Olen jo vuosia kärsinyt ahdistuksesta ja jännityksestä. Ikinä se ei ole mennyt kuitenkaan niin pahaksi kuin viimeaikoina. Olen käynyt nyt kokonaiset kaksi päivää uudessa opiskelupaikassa amk:ssa. Nämä kaksi päivää ovat olleet pahimmat pitkään aikaan. Illat menee hysterian kourissa. Pelkään seuraavaa päivää ihan mielettömästi ja olisin valmis vaikka heti jäämään kotiin peiton alle ja vain nukkua.
Minun on valtavan vaikea puhua tuntemattomille ja joudun miettimään sanomiseni tarkkaan jo etukäteen ennen kuin saan sanoja suustani. Kenellekään tuntemattomalle ei tulisi edes mieleenkään soittaa, vaan paniikki iskee heti kun otan puhelimen käteen. Tämä tekee koulusta ihan kauheaa kärsimystä.
Äitini on jo useaan otteeseen ehdottanut että menisin puhumaan jollekin, mutta miten?
Koulussa olisi jokin terapeutti, mutta jännitys estää menemästä. Ei vain pysty. Sama juttu kaikkien muidenkin kanssa. Äidillenikään en kertonut ennen kuin pari kuukautta sitten vaikka koko homma on jatkunut siis jo vuosia. Vieläkin jos paha ahdistus iskee, en vain voi mennä kenenkään luo sitä purkamaan. En halua muiden näkevän minua sellaisena.
Lisäksi olen aivan varma, että jos ikinä tulisin siihen tilanteeseen, että olisin jossain terapiassa, ei minulla olisi mitään sanottavaa. Osaisin ehkä todeta vain asiallisesti että ahdistaa, mutta siihen se jäisi. En osaa kenellekään kuvailla miten pahalta minusta tuntuu ja silloin päädyn esittämään sellaista oikein tervehenkistä normaalia ihmistä, joka ei tarvitse mitään apua, vaan jolle ehdotetaan liikuntaa ja todetaan että pitää vain yrittää olla mahdollisimman reipas. Miten minä muka saan apua?
Minun on valtavan vaikea puhua tuntemattomille ja joudun miettimään sanomiseni tarkkaan jo etukäteen ennen kuin saan sanoja suustani. Kenellekään tuntemattomalle ei tulisi edes mieleenkään soittaa, vaan paniikki iskee heti kun otan puhelimen käteen. Tämä tekee koulusta ihan kauheaa kärsimystä.
Äitini on jo useaan otteeseen ehdottanut että menisin puhumaan jollekin, mutta miten?
Koulussa olisi jokin terapeutti, mutta jännitys estää menemästä. Ei vain pysty. Sama juttu kaikkien muidenkin kanssa. Äidillenikään en kertonut ennen kuin pari kuukautta sitten vaikka koko homma on jatkunut siis jo vuosia. Vieläkin jos paha ahdistus iskee, en vain voi mennä kenenkään luo sitä purkamaan. En halua muiden näkevän minua sellaisena.
Lisäksi olen aivan varma, että jos ikinä tulisin siihen tilanteeseen, että olisin jossain terapiassa, ei minulla olisi mitään sanottavaa. Osaisin ehkä todeta vain asiallisesti että ahdistaa, mutta siihen se jäisi. En osaa kenellekään kuvailla miten pahalta minusta tuntuu ja silloin päädyn esittämään sellaista oikein tervehenkistä normaalia ihmistä, joka ei tarvitse mitään apua, vaan jolle ehdotetaan liikuntaa ja todetaan että pitää vain yrittää olla mahdollisimman reipas. Miten minä muka saan apua?
Vastaukset 10
Vanhimmat
sinun on vain haettava apua ja mentävä puhumaan jollekin. mitään muuta keinoa ei ole. homma vain pahenee edetessään pidemmälle muuten. jos haluat vielä opiskella, hae heti apua.
