaa, lukea saatika sitten opiskella. Onko äitisi sanonut sinulle että hän on aina oikeassa ja jos et usko niin saat luvan muuttaa pois. Onko äitisi sanonut että sinun täytyy antaa hänelle omista palkoistasi kun se ojn lapsen velvollisuus. Onko äitisi käskenytr sinua liittoutumaan isääsi vastaan vain jotta äitisi saisi rahaa. Onko äitisi sanonut ettei olisi koskaan nainut isääsi jollet olisi syntynyt? Onko äitisi koskaan sanonut tehneensä sinut vain sen vuoksi että pääsisi pois oman äitinsä luota?
Luultavasti et ole kokenut edes tuota, minulla sen sijaan on vielä pitkä liuta erilaisia kokemuksia jotka ovat toinen toistaan pahempia...
En vihaa häntä. En vain tunne häntäkohtaan mitään, en sääliä, en surua... ymmärrät kai ettei hän merkitse minulle mitään... Hän on kuin loinen joka tuottaa vain tuskaa... Ei iloa eikä rakkautta...
Pol
Rakastan itseäni ja olen hyväksynyt itseni jokaista pienintäkin piirrettä myöten. En haluaisi edes olla erilainen, no korkeintaan hiukan laihempi :D
Minun kai pitäisi löytää vielä jotakin rakastettavaa...
Pol
jostakin syystä toivoisin että Topu olisi valaissut asiaa..En usko että nainen osaa selittää tuota minulle ymmärrettävästi...
No siis ethän sinä nainen olekaan... olin lukevinani että anja... :D Mutta silti nuo tekstisi kuulostavat "liian naisellisilta"...
Pol
Rakkaudettomuus tai pikemminkin osaamattomuus rakastaa on kuin alkoholismi. Se periytyy sukupolvelta toiselle, ellei välissä ole yksi lenkki joka olisi kykenevä katkaisemaan tuon "perinnön". Sinä olet se lenkki.
Olen nimennyt tuollaisen jatkumon "perisynniksi". En tietenkään kristillisessä mielessä vaan kuvainnollisesti.
Paras ystäväni on alkoholisti. Kun puimme yhdessä aihetta, hän kertoi miten hänen isänsä joi koska isänisä kohteli aikoinaan kaltoin poikaansa. Humalapäissään tietenkin.
Niin siinä sitten laskeskeltiin että tuo rakkaudettomuus ja humalahakuisuus oli jatkunut ainakin neljä sukupolvea. Ja koko tuo prosessi oli saanut alkunsa 1900-luvun alussa eräästä onnettomasti päättyneestä avioliitosta... Kukaan ei enää muistanut alkuperäistä syytä juopottelun perinteeseen. Ainoastaan tuo tapa paeta ongelmia oli periytynyt isältä pojalle. Siis eräänlainen perisynti.
Mieletön ajatus että ystäväni lapset vielä tänä päivänä joutuvat kärsimään ongelmasta, jonka syntytarina johtaa yli sadan vuoden päähän! Tietenkin alkoholismissa on myös perintötekijöillä suuri merkitys, mutta vielä suurempi merkitys tässä tapauksessa oli ystäväni kykenemättömyydellä käsitellä ongelmatilanteita. Opittu ratkaisumalli oli juominen.
Tämä oli pitkä intro sille että kaiken lähtökohtana on muutos. Muutos on mahdollinen kun itse oivaltaa mitä siihen muutokseen tarvitaan.
Huomaatkos analogian kertomaani tarinaan?
Kirjoitit:
"Onko äitisi koskaan sanonut tehneensä sinut vain sen vuoksi että pääsisi pois oman äitinsä luota?"
Miten pitkästä perinteestä luulet tuossa olevan kyse? Oivalla sinä se muutos ja toimi toisin...
Kun oppii suhtautumaan omiin vanhempiinsa odotuksitta, inhimillisinä ja vajaina olentoina on mahdollisuus ymmärtää oma vahvuus. Itse en aikoinani kestänyt viettää kolmea päivää isäni kanssa, kun jo päreet paloivat.
Vasta paljon myöhemmin opin rakastamaan isääni. Se tapahtui silloin kun aloin tunnistaa itsessäni hänen luonteenpiirteensä ja tapansa. Huomasin toistavani itse juuri niitä samoja asioita joita olin oppinut nuoruudessani inhoamaan! Sen huomaaminen oli sekä huvittavaa että ärsyttävää. Miksi siis toistaa vanhempiensa virheitä kun oivaltamalla voi tehdä tuohon jatkumoon muutoksen?
