90-luvulla minulla oli pahaa masennusta, joka terapian ja lääkityksen avulla helpotti vuosituhanteen vaihteessa. Sen jälkeen olo on koko ajan ollut tasaisesti parempi, enkä ole käyttänyt säännöllisesti mitään lääkitystä.
2002 olin työssä paikassa, joka oli kammottava eikä sopinut minulle lainkaan, mutta oli pakko jaksaa toimeentulon takia. Aloitin silloin masennuslääkekuurin, jotta olisin jaksanut sen helvetin, joka tuotti suunnattomasti stressiä ja kärsimystä. Muistaakseni vain 3 kk silloin.
2005 erosin, mikä oli suuri muutos. Sitä ennen oli iskenyt myös työttömyys. Olo oli kammottava ja pelkäsin luhistuvani suurten paineiden keskellä. Olin silloin masennuslääkekuurilla vuoden.
Vuosi sitten lääkäri määräsi minulle omasta ehdotuksestani Seromexia, jota olin aikaisemmin syönyt masennukseen, pakko-oireisiin ja unettomuuteen. Muistin, että silloin kun olin kuurilla, yöaikaiset pakko-oireet olivat hyvin hallinnassa. En kuitenkaan halunnut aloittaa kuuria.
Nyt on niskassa paljon stressiä töiden riittävyydestä ja asumiskuvioista sekä perhevaikeuksiakin. Olin jo miettinyt Seromex-kuurin aloittamista ennaltaehkäisevänä lääkityksenä, siis jotta jaksaisin vaikeuksien läpi. Pelkäsin romahtavani ja menettäväni työ- ja toimintakyvyn, mistä nouseminen ylös olisi todella vaikeaa.
Hyvä ystäväni kuoli vastikään yllättäen, mikä oli minulle todella suuri järkytys, kauhun, surun ja vihan synnyttäjä. Muiden stressitekijöiden lisäksi vielä tämä.
Ensimmäiset pari päivää hoin asiaa järkyttyneenä mielessäni, sitten iski suru, alakulo ja ahdistuskin. Itkeminen oli kuitenkin hyvin vaikeaa jostain syystä. Jotenkin olen nyt hyväksynyt tapahtuneen, vaikken siitä pidäkään. Olemme toki puhuneet, miettineet ja keskustelleet asiasta, mikä tietenkin on helpottanut osaltaan.
Ajattelin, että nyt aloitan sen lääkekuurin, koska tämä jos mikä romahduttaa ja masentaa. Enemmän kuin mitään pelkään toimintakyvyn menetystä. Aloitin siis lääkekuurin ikään kuin ennaltaehkäisevänä hoitona viikko sitten.
Nyt olo on mielialan puolesta varsin ok, mutta tunteet koen jotenkin turtuneina tai puutuneina. Olen yrittänyt jopa itkettää itseäni, mutta en saa kyyneleitä irti, vaikka haluaisin surra. Toki tunnen surua rinnassani ja alakuloa, mutta itkeminen ei onnistu spontaanisti eikä yrittämällä herkimmälläkään musiikilla, ainakaan helposti.
Tuntuu tosin hieman oudolta, että Seromex (teho saavutetaan 2-3 viikon päästä) vaikuttaisi näin ison tapahtuman jälkeen näin nopeasti ja voimallisesti. Kai tämä on sitten jonkinlainen psyykkinen käsittelytapa, kun ei vielä itketä?
2002 olin työssä paikassa, joka oli kammottava eikä sopinut minulle lainkaan, mutta oli pakko jaksaa toimeentulon takia. Aloitin silloin masennuslääkekuurin, jotta olisin jaksanut sen helvetin, joka tuotti suunnattomasti stressiä ja kärsimystä. Muistaakseni vain 3 kk silloin.
2005 erosin, mikä oli suuri muutos. Sitä ennen oli iskenyt myös työttömyys. Olo oli kammottava ja pelkäsin luhistuvani suurten paineiden keskellä. Olin silloin masennuslääkekuurilla vuoden.
Vuosi sitten lääkäri määräsi minulle omasta ehdotuksestani Seromexia, jota olin aikaisemmin syönyt masennukseen, pakko-oireisiin ja unettomuuteen. Muistin, että silloin kun olin kuurilla, yöaikaiset pakko-oireet olivat hyvin hallinnassa. En kuitenkaan halunnut aloittaa kuuria.
Nyt on niskassa paljon stressiä töiden riittävyydestä ja asumiskuvioista sekä perhevaikeuksiakin. Olin jo miettinyt Seromex-kuurin aloittamista ennaltaehkäisevänä lääkityksenä, siis jotta jaksaisin vaikeuksien läpi. Pelkäsin romahtavani ja menettäväni työ- ja toimintakyvyn, mistä nouseminen ylös olisi todella vaikeaa.
Hyvä ystäväni kuoli vastikään yllättäen, mikä oli minulle todella suuri järkytys, kauhun, surun ja vihan synnyttäjä. Muiden stressitekijöiden lisäksi vielä tämä.
Ensimmäiset pari päivää hoin asiaa järkyttyneenä mielessäni, sitten iski suru, alakulo ja ahdistuskin. Itkeminen oli kuitenkin hyvin vaikeaa jostain syystä. Jotenkin olen nyt hyväksynyt tapahtuneen, vaikken siitä pidäkään. Olemme toki puhuneet, miettineet ja keskustelleet asiasta, mikä tietenkin on helpottanut osaltaan.
Ajattelin, että nyt aloitan sen lääkekuurin, koska tämä jos mikä romahduttaa ja masentaa. Enemmän kuin mitään pelkään toimintakyvyn menetystä. Aloitin siis lääkekuurin ikään kuin ennaltaehkäisevänä hoitona viikko sitten.
Nyt olo on mielialan puolesta varsin ok, mutta tunteet koen jotenkin turtuneina tai puutuneina. Olen yrittänyt jopa itkettää itseäni, mutta en saa kyyneleitä irti, vaikka haluaisin surra. Toki tunnen surua rinnassani ja alakuloa, mutta itkeminen ei onnistu spontaanisti eikä yrittämällä herkimmälläkään musiikilla, ainakaan helposti.
Tuntuu tosin hieman oudolta, että Seromex (teho saavutetaan 2-3 viikon päästä) vaikuttaisi näin ison tapahtuman jälkeen näin nopeasti ja voimallisesti. Kai tämä on sitten jonkinlainen psyykkinen käsittelytapa, kun ei vielä itketä?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Vaikka tapahtuisi mitä,niin itkua ei tule.
Minä ahdistun voimakkaasti ja sitten oksennan ja ripuloin. Jotenkin keho kuitenkin reagoi.
Itku lienee kuitenkin olisi helpompi keino reagoida ja luonnollisempi.