Kertokaa jos teillä muilla on vastaava tilanne...tää on niin outoa että masentaa helvetisti. Eli mulla on ikää 19v, olen mies ja lukion käynyt. Mutta: ei yhtään ainutta kaveria missään. Lukiosta tuli pari, mutta yhteydenpito katkesi saman tien kun se loppui. Armeijaa en ole vielä käynyt, pelottaa sielläkin joutua erilleen muista. Kavereita ollut joskus teininä, mutta tavanneet "parempia tyyppejä" ja olleet ennemmin niiden kanssa muodostaen näin omia kaveriporukoita. Harrastuksia ollut jos jonkinmoista, mutta mennyt mielenkiinto kun aina olen jäänyt yksin. En vaan sopeudu toisten kanssa samaan joukkoon.
Nykyään olenkin alkanut hyväksyä jo tätä yksinäisyyttäni. Olo on ihan OK päivästä toiseen kunhan vaan on mielekästä tekemistä eikä jää miettimään menneitä. Minua ei siis enää edes kiinnosta lähteä vaikka joku vanha kamu soittaisi ja tarjoisi kaljat..
Ei. Keksisin jonkin verukkeen ja pysyisin omissa oloissani. En siis enää edes kiinnostu ihmisistä. Eivätkä muutkaan minusta, niin miehet kuin naisetkaan. Olen aika mitäänsanomattoman näköinen ja luonteeltanikin korkeintaan "mukava".
Sitten se hankala osuus: Kaikesta paskasta huolimatta minulla on tyttöystävä, joka rakastaa ja pitää huolta ja on hellä...Mäkin rakastan häntä ja haluan pitää hänestä kiinni.
Ongelmia kuitenkin tuo se, että hänellä on vastakohtaisesti ystäviä ja kontakteja enemmän kuin laki sallii. Puhelin soi alvariinsa ja hänellä on tapaamisia. Olen näistä hänen kavereistaan joitakin nähnyt, ja kaikkien kohdalla tapahtuu sama homma. Heidät valtaa suuri inho heti minut nähtyään, alkavat kuiskutella selän takana, vastata tylysti, eivät katso silmiin kun yritän jutella...Jotkut alkaneet jopa riitaa haastamaan (viimeksi eilen), vaikka juttelen mukavia mielialastani huolimatta. Piilovittuilu muuttuu sitä pahemmaksi mitä kauemmin ollaan samassa porukassa. Tyttöni ei koskaan huomaa tätä. Olen aika avuton tämän asian kanssa.
Tästä on seurannut minulle masennusta viime aikoina. Eniten masentaa ajatus tyttökaveristani minun seurassani. Olen pahoillani hänen puolestaan. Kaupungillakin monet tuntemattomat huutelevat minulle pahoja vaikka olen hänen seurassaan. Hän on OK-näköinen, joten tuskin siitä johtuu. Mikä ihme minussa sitten mättää, kun YKSI ihminen viihtyy seurassani kun taas loput aukovat päätään?
Itsetuntoni menee aina vaan heikompaan kun näen hänen kavereitaan...Viime aikoina alkaneet ahdistuskohtauksetkin ovat syöneet suhteemme aika heikoille jäille. Tyttöni tarjoama lohtu ei helpota oloani, en vain osaa purkautua kun olisi mahdollista? Mitä edes sanoisin? Taas masentaa kun miettii tätä...
Tuli turhan pitkä viesti, mutta harvoinpa tänne kirjoitan. Helpotti vähän oloa joo. Joten kommentteja tilanteeseen liittyen? Mikä tähän auttaisi? Kiitos jos jaksoit lukea loppuun.
Nykyään olenkin alkanut hyväksyä jo tätä yksinäisyyttäni. Olo on ihan OK päivästä toiseen kunhan vaan on mielekästä tekemistä eikä jää miettimään menneitä. Minua ei siis enää edes kiinnosta lähteä vaikka joku vanha kamu soittaisi ja tarjoisi kaljat..
Ei. Keksisin jonkin verukkeen ja pysyisin omissa oloissani. En siis enää edes kiinnostu ihmisistä. Eivätkä muutkaan minusta, niin miehet kuin naisetkaan. Olen aika mitäänsanomattoman näköinen ja luonteeltanikin korkeintaan "mukava".
Sitten se hankala osuus: Kaikesta paskasta huolimatta minulla on tyttöystävä, joka rakastaa ja pitää huolta ja on hellä...Mäkin rakastan häntä ja haluan pitää hänestä kiinni.