Jossain vaiheessa tajuaa sen että oma vanhempi voi olla edelleen ärsyttävä, mutta hänestä onkin tullut huolenpitoa tarvitseva vanhus. Silloin tuosta ärsyttävyydestä tulee samanlaista kuin pienen lapsen itkusta: se on merkki läheisyyden kaipuusta. Tuo prosessi tapahtuu meissä kaikissa koko ajan.
Kun alat identifioida itseäsi aikuiseksi ja vastuulliseksi, jolla on vanheneva äiti, sinun ei enää tarvitse jatkaa tuota taistelua, vaan voit asettua tavallaan kaiken tuon negatiivisuuden yläpuolelle ja suhtautua ymmärtämyksellä äitiisi.
Älä ota tuota hyökkäävyyttä henkilökohtaisesti. Muista että olet ainoastaan objekti johon äitisi kohdistaa pahaa oloaan. Sen hän tekee taas siksi että on oppinut luottamaan siihen että kestät sen... Ikävä kyllä.
Asetu henkilökohtaisten tunteittesi yläpuolelle ja pyri miettimään äitisi tilannetta kokonaisuudessaan: miksi tilanne on tällainen? Mistä se johtuu?
Lue Krishnamurtin "Mahdoton kysymys" tai "Oivalluskyky herää". Opi näkemään traditiot joita toistat. Rikkomalla tradition ja toimimalla toisin sinulla on mahdollisuus irrottautua huonosta traditiosta ja oppia rakastamaan aidosti. Rakastamalla myös saa rakkautta. Ja sinä olet rakastava ihminen, se paistaa jokaisesta lauseestasi vaikka muuta väität. Älä koveta itseäsi ja jatka negatiivista perintöä.
Luonnollisestikaan minulla ei ole täysin vastaavia kokemuksia. Jokainen kohtaa elämässään vastoinkäymisiä, toiset enemmän, toiset vähemmän. Minullakin on ollut niitä mutten nyt ala tähän tilittämään niitä. Minä ajauduin joskus valtavan surumielisyyden valtaan vastoinkäymisteni ansiosta. Tästä seurasi se että jouduin katkaisemaan tunnesiteeni äitiini täysin. Tämä, sekä muut vastaavat kokemukset ovat opettanut minulle että jokainen ihminen on yksin, vaikka väliaikaisesti voisikin tuntea jakavansa elämänsä toisen kanssa. Jokainen on yksin, ja jokaisella on inhimilliset heikkoutensa sekä muut inhimilliset piirteensä. Ihmiset tempautuvat hallitsemattomasti tunteidensa mukaan ja heijastelevat niitä ympäriinsä, minä näen sen vain inhimillisemä heikkoutena. Koska jokainen on yksin, et voi odottaa keneltäkään minkäänlaista tietynlaista käytöstä, koska kukaan ei ole velkaa sinulle, etkä sinä ole velkaa kenellekään. Tiedän myös että tiettyjen ihmisten heikkouden ymmärtäminen on joskus vaikeaa ylitsepääsemättömän vihan edessä.
Kuulostan naiselliselta? Mielenkiintoista. :)
Ehkä se johtuu siitä että höpötän täällä palstalla vähän samaan tapaan joissain huonoissa newage-elämäntapaoppaissa neuvotaan!
Jos haluat tietää erikoisen lähteen mistä olen omaksunut tämän nimimerkin, niin tee haku vaikkapa hakusanoilla "ajna chakra". Se voi johdattaa sinut yhden uuden suuren tradition luo.
Toivottavasti meikäläinenkin alkaa 10 v päästä olla samoissa fiiliksissä kuin teikäläinen...
Jäin miettimään sitä kuinka "heikkoja" sieluja syntyy tietynlaiseen sukuun kärsiäkseen teosta jonka jonkin suvun jäsen - kenties hieman voimakkaampi sielu, joka on laittanut voimansa SAIRAAN PERINTEEN aloittamiseen - aikoinaan suoritti. Minua ärsytti. Sitten muistin taas että sellainenhan minäkin olen, heikko nimittäin!
Meikäläisen suvussa on ainakin 3 sukupolven perinne sosiaalisesta eristäytymisestä. Isä-vainaa ja hänen äiti-vainaansa olivat molemmat sellaisia sisäänpäin kääntyneitä perisuomalaisia jurottajia, ja minä se vaan jatkan samaa "kunnioitettavaa" perinnettä omalla tavallani, eli ihmiskontakteja vältellen. Kuitenkin sisälläni asuu erittäin sosiaalinen mussuttaja... Takuulla, koska tännekin näin paljon elämöin!
Koska tämä ei ole niin häiritsevää kuin juoppous, on vaikea vakuuttaa itsensä siitä että tekee ehkä väärin kun pyrkii jatkuvasti elämään erakkona. Jopa nämä magiahommelit kun tuovat sellaista pikku gloriaa yksin yrmyttämiseen...
