Elikkäs olen 15.v kotona reipas rääväsyy, joka muuttuu koulussa tuppisuuksi.puhun vain omien koulukavereiden kanssa ja jos joku pyytää multa vaikka lainaan kumia sanon joko mitä tai vastaan jotenkin hätääntyneenyllättyneesti.Lisäksi mä olen todella epävarma itestäni eli en luota omaan arvostelukykyyni tai esim.jos teen kotitehtävää en luota että se on oikein
Ujoko?
seinälaatta
5584
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ole vain oma itsesi. Et varmasti ole ainoa nuori, joka miettii aivan samantapaisia asioita. Jonkinlaista tukea ja kannustusta tarvitsisit, oletko käynyt kouluterveydenhoitajan luona juttelemassa? Hän osaa keskustella kanssasi näistä mieltäsi askarruttavista asioista. Kerro hänelle myöskin, miksi sinusta tuntuu, että isäsi on vaikuttanut negatiivisella tavalla henkiseen kasvuusi. Enemmänkin mielestäni tuo, että olet omissa ajatuksissasi kuuluu murrosikään. Vaikutat kyllä ihan normaalilta nuorelta, koska noin hyvin osaat ilmaista itseäsi ja ajatuksiasi kirjoituksessasi. Onko sinulla ketään aikuista naispuolista tuttavaa, jolle voisit myös jutella asioistasi? Kuka hyvänsä meistä kotona ollessaan voi olla reipas rääväsuu ja muuttua hiljaiseksi vieraammassa seurassa. Voi olla myöskin päin vastoin, kotona on hyvinkin hiljainen, mutta vaikkapa koulussa hyvinkin kova pälättäjä. Ystävällinen voit kyllä olla koulukavereillesi ja tervehtiä. Ajan kanssa niin metsä vastaa kun sinne huudetaan. Tsemppiä sinulle ja elämäsi tielle!
suosittelen sitä, että menisit juttelemaan jollekin..se monesti auttaa, kun puhuu ja pui asioita läpi..ainakin itselläni auttaa!! ;]
tsemppiä sulle!..luota itseesi!..
hei. kiitos viesteistänne. Olen jutellut kouluterveydenhoitajan sekä nuorisoterapeutin kanssa ja itseasiassa keväällä oli viimeinen tapaamiseni.myös koulun ensimmäisillä luokillani kävin terapeutilla pitkän ajanjakson ajan johtuen masennuksesta joka juontui äitini menehtymisestä kun olin 4v.Luonteeni on tavallaan murtunut ylä asteen aikana.Myös se saattaa kummastuttaa luokkatovereitani että en naura juuri heidän jutuilleen, koska minulla on 6v vanhempi isoveli olen tavallaan kuullut jo kaikki nämä heidän heittämänsä läpät yms. kuusi vuotta sitten.Eikä minulla ole ollut oman ikäistäni seuraa 5vuoteen. Tulisiko minun siis nauraa heidän jutuilleen etten vaikuttaisi ihan kuivalta?myös katsekontakti muihin on vaikeaa paitsi siis omiin koulukavereihin, eli näytänkö vähän koppavalta kun en katso vaan kävelen vaan ohi silmät lattiassa?myös se morjestaminen tuntuu oudolta koska kaveriporukkani muutkaan eivät morjesta muita, ja jos rupean poikia morjestamaan alkaa ne vähän kummastella...
nyt kävi sellanen tapaus että minun piti kysyä nuorten illassa pojalta joka on luokallani että missä eräs juttu on ja hän ei vastannut eikä edes katsonut minuun vaan vain nosti olkapäitä ja kääntyi. Pidetäänkö "isoja ujoja" ylimielisinä kun me emme puhu mitään? Perus ujo on siis pieni? Miten voin siis enää 9lkn aikana muuttaa toisten suhtautumista minuun?
no pitää vaan pitää pää kylmänä :)