jaksaneet pelkojenne ja ahdistuksen kanssa? miksi välillä tuntuu todella pahalta? tuntuu, että koko elämä menee tässä taistellessa tuulimyllyjä vastaan. pelot ja ahdistus ovat tulleet jäädäkseen. terapiassa kai pitäisi käydä jatkuvasti, jotta olisi parempi. lääkkeet eivät poista todellisia syitä. mitä olette itse tehneet?
miten olette
ahdistunut
4561
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ite oon selvinny sillai, että vetänyt rauhoittavia naamaan pahimmilla hetkillä ja yrittänyt miettiä syitä ja ratkaisuja samaan aikaan; silloinhan tapahtumat on vielä tuoreessa muistissa.
Mulla on loppujen lopuksi auttanut aika paljon jo pelkkä elintapojen muokkaus. Terveellisempää ravintoa, tarpeeksi unta, paljon liikuntaa. Toki itseään kannattaa myös kehua, kun onnistuu jossain. Itekin oon alkanut tekeen sitä. Peilin eteen vaan, ja "nyt onnistuin tosi hyvin" jne :-)
Muutenkin kannattaa yrittää muokata omia ajatuksiaan, ne ovat kuitenkin viime kädessä ne mitkä pitää saada muuttumaan.
Avain on, että tutkii itseään, ja jos huomaa ongelmien syitä joihin on mahdollista vaikuttaa, niin sitten myös pyrkii tekemään niin.
Omia ajatuksiaan on monesti vaikea muuttaa nopeasti, joten kärsivällisyys on tärkeää.
Osuit tavallaan naulan kantaan. Ajatuksistahan pitkälti on kysymys, olen siitä samaa mieltä kanssasi. Elintapojen muutos on minullakin ollut suuressa asemassa. Se on kuitenkin enemmän fyysistä muutosta, jolla tietenkin myös vaikutus psyykeeseen. Nyt pitäisi entisestään saada niitä jumittuneita ajatusmalleja muuttumaan. Usein tulee aliarvioitua itseään ja tuntuu, ettei ole ikinä tarpeeksi hyvä. Sitten kun oikeasti pysähtyy ja miettii, mitä kaikkea sitä on jo saavuttanutkaan ja tehnyt, niin tajuaa, että on oikeasti todella hyvin selvinnyt omassa elämässään. Kaikkea ei voi saada yhdellä kertaa - siinä ehkä yksi vaikeimpia asioita oppia.
tai ajatustapojen muutos on hyvä lähtökohta. Aivot on siitä hassut, että tuntuvat uskovan sen mitä niille itse kertoo. Jos siis hoet mielessäsi, että hitto, kun mua jännittää ja ahdistaa, niin varmasti niin tekeekin. vaihda ajatusmalliasi siten, että hoet positiivista mantraa tyyliin: onpas mulla kivaa, nautin ihmisten seurasta.
Kuulostaa ehkä vähän naiivilta, mutta itselläni toimii. Paras tilanne on silloin, kun pystyy tyhjentämään aivot kokonaan ajatuksista ja tekee vaan asioita.
Silloin kun mulla on tosi aallonpohja -fiilis ajattelen myös, että täältä ei ole tie kuin ylöspäin. Monet aallonpohjat kokeneena tiedän, että niin se menee.
Erittäin suuri ja asia ja pelastukseni ja parantajani on: Psykoterapia! Todella tehokas ja hyvä ratkasu. Tosin oma panos ja sisu on tarpeen. Ja sitä sinullakin tarvittaessa löytyy. Usko pois. :) Itse olin pari vuotta sitten, niin poikki ja romahtamis pisteessä, että oli vain jäljellä enää kaksi vaihtoehtoa: Joko kuolema tai psykiatrinen osasto. No sitten hain ja pääsin osastolle. Sieltä pääsin pois oltuani siellä neljä kuukautta. Sitten pääsin kotiin aika hyvässä kunnossa. Tämän jälkeen elämä alkoi taas jonkin verran huonota ja masennus pahentua. Minulla oli taas, kun osastolle en enää halunnut palata, yksi (hyväksi kehuttu) mahdollisuus ja se oli tämä psykoterapia josta minulla ei ollu mitään hajua. Lopulta arviointi käyntien jälkeen minulle myönnettiin kelan kustantama psykoterapia. Heti alkuun tajusin, miksi sitä oli kehuttu. Siellä sain ongelmiini ratkaisumalleja ja muutosehdotuksia vääränlaiseen ajatusmaailmaan, muunmuassa negatiiviseen minäkuvaan. Terapiassa olen nyt käynyt lähes kaksi vuotta ja olen parantunut masennuksesta ja itsetuntoni on alkanut kehittyä oikeeseen suuntaan. Tosin terapeutti sanoi, että jollain tasolla painin näiden ongelmieni kanssa lopun elämääni, mutta kuitenkin siellä oppii/olen oppinut miten selvitä erilaisista ahdistavista tilanteista ja ajatuksista.
Masennukseni ja ahdistukseni aikana (joita ehti kestää lähes neljä vuotta ennen kun sain kunnollista apua) ajattelin kuolemaa lähes päivittäin ja ainoana ratkaisuna. Nyt olen vuoden verran ollut hyvällä mielellä ja masennus on tiessään. Ja isoistakin ahdistavista asioista tai tapahtumista olen oppinut selviämään masentumatta. Masennuksen poistumisen huomasin ensimmäistä kertaa siitä, että pystyin ensimmäistä kertaa sanomaan rehellisesti itselleni ja läheisilleni, että haluan elää vanhaksi ja kokea kaiken sen, mikä eteeni tulee. Sekä hyvän, että pahan.
Mennessäni terapiaan, en uskonut oikeastaan yhtään siihen, että voisin todella parantua ja kehittää itsetuntoa. Raahauduin terapiaan viikosta toiseen ajatellen, että eihän tässä muutakaan voi ja luottaen siihen, että minulle oltiin luvattu sen olevan tehokasta. Ja nyt kun asiaa ajattelee, niin on pakko taputtaa itteään olalle ja kehua, koska en todellakaan uskonut ikinä kuntoutuvani. Ja masennus ei ole ollut edes ainoa tosi rankka asia elämässäni. Ja nuo muut rankat asiat seuraavat minua yhä ja on asioita, joita en voi koskaan unohtaa. Tosi rankkoja sellaisia. Eli sisun ja oikeanlaisen terapian avulla sunki elämä rupee varmasti näyttämään paljon valosammalta. Mä oon varma siitä. :)