No se minusta.
Minkä takia ihmisen pitäisi pohdiskella vuosikymmeniä omia vanhempiaan? Minkä tähden näitä kohtaan tarvitsisikaan tuntea yhtään mitään? Hörhönä toki uskon että heidät on itse valinnut, mutta mitä sitten... Elämässä tulee koko ajan satunnaisia tuttavuuksia, mitä se haittaa jos vanhemmatkin olivat vain 18 v "satunnainen tuttavuus"...
On se vaan silti pirun vaikeaa. Hyväksyä heidän osuutensa omassa luonteessaan, tai sietää sitä kaikkea mitä he osaamattomuudessaan ja tunnevammaisuudessaan ovat sanoneet ja tehneet. Tai paremminkin olleet tekemättä. Jos on asioita joita ei siedä ventovierailtakaan, miksi niitä sitten sietäisi vanhemmiltakaan?
Mutta ehkä ihminen tarvitsee asioita joita "ei - näennäisesti - voinut valita". Muuten elämä olisi yhtä suklaakermahöttöä!
Tämä menee nyt vähän jankuttamiseksi, Polgara, enkä tahdo pahoittaa mieltäsi, mutta näille eri listoille kirjoittamiesi viestien mukaan et todellakaan rakasta itseäsi. Luulet vain. Luulokin on toki parempi kuin ei mitään. Siitä on hyvä aloittaa. Voidakseen todella löytää itsensä, syvimmän sisimpänsä siitä takimmaisesta loukosta missä se piileskelee on mentävä helvetin läpi eikä se riitäkään. Se vie aikaa vuosia ja käy koko ajan vaikeammaksi, niin että lopulta uskoo kuolevansa ja samalla pelkää ettei kuolekaan. Sitten joku päivä tajuaa äkkiä uudella tavalla jotain oleellista itsestä ja ympäröivästä maailmankaikkeudesta. Silloin on mahdollista pystyä solmimaan itseensä aidosti rakastavan suhteen.
Kyllä se vuosia ja vuosikymmeniä yleensä vie, koko ajan saa itsensä kiinni itsensä tuomitsemisesta ja palkitsemisesta jne., mutta eihän koskaan mikään pakko ole toistaa sitä, mitä muut tekevät. Mikä tahansa on aina mahdollista.
Nyt kiinnostukseni sinun mielipiteitäsi ja näkökulmiasi kohtaan heräsi. Tästä saadaan mukava keskustelu. Tarkoitukseni ei ole jankuttaa vaan haluan jutella rakentavasti. Kerro minulle esimerkkejä joita olen tänne kirjoitellut ja joissa olen ilmiantanut etten rakasta itseäni. Pohditaan tätä minun ongelmaa sitten yhdessä, niin ehkä huomaan etten olekaan niin tyytyväinen itseeni kuin luulen. Tietysti eri tunnetiloilla on aika paljon vaikutusta siihen kuinka tyytyväinen itseensä on mutten kyllä nyt keksi omasta persoonastani mitään sellaista mihin en olisi tyytyväinen. Täydellisyys on asia erikseen mutta mielestäni hyväksyminen korvaa täydellisyyden... Enkä pahoita mieltäni terveestä kritiikistä mutta kaipaan perusteluja..
Pol
Olen itsekin tietoinen tästä "perisynnistä" ja siitä että jatkumon voi katkaista. Osaltaan olen jo antanut sille uuden suunnan. Äitini vihaa sitä että joku puhuu vanhoista ns historiallisista tapahtumista. Tällä tarkoitan nyt sitä että aina kun isäni on kertonut joistakin vanhoista asioista jotka hän on kuullut vanhemmiltaan ja isovanhemmiltaan on äitini pilannut koko tunnelman alkamalla jankuttaa että on elettävä tätäpäivää. Hänen mielestään henkilöhistoria ja ylipäänsä kaikki historiaan kuuluva tieto on täyttä turhanpäiväistä paskaa jolla ei ole mitään annettavaa. Itselleni historia on avain kaikkeen. Se tarjoaa mahdollisuuden jonka avulla voi oppia ymmärtämään omaa elämäänsä. Juuri niin kuin sanoit että on mietittävä kuinka pitkälle historiaan jokin jatkumo ulottuu ja miksi näin on. Ongelma on vain siinä että äitini ei kerro mitään muuta kuin nimet isovanhemmistaan tai heidän vanhemmistaan. Mutta sen verran tiedän että olen murtanut tuon ketjun siinä määrin etten karannut miehen kanssa vain päästäkseni eroon äidistäni vaan lähdin yksin, tutkin historiaa, osaan olla kriittinen ja tarkastella asioita monesta näkökulmasta, mitä äitini ei osaa... Isäni puolelta olen geeneissäni perinyt alkoholiin turvautumisen mutta itse en siihen ole langennut, perheväkivaltakaan ei ole tuntematonta vanhempieni suvuissa vaan se on "välttämättömyys" jota en kuitenkaan jatka. Harrastamalla äitini niin suuresti vihaamia taistelulajeja olen oppinut itsehillintää ja tervettä ajattelua väkivaltatilanteissa. Nyt olen kai jo livennyt pahoin aiheesta ja tekstinikin alkaa olla epäjohdonmukaista.. Mutta eiköhän tuossa ole kaikki minkä kertomisen koin tarpeelliseksi...