Kun sinne terapiaan menee niin siellä on kyettävä puhumaan tuntemattoman ihmisen kanssa. Ei sinne kannata hakeutua jos ei ole tarpeeksi reipas käymään keskustelua, myös elämänsä pimeimmistä ja salaisimmista asioista.
Kannattaa siis tarkoin harkita onko oireilu vielä tarpeeksi vakavaa, jotta Sinua voitaisiin mitenkään auttaa.
piristävä kommentti tuo edellinen. hohhoijaa.
Terapeutit ovat ammattilaisia ja koulutettuja kohtaamaan ihmisten erilaisia ongelmia. Jos et osaa ensimmäisellä tapaamisella puhua paljoa, niin seuraavalla osaat jo vähän enemmän. Ja kyllä terapeutti auttaa sinut alkuun.
Jos et syystä tai toisesta ole samalla aaltopituudella yhden terapeutin kanssa, kokeile toista.
Mene ihmeessä hakemaan apua ennen kuin jännittämisesi vaikeuttaa lisää opiskeluasi!
Apua on saatavilla. Aloita siitä koulun psykologista, hän auttaa sinut alkuun!
Terapeutilla käynti vaatii rohkeutta avautua ja kommunikoida. Mikäli vuorovaikutustilanteessa ei kykene avautumaan ei terapeutti voi paljoakaan hyväksesi tehdä, vaikka olisi kuinka koulutettu ja ammattitaitoinen.
Kannattaa tarkoin harkita, onko valmis ottamaan askeleen avautumiseen ja vuorovaikutukseen.
kotoa hakemaan. Kyllä siinä voi huoletta pyytää apua, vaikkapa äidiltään. Itse äitinä tilasin ajan, jo aikuisikäiselle jälkikasvulleni. Kärsi ongelmistaan jonkun aikaa, kunnes itse otti puheeksi, kun aloin kyselemään, tiettyjä asioita. (Apua pitää pyytää mahdollisimman pian, ettei turhaan tarvitse kärsiä ongelmista, joihin saa kyllä hoitoa, joka auttaa.) Läheiseni sai hyvän lääkityksen ja elämä maistuu, ei tarvitse panikoida.
Voidaan kysyä, oliko jälkikasvun tahto hakea apua hänen omaansa vai sinun tahtosi. Terapia ei ole asioiden parantamista pelkkien keskushermostoon vaikuttavien kemikaalien avulla, vaikka ne voivat kyllä olla osa hoitoprosessia.
Mikäli terapiasta - en siis tarkoita keskustelua terapiakoulutusta vailla olevan psykiatrian erikoislääkärin kanssa ja siihen liittyvää lääkehoitoa - aikoo hyötyä on oltava sisäiset valmiudet introspektioon.
Mua ahdistaa,mutten osaa kuvailla muutakun sanomalla että ahdistaa...
Kärsin ihmiskammosta..jos näen jonkun lähestyvän,menen paniikkiin...
Jos pitää soittaa jonnekin,ennen soittoa hikoilen,kädet vapisee,kurkussa tuntuu puristavan jne!!Tästä ahdistuksesta en pysty puhumaan vaan esitän että "kaikki ok"...
Suosittelen lämpimästi että menet juttelemaan jonkun kanssa. Tuskin se sinun tapauksessasi ainakaan pahaa tekee. Nämä terapeutit ovat kuitenkin ammattilaisia. Kyllä he ymmärtävät ongelmasi ja pyrkivät auttamaan.
Siitä MITEN voisit hankkiutua jonkun luokse, niin pyydä äitisi apua jos hän on sitä tarjonnut. Jos hän vielä mainitsee terapian niin pyydä häntä auttamaan sen järjestämisessä. Toivottavasti löydät itsellesi jonkun jolle voit puhua ahdistuksestasi. Onnea siihen :)
Asiaan ei kannata sotkea äitiä tai muutakaan lähisukulaista. Se haittaa avun tarpeen objektiivista arviointia.
Voi olla, mutta jos ilman apua ei saa otettua yhteyttä kehenkään niin mikä pointti siinä sitten on?