Ongelmia kuitenkin tuo se, että hänellä on vastakohtaisesti ystäviä ja kontakteja enemmän kuin laki sallii. Puhelin soi alvariinsa ja hänellä on tapaamisia. Olen näistä hänen kavereistaan joitakin nähnyt, ja kaikkien kohdalla tapahtuu sama homma. Heidät valtaa suuri inho heti minut nähtyään, alkavat kuiskutella selän takana, vastata tylysti, eivät katso silmiin kun yritän jutella...Jotkut alkaneet jopa riitaa haastamaan (viimeksi eilen), vaikka juttelen mukavia mielialastani huolimatta. Piilovittuilu muuttuu sitä pahemmaksi mitä kauemmin ollaan samassa porukassa. Tyttöni ei koskaan huomaa tätä. Olen aika avuton tämän asian kanssa.
Tästä on seurannut minulle masennusta viime aikoina. Eniten masentaa ajatus tyttökaveristani minun seurassani. Olen pahoillani hänen puolestaan. Kaupungillakin monet tuntemattomat huutelevat minulle pahoja vaikka olen hänen seurassaan. Hän on OK-näköinen, joten tuskin siitä johtuu. Mikä ihme minussa sitten mättää, kun YKSI ihminen viihtyy seurassani kun taas loput aukovat päätään?
Itsetuntoni menee aina vaan heikompaan kun näen hänen kavereitaan...Viime aikoina alkaneet ahdistuskohtauksetkin ovat syöneet suhteemme aika heikoille jäille. Tyttöni tarjoama lohtu ei helpota oloani, en vain osaa purkautua kun olisi mahdollista? Mitä edes sanoisin? Taas masentaa kun miettii tätä...
Tuli turhan pitkä viesti, mutta harvoinpa tänne kirjoitan. Helpotti vähän oloa joo. Joten kommentteja tilanteeseen liittyen? Mikä tähän auttaisi? Kiitos jos jaksoit lukea loppuun.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ihan suotta sä siinä uliset mun mielestä.
En ymmärrä että mikä sun elämässäs muka on niin kamalaa, sullahan on tyttöystävät ja kaikki. Elämäsi varmaan yhtä ruusuilla tanssimista. Mitäs jos opettelisit arvostamaan tilannettasi vähän enemmän?
Sulla on tyttöystävät ja kaikki, et sä voi olla mitenkään masentunut tai yksinäinen.
Tiedän erään, joka on todella ahdistunut, vaikka kaikki pitäisi olla hyvin. On poikaystävä, kavereita, hyvät vanhemmat ja kaikki. Itsellä ei ole juuri ketään ja synkkä menneisyys takana. Silti en ole vakavasti masentunut, joinakin päivinä en ollenkaan. Yksinäisyys ja ahdistus on yksilön pään sisällä eikä ulkopuolinen omasta näkökulmastaan aina sitä ymmärrä. Ihmisella jolla näyttää olevan asiat paremmin kuin jollain toisella, saattaa tuntea yhtä suurta tuskaa, eikä sitä pidä mielestäni vähätellä.
Mahdoitko edes lukea tuota viestiä?
tilanne. Jos nyt ensiksi puhuisit sille tytölles tästä muiden vittuilusta mitä se ei huomaa.
Jotkut ihmiset ovat ulospäinsuuntautuneita ja toiset taas enemmän sisääpäinsuuntautuneita. Sinä kuulut jälkimmäiseen kuten aika moni muukin täällä suomessa. Se tarkoittaa että ei kaipaa lähelleen hirveää määrää kavereita, oma perhe ja tyttöystävä riittävät. Mutta ulospäinsuuntautuneisuutta voi harjoitella. Aluksi se tuntuu ihan kamalalta velvollisuudelta mutta kun on itseään pari kertaa pakottanut niin tilanteista voi alkaa jo nauttimaan.Tyttöystäväsi on varmasti hyvä opettaja, sillä hän on hyvin sosiaalinen. Loppuelämääsi et voi kavereita pakoilla koska ne ovat elämän suola. Kaverisuhteista kannattaa pitää kiinni kynsin ja hampain sillä kun on jäänyt aivan yksin, sinua masentaa entistä enemmän. Kannattaa vaikka miettiä jälkikäteen aina kun kaveri soittaa ja suostut lähtemään hänen kanssaan baariin, mitä hyvää siinä illassa oli. Oliko hauskaa, mukava irrotella vähän arjesta tms.?
Sitten nuo tyttöystäväsi kaverit... Ehkä he ovat kateellisia teidän hyvälle suhteelle? Miksi kukaan olisi muuten vihainen ihmiselle jota ei edes tunne ja joka on ollut mukava hänelle joka kerta? Ehkä kannattaa myös kysyä tyttöystävältäsi onko hän huomannut että hänen kaverinsa käyttäytyvät ärsyttävästi sinua kohtaan. Mutta tuollaista käytöstä ei kannata sietää, anna samalla mitalla takaisin niille (ei tietenkään kannata hittäytyä lapselliseksi). Jos he piilovittuilevat niin piilovittuile takaisin. Se on totta että erilaisia ja hiljaisia ihmisiä usein kiusataan ja syrjitään. Joten tuo parhaat puolesi esiin.
Okei, voi olla että en ole ihan paras ihminen neuvomaan, mutta...