Itse olen ollut melko ujo koko elämän. Muistan kuitenkin että jossain vaiheessa lapsuutta olin melko vilkas ja sanavalmiskin, mutta sitten tapahtui jotain. Aluksi se ei kai edes vaikuttanut minuun, mutta ajan kuluessa päähän alkoi pilkahtaa epäileviä ajatuksia. Voiko noin sanoa ja eihän toi nyt niin hienolta kuulosta... Jossain vaiheessa yläastetta mukaan tuli myös punastuminen. Aina kun joku kysyi jotain hieman erikoisempaa johoin ei osannut vastata suoraan naamaan iski hirveä tunne joka kertoi punastumisen iskemisestä. Nämä tilanteet tapahtuivat pääasiassa tyttöjen (itse olen poika 16v) kanssa, joka on varmaan ihan normaalia. Olisi ollut niin mukava jutella mukavia sen ihastuksensa kanssa ilman, että heti kieli menee solmuun.
Nyt kun yläasteelta lukioon siirryn tuntuu että olen muuttumassa tai olen jo muuttunut rohkeammaksi. Tunnen että se on hyvä asia: nyt pystyn juttelemaan vapaammin ja punastumatta tai jäätymättä. Päässä pyörii edelleen kuitenkin epäilyksiä. Onko hyvä, että pystyn ilmaisemaan tunteitani ja ajtuksiani paremmin vai menetänkö osan itseäni kun muutun? Muutunko haavoittuvammaksi kun avaan sieluni muille?
Miten noista pitäis valita? Pitäiskö mun pysyä ujona ja tuntee itseni turvalliseksi vai ottaa riski ja avautua muille. Mä oon jo muutaman kerran yrittänytkin olla avoin, mutta niissä on käynyt huonosti tai ainakin jälkeenpäin on tuntunut ihan ääliömäiseltä. Tuntuu, että jos muutun en ole enää oma itseni. Kaikki olis sen jälkeen vaan teennäistä. Vai johtuuko nää ajtukset just siitä hirveen suuresta epävarmuudesta itteensä?
En oo kyl varma onko tää ees ujoutta vai pelkästään tavallista epävarmuutta jota kaikilla varmaan on. Laittakaa mitä vaan tulee mieleen. Auttaa varmasti jokainen sana, ainakin tunteen itteensä tärkeemmäks ;]
Nyt kun yläasteelta lukioon siirryn tuntuu että olen muuttumassa tai olen jo muuttunut rohkeammaksi. Tunnen että se on hyvä asia: nyt pystyn juttelemaan vapaammin ja punastumatta tai jäätymättä. Päässä pyörii edelleen kuitenkin epäilyksiä. Onko hyvä, että pystyn ilmaisemaan tunteitani ja ajtuksiani paremmin vai menetänkö osan itseäni kun muutun? Muutunko haavoittuvammaksi kun avaan sieluni muille?
Miten noista pitäis valita? Pitäiskö mun pysyä ujona ja tuntee itseni turvalliseksi vai ottaa riski ja avautua muille. Mä oon jo muutaman kerran yrittänytkin olla avoin, mutta niissä on käynyt huonosti tai ainakin jälkeenpäin on tuntunut ihan ääliömäiseltä. Tuntuu, että jos muutun en ole enää oma itseni. Kaikki olis sen jälkeen vaan teennäistä. Vai johtuuko nää ajtukset just siitä hirveen suuresta epävarmuudesta itteensä?
En oo kyl varma onko tää ees ujoutta vai pelkästään tavallista epävarmuutta jota kaikilla varmaan on. Laittakaa mitä vaan tulee mieleen. Auttaa varmasti jokainen sana, ainakin tunteen itteensä tärkeemmäks ;]
Vastaukset 6
Vanhimmat
sinun kertomuksesi on varsin normaalia kehitystä ihmisessä. Sitä on vaikea joskus nuorena hahmottaa, mutta niin se vain on, että ihmisen elämä on henkistä kasvua ja muutosta melkeinpä koko ajan. Normaali ihminen muuttuu, kasvaa ja kehittyy ja se kehitys pitää itselleen sallia. Joku huono kokemus voi tehdä tilapäistä takapakkia, mutta siihenkään ei saa itseään sitoa henkisesti kiinni. Minun mielestä kuullostat ihan normaalille nuorelle miehelle, ole vain avoin ja iloinen itsesi. Kaikkea ei kannata kaikille kertoa, mutta sen varmaan tajuat itsekin.
jooh..tuttua ongelmaa sulla..se on tuo nuoruus sellaista, että itsensä tiedostaa jotenkin "paremmin" ja selvemmin ja rupeaa ajattelemaan enemmän, että mitä ne muut ajttelee juuri susta!..epävarmuutta tulee jne.