No niin olemme siis ymmärtäneet saman asian: ihminen on yksin piste. Siis voiko selainen ihminen, joka uskoo ihmisen loppujen lopuksi olevan yksin rakastaa oikeasti ketään toista ihmistä "täydestä sydämestään"? Mielestäni ei.
Kuten topu tuossa sanoikin että kirjoituksissani paistaa rakkaus. Tätä en kiellä, rakastan oikeastaan tietyssä mielessä kaikkea mutten voi rakastaa ihmisiä. Ihmiset ovat olentoja jotka luulevat kaipaavansa rakkautta vaikka tosiasiassa kaipaavat vain huomiota ja haluavat tuntea itsensä tarpeellisiksi. Onko huomionkipeys rakastettavaa? Kun ihminen rakastaa toista hän automaattisesti odottaa saavansa vastakaikua omalle rakkaudelleen. Kuten tässä oli puhetta siitä että "maailma rakastaa takaisin". Ihminen siis olettaa saavansa vastarakkautta ja on jo omahyväisyydessään erehtynyt luulemaan että maailmakin antaa meille vastarakkautta.
Maailma tuskin rakastaa meitä, mutta maailmaa rakastava ihminen on onnellinen siksi että rakastaa maailmaa... Nyt on vaikea pukea sanoiksi sitä mitä tarkoitan... Siis me jotka rakastamme maailmaa olemme tyytyväisiä siihen että se on olemassa ja että voimme havaita olevamme osa kokonaisuutta. Ajatus siitä että maailma rakastaa takaisin on harhakuvitelma, ihminen vain kuvaa omaa tunnettaan siten. Kun rakastamme maailmaa tunnemme rakkautta myös itseämme kohtaan ja tuo "itserakkaus" on sitä "maailma rakastaa takaisin"-ajattelua... :D Ymmärtääköhän kukaan nyt minun ajatuksenjuoksuani mutta nämä maanantait saavat minut kirjoittamaan todella epäjohdonmukaisesti ja toistamaan itseäni aika pahoin...
Pol
Pol,
se, rakastatko itseäsi vai et, on sinun asiasi. Minua se ei kiinnosta pätkääkään. Mitä minulle voisikaan merkitä se, oletko sinä tyytyväinen itseesi vai et? Se on sinun asiasi, sinä elät itsesi kanssa ja joudut kestämään sen. Mitä minä hyötyisin jos saisin sinut tappelemaan sellaisen tuulimyllyn kanssa jota et ilmeisesti edes huomaa? Intuitioni se käski minua kirjoittamaan aikaisemman kommenttini. Intuitiotani tottelen aina, riippumatta siitä kuinka omituisia asioita se käskee minun tehdä.
Koska et siis ole valmis perustelemaan väitettäsi niin miksi edes sanoit etten mielestäsi rakasta itseäni? Tietenkään sinua ei kiinnósta rakastanko itseäni vai en, mutta kaipaan perusteluja kaikkeen.. Onko minun näin ollen ajateltava että uskot ettei kukaan voi rakastaa itseäsi vai oletko kateellinen koska et itse rakasta itseäsi? Nämä ovat vain mieleeni noússeita ajatuksia ei mikään hyökkäys sinua vastaan. :) Mutta jos et voi perustella niin älä kommentoi mitään kiitos...
Pol
Kommentti on siitä kiva juttu että sen luonteeseen kuuluu tietynlainen selittelemättömyys. Perustelujen kaipaaminen kaikkeen kuuluu toki ikäkauteesi, ja on ihan ookoojuttu. Miten muuten nuori voisikaan hahmottaa universuminsa? Tai vanhakaan, sen puoleen. Kohdalleen osunut kommentti voi saada aikaan liikahduksen, joka avaa uusia näköaloja. Asioitten hengiltä perusteleminen ei palvele mitään tarkoitusta.
Jos haluat keskustella kanssasi henk.kohtaisesti, voit mailata minulle.