Antakaa te viisaat minulle jotain lohtua tähän ikävään hankalaan seisovaan tilanteeseen.
Siis. Olen seurustellut naiseni kanssa n. puolitoista vuotta. Kaikki on mennyt ihanasti, tähän asti. Hän on sanonut minulle nyt suoraan ettei tiedä rakastaako minua enää vai onko tämä pelkkää ystävyyttä, mitä välillämme on. Hän ei tiedä, mitä haluaa. Ajatus on kypsynyt hänen mielessään jo hetken aikaa. Olemme kuitenkin ainakin toistaiseksi vielä yhdessä, elelemme saman katon alla.
Olen miettinyt olenko ahdistanut hänet tähän tilanteeseen huomaamattani, olemmeko olleet liikaa yhdessä? Olemme tietysti myös jutelleet asioista. Huom jutelleet, emme tapelleet. Huomaan itsekin tilanteen jotenkin synkistyneen, kuin huomaamatta; olenhan aika ahdistunut tilanteesta itsekin, mikä johtaa pinnan kiristymiseen pienestäkin. Hän on sanonut minulle kaipaavansa omaa aikaa, mutta sanonut kuitenkin haluavansa selvittää tämän.
Kysymys kuuluukin miten selviämme tilanteesta? Minne rakkaus on yhtäkkiä kadonnut, vai onko se kadonnut? Arjen harmauteen? Voiko tällaisista tilanteista ylipäätään selvitä ja jos, niin miten? Eikö parisuhdekaavan mukaan moni juuri eroa parin vuoden seurustelun jälkeen toisen halutessa omaa aikaa ja toisen kokiessa että jää jotenkin tilanteesta ulkopuolelle jne.
Sen tiedän, että pohtimalla nämä asiat eivät mene eteenpäin, vaan siinä menetän vain omat yöuneni ja oman mielenterveyteni. Myöskään asioista jauhaminen tuskin auttaa. Yritänkin nyt olla iloinen ja positiivinen ja hankkia itselleni omaa aikaa ja elämää, antaen hänelle näin omaa tilaa ja aikaa. Ehkä naivisti odotan asioiden korjautuvan itsestään? Mutta kuinka kauan voin odottaa? En silti tunne "tuhlaavani aikaani" hänen kanssaan millään tavoin.
Rakastan häntä niin kovin ja toivoisin hänen tuntevan vielä taas joskus samoin. Onko se mahdollista? Miten saan hänet jälleen rakastumaan itseeni? koska tiedän että hänellä tunteita minua kohtaa vielä on.
Siis. Olen seurustellut naiseni kanssa n. puolitoista vuotta. Kaikki on mennyt ihanasti, tähän asti. Hän on sanonut minulle nyt suoraan ettei tiedä rakastaako minua enää vai onko tämä pelkkää ystävyyttä, mitä välillämme on. Hän ei tiedä, mitä haluaa. Ajatus on kypsynyt hänen mielessään jo hetken aikaa. Olemme kuitenkin ainakin toistaiseksi vielä yhdessä, elelemme saman katon alla.
Olen miettinyt olenko ahdistanut hänet tähän tilanteeseen huomaamattani, olemmeko olleet liikaa yhdessä? Olemme tietysti myös jutelleet asioista. Huom jutelleet, emme tapelleet. Huomaan itsekin tilanteen jotenkin synkistyneen, kuin huomaamatta; olenhan aika ahdistunut tilanteesta itsekin, mikä johtaa pinnan kiristymiseen pienestäkin. Hän on sanonut minulle kaipaavansa omaa aikaa, mutta sanonut kuitenkin haluavansa selvittää tämän.
Kysymys kuuluukin miten selviämme tilanteesta? Minne rakkaus on yhtäkkiä kadonnut, vai onko se kadonnut? Arjen harmauteen? Voiko tällaisista tilanteista ylipäätään selvitä ja jos, niin miten? Eikö parisuhdekaavan mukaan moni juuri eroa parin vuoden seurustelun jälkeen toisen halutessa omaa aikaa ja toisen kokiessa että jää jotenkin tilanteesta ulkopuolelle jne.
Sen tiedän, että pohtimalla nämä asiat eivät mene eteenpäin, vaan siinä menetän vain omat yöuneni ja oman mielenterveyteni. Myöskään asioista jauhaminen tuskin auttaa. Yritänkin nyt olla iloinen ja positiivinen ja hankkia itselleni omaa aikaa ja elämää, antaen hänelle näin omaa tilaa ja aikaa. Ehkä naivisti odotan asioiden korjautuvan itsestään? Mutta kuinka kauan voin odottaa? En silti tunne "tuhlaavani aikaani" hänen kanssaan millään tavoin.
