Minulle selvisi muutama viikko sitten ultrassa, että sikiön kehitys oli pysähtynyt paria viikkoa aiemmin. Se oli minulle suuri shokki, olihan tämä jo toinen keskenmeno lyhyen ajan sisään, tosin viikkoja oli silloin kertynyt paljon vähemmän. Ensimmäinen viikko meni itkeskellessä, nyt pystyn jo puhumaan asiasta ilman kyyneliä.
Kuulin hiljattain erään tuttuni odottavan esikoistaan. Se tuntui todella pahalta ja olen jotenkin kateellinen siitä. En ole vielä uskaltanut kohdata tuttuani. Tahtoisin kertoa hänelle olevani iloinen hänen puolestaan, mutta en usko, että pystyn siihen, ainakaan vielä. Uskon, että tulee olemaan vaikeaa nähdä tuttuni mahan pyöristyvän ja kuulla hänet miehensä kanssa suunnittelemassa tulevaisuuttaan pienokaisen kanssa. Miten olette toipuneet keskenmenostanne henkisesti?
Kuulin hiljattain erään tuttuni odottavan esikoistaan. Se tuntui todella pahalta ja olen jotenkin kateellinen siitä. En ole vielä uskaltanut kohdata tuttuani. Tahtoisin kertoa hänelle olevani iloinen hänen puolestaan, mutta en usko, että pystyn siihen, ainakaan vielä. Uskon, että tulee olemaan vaikeaa nähdä tuttuni mahan pyöristyvän ja kuulla hänet miehensä kanssa suunnittelemassa tulevaisuuttaan pienokaisen kanssa. Miten olette toipuneet keskenmenostanne henkisesti?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Myös minulla on nyt takana kaksi keskenmenoa aika lyhyessä ajassa.
Lienee tarpeen vain antaa itselleen aikaa. Välillä tuntuu, että kaikki on okei ja seuraavassa hetkessä purskahtaa lastenvaateosaston läpi kävellessään itkuun.
Olen itse puhunut asiasta paljonkin, sekä mieheni että muutaman läheisen ystävän kanssa. Tärkeintä keskustelussa on se, ettei toinen tuputa "sille oli parempi näin" "kyllä se siitä, tulee uusia" - tyyppisiä vastauksia, enemmän kaipaa vain kuuntelijaa ja myötätuntoa kuin sanahelinää.
Voimia sinulle.
Kolme keskenmenoa olen kokenut melko varhaisessa vaiheessa,3-4kk.
Ehkä oloani on helpottanut se,ettei biologinen kello tikitä sata lasissa.Ja olenhan jo nelikymppinen.
Olen antanut elämän viedä ja Luojan päättää tulenko yleensäkään koskaan raskaaksi....tai äidiksi.
Voihan tämä kuullostaa kornilta,mutta minä olen jättänyt äitiys-asiat yläkerran Herran päätettäviksi.
Jos minulle lapsi suodaan,tulkoon...jos ei suoda ,niin vuoden päästä laitan "pillit umpeen",koska ikää alkaa jo olla.
Koko ikäni olen suhtautunut äitiyteen niin,että se tapahtuu jos on tapahtuakseen.En ole ottanut paineita enkä surrut asiaa,enkä soisi sitä muillekaan lasta haluaville.
Tuntuu vaan siltä, että nykyään yhä nuoremmat ihmiset oikein vimmalla koittaa saada lasta.Miksi ihmeessä?
Miksi lapsen saamisesta on tullut niin monille pakkopullaa?
Minä ainakin suosin adoptiota,kun ei kerta ole käynyt flaksi....Hetken aikaa toki odottelen vielä..mutta vain hetken...
Ja ihan vaan vinkiksi:älkää hyvät ihmiset tuhlatko aikaanne oman lapsen saamiseen pakonomaisesti.Maailma on täynnä lapsia ,jotka odottavat hyvää kotia,ehkä se voisi olla juuri teidän kotinne?
