Okei. Tämä on ihan ensimmäinen kerta, kun "avaudun" pitkään vaivanneesta ongelmastani. Ja jopa tänne nimettömänä kirjoittaminen tuntuu hankalalta, koska olen aina halunnut pärjätä aivan yksin ja jotenkin koko juttu tuntuu säälittävältä. Mutta. Turha enää ruveta pyyhkimään tätä, kun kerta alotinkin. Ja jos joku nyt luulee, että olen kirjoittamassa kunnon saippuadraamaa, tulee pahasti pettymään. En usko, että tämä on oikeastaan mitään verrattuna muiden kokemuksiin. Mutta itselleni nämä olivat elämäni hirveimmät kaksi vuotta.
No, sanotaan vaikka näin. Olen huono aika monessa asiassa, mutta olen aina ollut erittäin hyvä tanssimaan. Ja se onkin elämäni suurin intohimo,
ja jos se riistettäisiin minulta.. En halua edes ajatella missä olisin silloin. Mutta, olisin aivan musertunut, sen tiedän. Kuitenkin, tämä minun "masentuneisuus" varmaankin laukesi siitä, ettei minulla enää tullut tilaisuutta tanssia varsinkaan yleisölle. Ja tämä valitettavasti on aina ollut "elämäni suola", minkä avulla olen jaksanut kahlia kaiken paskan läpi. Mutta en jaksa kirjoittaa koko pitkästyttävää tarinaa läpi, enkä haluakaan, mutta lopulta juttu päätyi siihen, etten enää oikein uskonut taitoihini. Eli tunsin itseni aika mitättömäksi, koska tanssiminen oli ainut asia mihin itsessäni uskoin, ja mistä olin ylpeä. Kaiken lisäksi minulle kävi tämä hirveä pisteeksi i:n päälle -tilanne. Jonka jälkeen romahdin totisesti. Kaksi vuotta menikin ryypätessä, sain potkut duunista, melkein koulustakin.
Mutta, oloni on nyt lopulta lähtenyt paranemaan päin. Yritän taas lohduttomasti alkaa uskomaan itseeni, että kyllähän minusta johonkin on. Sen voin kuitenkin sanoa, että masentuneisuus on ehdottomasti hirveintä mitä minulle on käynyt. Elämässä ei ole värejä, eikä oikein mistään enää saa tyydytystä. Aina vain semmoinen tyhjä olo.
Ennen olo vaivasi minua päivittäin, välillä se ns. "unohtui", mutta oli kuitenkin koko ajan läsnä.
Nykyään tunne tulee kolme-neljä kertaa viikossa, mutta parempi sekin. Tätä koko tanssijuttua ajattelen melkein koko ajan... Noh
Nyt sainkin sitten kerrottua edes suomi24:n keskustelupalstalla. Jes! Mutta tsemppiä kaikille.
No, sanotaan vaikka näin. Olen huono aika monessa asiassa, mutta olen aina ollut erittäin hyvä tanssimaan. Ja se onkin elämäni suurin intohimo,
ja jos se riistettäisiin minulta.. En halua edes ajatella missä olisin silloin. Mutta, olisin aivan musertunut, sen tiedän. Kuitenkin, tämä minun "masentuneisuus" varmaankin laukesi siitä, ettei minulla enää tullut tilaisuutta tanssia varsinkaan yleisölle. Ja tämä valitettavasti on aina ollut "elämäni suola", minkä avulla olen jaksanut kahlia kaiken paskan läpi. Mutta en jaksa kirjoittaa koko pitkästyttävää tarinaa läpi, enkä haluakaan, mutta lopulta juttu päätyi siihen, etten enää oikein uskonut taitoihini. Eli tunsin itseni aika mitättömäksi, koska tanssiminen oli ainut asia mihin itsessäni uskoin, ja mistä olin ylpeä. Kaiken lisäksi minulle kävi tämä hirveä pisteeksi i:n päälle -tilanne. Jonka jälkeen romahdin totisesti. Kaksi vuotta menikin ryypätessä, sain potkut duunista, melkein koulustakin.
Mutta, oloni on nyt lopulta lähtenyt paranemaan päin. Yritän taas lohduttomasti alkaa uskomaan itseeni, että kyllähän minusta johonkin on. Sen voin kuitenkin sanoa, että masentuneisuus on ehdottomasti hirveintä mitä minulle on käynyt. Elämässä ei ole värejä, eikä oikein mistään enää saa tyydytystä. Aina vain semmoinen tyhjä olo.
Ennen olo vaivasi minua päivittäin, välillä se ns. "unohtui", mutta oli kuitenkin koko ajan läsnä.
Nykyään tunne tulee kolme-neljä kertaa viikossa, mutta parempi sekin. Tätä koko tanssijuttua ajattelen melkein koko ajan... Noh
Nyt sainkin sitten kerrottua edes suomi24:n keskustelupalstalla. Jes! Mutta tsemppiä kaikille.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tyhjä olo on tuttu tunne ja uskon itsekin pikku hiljaa että jokaisesta meistä on johonkin...jopa minusta.
Värit palailee mutta hiljaa. Tärkeintä on asiasta puhuminen ja asioiden hyväksyminen.
Helppoa se ei ole minulle eikä varmasti monelle muullekaan.
Tärkeintä on ettemme anna periksi....kukaan ei vie minulta minun omaa kunniaani..ei työ ei kukaan.
Siis miksei sinulla ole enää mahdollisuutta tanssia yleisölle? Voi kai joitakin reittejä sinnekin aina olla..? Ja, jokaisen on tässä maailmassa vaikea nähdä omat taitonsa riittävinä, siitä taistellaan kaikki. Mistä johtuu ettet itse enää usko itseesi?
Tsemppistä!
Varmasti se sieltä löytyy vielä uudestaankin. Usko itseesi, minäkin uskon sinuun, niin vakuuttavasti tuon kerroit!