Rakastan häntä niin kovin ja toivoisin hänen tuntevan vielä taas joskus samoin. Onko se mahdollista? Miten saan hänet jälleen rakastumaan itseeni? koska tiedän että hänellä tunteita minua kohtaa vielä on.
Vastaukset 9
Vanhimmat
ei kun puhumaan asiat halki pinoon!arki on arkea ei se elämä yhtä ruusuila tanssimista ole,intohomo välehtyy aina jossains vaiheesa.toisele pittää antaa omaa tilaa ja ei saa ahdistaa,jos sen itsessäsi tiedostat niin se on eka askel sun puolelta.meinaan ei puhuminen ainaskaan pahena tilannetta.nyt koti ilta ja kyntteliä pöytään ja puhumaan !
kun ei täysin tunne ihmistä joskus elämän varella ihmiselle voi tulla kyllästyminen ihmis suhteeseen arkeen. ei voi koskaan tietää että! jos se sun kumppanis on huomannut, että rakastaa toista naista. mut ei haluu loukata sua. ja haluu eron jos teidän suhteesta puuttuu jännitys. ja arki tekee suhteestanne tylsän. eikä toisella ole enään mielen kiintoo suhun, tai sä oot sille jo itsestään selvyys!!!
raakasti jotta rakkaus on lapsellisten tauti,ohi se menöö kö tavarajuna.sitte tuloo harmaja arki ja ensmäset vastoonkäymiset ja sitte vasta katotahan mistä puusta puoliskot on veistetty.!
Tunnetasot suhteissa varmasti vaihtelevat. Kuulostaa hyvältä, että ette tappele vaan keskustelette asioista, mutta tunteiden hiipuminen varmasti myös tuntuu pahalta. Ehkä kyse on tosiaan vaiheesta, kuten joku jo ehdottikin, suhde yrittää syventyä ja aiheuttaa hätääntymistä (panikointiakin) kumppanissasi..?
Ehkä pari käyntiä parisuhdeasiantuntijalla voisi viedä keskustelua sellaiseen suuntaan, että tilanne selkiytyisi.
Minusta ei kyllä ole niin, että aina tarvitsisi olla kolmas osapuoli jo mukana häilymässä, ihan turhaa kiusata itseään sellaisilla luuloilla. Jos niin olisi, olisi kyllä erehtynyt ihmisestä pahan kerran (näin ainakin itselläni).
Kuulostaa, että toimit järjevästi, kun annat toiselle tilaa, mutta muista ajatella myös itseäsi, se on lopulta ensiarvoista. Suhteessa joutuu helposti (vääjäämättömästi?) johonkin sumupilveen, josta voi olla vaikea nähdä ulos ja oman elämän hyvään. Suhteellinen erillisyys yhdessä olisi loistava juttu..
En todellakaan usko että tässä tilanteessa on nyt mitään kolmansia osapuolia mukana.. Kyse on jostain ihan muusta.
Ja olet oikeassa, että pitäisi muistaa ajatella itseään: siksi yritänkin nauttia omasta elämästäni ja tekemisistäni. Mutta vaikka kuinka yritän niin tietysti juttu kaihertaa taka-alalla, milloin enemmän, milloin vähemmän. On aikoja jolloin uskon kaiken loppuvan, mutta toisaalta taas hetkiä jolloin tiedän että selviämme tästä.
En tosin kohta enää tiedä mitä itse ajattelen... Kaipaan niin läheisyyttä hänen kanssaan, mutta väistämättä ajattelen hänen liikkeistään ja eleistään ettei hän halua minua. Ja se taas tuo mukanaan masentuneisuutta ja jopa vihaa, ja näin oravanpyörä on valmis.. Siksi yritänkin vain olla iloinen ja unohtaa tämän kaiken (mikä joskus on niin pirun vaikeaa) ja vain nauttia hänen seurastaan ja kaikesta siitä mitä häneltä saan silloin kun olemme yhdessä.
Tämä on ehkä kovin paikka mihin koskaan olen ihmissuhteissani joutunut.
...Rosareetta tossa yllä jo laittoikin mun ajatukset kutakuinkin ylös.