Ei kai tässä auta kuin elää päivän kerrallaan. Pahaa tekee katsoa kesäisiä onnellisia kuvia joissa olin vielä raskaana. Jotenkin koko kesä päättyi kun kuulin heinäkuussa vk 14 että kesken oli mennyt jo aikaisemmin. Muistan vieläkin sen kivun ja verimäärän ja sen tunteen kun iso klöntti lähti tulemaan ja plumpsahti voimalla pyttyyn.Tuntuu pahalta kun olimme juuri ehtineet kertoa lähimmille ja suunnitella tulevaisuutta muutenkin. Nyt tuntuu että ei enää koskaan en edes halua yrittää, tosin ei kuukautisiakaan ole kuulunut. muutama läheiseni saa pian vauvan ja pahalta tuntuu kun keskustelevat keskenään ja valittavat kun on niin raskasta jne. Elämä tuntunut jonkin aikaa merkityksettömältä ja mies suhtautuu viileästi, ei ymmärrä pahaa oloani ja alakuloisuuttani. Olen menossa keskustelemaan asiasta ammattiauttajan kanssa. Ehkä sinuakin auttaisi. päivä kerralla mennään. voimia.
6 viikko siitä kun todettiin että sikiö ei ole kehittynyt kahteen viikkoo....6 viikkoo siitä ku kohtu tyhjennettiin lääkkeelliseti....10 viikkoo siitä kun kuulin että minulla ja siskollani on samana päivänä laskettu aika...luulin onnelisesti olevani 12 4 viikolla kun alkoi verenvuoto.sikiö oli jo 9 viikkolla kuollut.Siskoni raskaus ihana uutinen mutta en voi kieltää ettenkö olisi kateellinen.Oltas menty ihan samassa ajassa eteenpäin..nyt en voi kuunnella hänen onnellista odotustaan...en ole vielä henkisesti todellakaan selvinnyt keskenmenosta....
1,5v. Raskaus meni kesken rv 13. En ole vielä toipunut kunnolla. Pitkään yritimme tuloksetta uutta raskautta, kunnes muutama viikko sitten vasta tärppäsi. Nyt keskenmeno varjostaa edelleen tätä uutta raskautta. Todella rasittavaa, tuntuu että pari vuotta on mennyt yksin tämän asian kanssa painiessa.
Minulla on ollut kaksi keskenmenoa (01/08 ja 05/08). Nyt olen taas raskaana (vko7). Monesti tulee mieleen, että viikon päästä minulla olisi laskettuaika ensimmäisestä raskaudesta. Muutama tuttuni on nyt juuri saanut vauvan ja heidän raskausaika on ollut minulle henkisesti hyvin raskas. Vouhotetaan omasta raskaudesta ja onnesta, mutta ei sitten tule mieleen, että toinen vieressä saattaa tilanteesta kärsiä. Olen pyrkinyt olemaan ajattelematta koko asiaa. Olen selvinnyt keskenmenoista kohtuullisen hyvin, jos ei lääkkeenotto-päivää ja sitä seuraavia kivuliaita päiviä oteta lukuun. Olen pyrkinyt ajattelemaan positiivisesti, onneksi tulen helposti raskaaksi. Nyt olen tosiaan 7viikolla raskaana ja pelko on suuri. Olemme menossa yksityiselle ultraan reilun viikon päästä. Sitten tiedän onko sisälläni elämää. Toivon parasta! En tiedä mitä teen, jos kolmannen km:n joudun kokemaan=( Toivon teille kaikille vastaavan kokeneen todella paljon onnea ja voimia! Kyllä meidän aika vielä koittaa...
Meitä on auttanut ajatus, että emme menettäneet lasta, vaan hän ei vaan halunnut syntyä vielä. Lapset ovat sieluja, ja kun sinulle on sielu varattuna, hän tulee kyllä juuri silloin kun katsoo parhaaksi.
Järkevästi ajateltuna km on asia, jolle ei voi mitään. Surullinen/masentunut mieli ei ole uudelle raskaudelle kovinkaan hyvä lähtökohta. Reippautta rintaan ja rakastelemaan. Kyllä ne pikkuiset sieltä tulee.
itsellesi ja parisuhteellesi aikaa!!! Sain keskenmenon 1v3kk sitten enkä ole vielä toipunut siitä. Pystyn jo elämään asian kanssa mutta en ole vielä uskaltanut yrittää uudelleen.