mutta..
sinulla on siinä mielessä hyvä tilanne, että et ole ujouden antanut estää..olet rohkeasti yrittänyt ;] ..se on hyvä se!
punastuminen on muuten aika yleinen ongelma ihmisillä ;) ..oletko koskaan tarkkaillut muita?
jooh..sinulla on hyviä kysymyksiä ja on hyvä että pohdit tilannettasi ;]
mitä sitä oikein kirjoittaisi..olisi kiva auttaa.. ;)
itse olen 18-vuotias tyttö, ja itse kärsin todella pahasta ujoudesta..tai itsessään ujoushan on ihana piirre ;) ..mutta minä olen melko sulkeutunut ja sen kanssa painiskelen sitten tässä..!!
kun mietit tuota, että muututko haavoittuvaiseksi..hmm..minun äitini sanoi minulle vasta, että (siis jos nyt joku pahoittaa sinun mielesi) niin ei saisi päästää niitä "ikäviä asioita" sydämeen!
siis kaikki ihmisethän ei tule toimeen kaikkien kanssa..ihmiset ovat niin erilaisia..toiset viihtyy toisten seurassa ja toiset toisten..ja päläpälä :D
niin..,rohkeasti olet vain oma itsesi..olet sitten ujo taikka avoin..milloin mitäkin..annat mennä tilanteiden itsestään!.."tunnistat" kyllä ihmiset joille haluat avautua enemmän ;D
ujoutta kannattaa myös arvostaa..se on ihana piirre ihmisissä..!! ;]
tuohon jotain, kun kerroit pelkääväsi että tulet haavoittuvaksi kun avaudut muille. Olen jo 30v nainen, ja samoja olen kokenut ja pohtinut.
Se, että kun opit avautumaan muille, saat siitä niin paljon itsellesi myös takaisin! on hieno tunne, kun avaudut jollekin, ja huomaat että hän ymmärtää ja on samalla aaltopituudella.
Elämään kuuluu myös se, että joskus saattaa haavoittuakin, mutta se on elämää vain. Ja tietysti tuota voi välttää, ettei nyt ihan joka vastaantulijalle avaudu:) sellaisille vain jotka tuntuvat mukavilta, ja mahdollisilta ystäviltä.
Uskon, että saat paljon elämääsi iloa, kun avaudut edes hieman enemmän muille. Puhun kokemuksesta. Olen huomannut ihan konkreettisesti, että minulle ollaan nykyisin ystävällisempiä, kaupan kassatkin juttelevat jne. Mikä on ihan mukavaa! ja tämä on selvää seurausta siitä, että olen tullut avoimemmaksi. En enää kulje niin myrtsinä ja umpimielisen näköisenä kuin ennen.
Etene pienin askelin, älä kasaa liiallisia paineita olla rohkeampi. Ja on ihan normaalia tuntea epävarmuutta, mutta se varmasti vähenee iän myötä. Enkä usko, että sinä itsestäsi mitään menetät, päinvastoin, saat paljon iloa vuorovaikutuksesta muiden kanssa. Mutta kuuntele itseäsi, ja ole välillä myös yksinkin, kun siltä tuntuu.
Kiitos näistä vastauksista!
Nämä auttavat varmasti paljon. Varsinkin tunetemaan itsensä tärkeäksi kun joku viitsi vastaillakkin. Netissä tottakai helpompaa tällaista asiaa alkaa sötvimään, mutta silti.
Hei! Minä olen 28 -vuotias nainen. Nuorempana ja epävarmempana olisin halunnut olla rohkea ja sanavalmis, tuntui että kaikki muut olivat sellaisia. Osittain ujouteni liittyi ikääni, mutta olen edelleen toisinaan arka ja hiljainen. Nykyään arvostan näitä luonteenpiirteitäni osana persoonaani. Ujous on herkkyyttä, jota en halua menettää. Anna itselleni aikaa, esimerkiksi uusissa tilanteissa ja uusia ihmisiä tavattaessa. Ja kun alat luottamaan ihmisiin, uskallat antaa enemmän itsestäni.
murrosiän tuomien muutosten myötä on joskus vaikea hahmottaa uutta itseään ja hyväksyä itsensä uudelleen - kun sen on tehnyt on kasvanut aikuiseksi - punasteleminen ja epävarmuus kuuluu tähän prosessiin eli kasvamiseen
toisten ihmisten kanssa oppii itsestään ja kasvaa omaksi itsekseen - riskejä on otettava,joskus tulee takkiin toisinaan ei tule - kipua ja pettymyksiäkin on opittava sietämään, niitä elämä tuo aina tullessaan
Kun tulet tutuksi itsi kanssa arkuus häviää
en usko,että kyseessä on varsinainen ujous ongelma