Suhdehan etenee tollai karkesti ajatellen kuin vaikkapa matkustaminen maantieverkostossa: siinä on se päätie tai reitti mitä lähdetään esim. parina kulkemaan ja sitten tulee erilaisia tilanteita... risteyksiä, ohituksia, vastaantulijoita, erilaisten taajamien ja kaupunkien ohitukset, kelikin vaihtelee ja kaikkea sellaista. Suhde ei siis ole juna tai metrotunneli, joka menee vääjäämättä paikasta A paikkaan B vieläpä jonkun muun kuskaamana. Suhde vaatii hereillä oloa, ajamista kuskia aina sopivasti vaihtaen, välillä levätenkin, ohjaamista ja itsestä riippumattomien koko ajan vaihtelevien tilanteiden ja ongelmien huomioonottoa, havainnointia, niistä selviytymistä ja taas eetenpäin menoa.
Kertojan tilanteesta tekee vaikean hieman yksipuolisen oloinen asetelma... ikäänkuin toisella olisi enemmän tunteita ja tahtoa kuin toisella. Mitä itse tekisin? Luultavasti vaan päästäisin irti, vaikka se sattuisikin ja katsoisin ITSEÄNI hyvin tarkasti kuunnellen mitä sitten tapahtuu...
Oman puolisoni kanssa tuossa juuri juttelimme tuosta suhteellisesta erillisyydestä sekä kummankin pahasta symbioosi -allergiasta. Kibrania mukaillen kumpikin allekirjoittaa sellaisen teorian, joka toimii myös käytännössä... on kaksi vankkaa pilaria pienen matkan päässä toistaan. Pilarit kannattavat rakennuksen kolmiomista päätyosaa, kumpikin omalta osaltaan mutta silti yhdessä. Tuo kolmio taas puolestaan on suhteemme.
...kyllä tuo aika rankalta kuulostaa???
Pystytkö pitämään totaalisen breikin? Olla tapaamattakin? Ehkä se selventäisi SINUN ajatuksiasi... se toinen saa selvitää omansa ennnkuin pystytte oikeasti ja oikeilla nimillä keskustelemaan.
Tietenkin kaipaat hänen läheisyyttään, luonnollistahan tuo, mutta onko se sen väärtiä kuitenkaan, jos se on vain tekohengitystä...
Todellakin: VOIMIA!!!
Hauska kuulla Vaccavera, että suhde voi toimiakin:)
Toivoton mainitsi masennuksen uhan ja sitä kyllä kannattaa yrittää tarkailla välttää, ettei mieli pääse sumentumaan ja voimat kaikkoa liiaksi. Omat tekemiset ja ystävät ovat siihen varmasti SE paras ja oikea keino.
Oletko miettinyt, kauanko jaksat odottaa, että toinen myös haluaisi muutosta? Liika odottelu voi katkeroittaa ja sitten onkin todella hankalaa (enää) parsia suhdetta kokoon. Voisitko patistella kumppaniasi myös pohtimaan tilannetta aktiivisemmin, ettei itse tarvitse velloa pahassa olossa odotellen. Jotain voi kai yhteisen menneen nojalla vaatiakin (enkä tarkota mitään uhkavaatimuksia).
Voimia edelleen!
niin kovasti eräältä pikkusissin lähipiirissä olevalta suhteelta että saatan olla jäävi kommentoimaan tätä...
Oma näkeykseni kuitenkin on että mikäli toinen on jo henkisesti lähtenyt suhteesta, et millään saa häntä rakastumaan uudelleen itseesi. Jos tunteita vielä on, ne näyttäytyvät kyllä kun arjen harmaus vähäsen hellittää, ja miksei joskus sen keskelläkin.
Siihen mielipiteeseen yhdyn erään aiemman vastaajan kanssa että jos kerran kumppanisi toivoo tilaa, sitä sinun pitää hänelle antaa. Mikään ei työnnä häntä varmemmin poispäin itsestäsi kuin se että vaadit kriisin varjolla kaiken hänen aikansa.
Ottakaa rauhallisesti, antakaa toisillenne ja itsellenne tilaa syventyä omaan itseenne, tehkää niitä asioita jotka selkiyttävät ajatuksia. Toisilla se voi olla juokseminen verenmaku suussa (kuten allekirjoittaneella ;) ja toisilla taas kirjoittaminen (kuten allekirjoittaneen avopuolisolla). Joskus myös etäisyys auttaa näkemään selvemmin.
Keskity huolehtimaan itsestäsi, syö terveellisesti ja ulkoile paljon, niin saat nukuttua vaikka ajatukset yrittäisivätkin vaivata. Ratkaisu tulee kun on tullakseen, hätiköimällä teette vain vääriä valintoja.
Näissä jutuissa viisas äitini yleensä sanoo että asioilla on taipumus järjestyä.