Kiitos jos jaksoitte lukea loppuun!:)
onko tämä masennus?
mitä minun pitäsi tehdä tämän kanssa?
Minulla on nukahtamisvaikeuksia, joten yritän illalla kuunnella hiljaa musiikkia, mutta ei siitä mitään tule kun pyörin vaan monta tuntia ennen kun saan unta. (nykyään musiikkikorvaani kuuluu vain masentavat nyyhkybiisit)
Näen unia joissa kuolen, mutta en kutsuisi niitä kuitenkaan painajaisiksi, koska ne tuntuvat jotenkin lohduttavilta.
Olen myös miettinyt pariin otteeseen itsemurhaa ja mietiskellyt miten sellaisen tekisi, en kuitenkaan ole ikinä ajatellut toteuttavani sellaisia.
Ennen nauroin todella paljon tyhmille jutuille ja joskus ilman syytäkin, mutta nykyään en ole ikinä iloinen ja nauran todella harvoin.
Ennen olin todella sosiaalinen enkä ollut päivääkään koskaan yksin, mutta nyt ei kiinnosta mitkään menot tai ystävät.
Väsyn nykyään ihan tyhjästä ja olen todella uupunut ja rasittunut koko ajan niin fyysisesti kuin henkisestikin.
Nykyään en pysty keskittymään mihinkään, jonka seurauksena olen täysin tippunut kärryiltä kouluaineissa.
Olen laihtunut n.49 kiloiseksi, (ennen n.52,5) koska ruokahalustani ei ole oikein mitään jäljellä.
Olen nykyään aina alakuloinen, surullinen ja ärtynyt, rupean itkemään ihan pienestä ja todella usein (melkein päivittäin)
Kotona menee päin vi**ua, kun vanhemmat painostavat ja valittavat koko ajan ja ovat tehneet varsin selväksi että olen epäonnistunut ja huonompi kuin siskoni.
Erosin juuri vähän aikaa sitten poikaystävästäni ja ystävien kanssa on ollut kämää, joten tressiä on ollut ihan riittämiin!!!
Olen pari kertaa vetänyt "yli annoksen" särky- yms lääkkeitä ja tehnyt jotenkin "sairaita" juttuja kuten ollut jäätävän kylmässä suihkussa itkemässä niin kauan että ruumis menee alilämmölle, sekä joskus olen niin puutunut että saatan viettää kymmeniä minuutteja vain tuijottamalla tyhjyyteen tekemättä mitään... vain jotta pääsisin eroon edes hetkeksi tästä ahdistavasta tunteesta joka puristaa sisukalujani kokoon! =/
t.T91
apua kiitos 8'(
onko tämä masennus?
mitä minun pitäsi tehdä tämän kanssa?
Minulla on nukahtamisvaikeuksia, joten yritän illalla kuunnella hiljaa musiikkia, mutta ei siitä mitään tule kun pyörin vaan monta tuntia ennen kun saan unta. (nykyään musiikkikorvaani kuuluu vain masentavat nyyhkybiisit)
Näen unia joissa kuolen, mutta en kutsuisi niitä kuitenkaan painajaisiksi, koska ne tuntuvat jotenkin lohduttavilta.
Olen myös miettinyt pariin otteeseen itsemurhaa ja mietiskellyt miten sellaisen tekisi, en kuitenkaan ole ikinä ajatellut toteuttavani sellaisia.
Ennen nauroin todella paljon tyhmille jutuille ja joskus ilman syytäkin, mutta nykyään en ole ikinä iloinen ja nauran todella harvoin.
Ennen olin todella sosiaalinen enkä ollut päivääkään koskaan yksin, mutta nyt ei kiinnosta mitkään menot tai ystävät.
Väsyn nykyään ihan tyhjästä ja olen todella uupunut ja rasittunut koko ajan niin fyysisesti kuin henkisestikin.
Nykyään en pysty keskittymään mihinkään, jonka seurauksena olen täysin tippunut kärryiltä kouluaineissa.
Olen laihtunut n.49 kiloiseksi, (ennen n.52,5) koska ruokahalustani ei ole oikein mitään jäljellä.
Olen nykyään aina alakuloinen, surullinen ja ärtynyt, rupean itkemään ihan pienestä ja todella usein (melkein päivittäin)
Kotona menee päin vi**ua, kun vanhemmat painostavat ja valittavat koko ajan ja ovat tehneet varsin selväksi että olen epäonnistunut ja huonompi kuin siskoni.
Erosin juuri vähän aikaa sitten poikaystävästäni ja ystävien kanssa on ollut kämää, joten tressiä on ollut ihan riittämiin!!!
Olen pari kertaa vetänyt "yli annoksen" särky- yms lääkkeitä ja tehnyt jotenkin "sairaita" juttuja kuten ollut jäätävän kylmässä suihkussa itkemässä niin kauan että ruumis menee alilämmölle, sekä joskus olen niin puutunut että saatan viettää kymmeniä minuutteja vain tuijottamalla tyhjyyteen tekemättä mitään... vain jotta pääsisin eroon edes hetkeksi tästä ahdistavasta tunteesta joka puristaa sisukalujani kokoon! =/
t.T91
apua kiitos 8'(
Vastaukset 15
Vanhimmat
Käy lääkärissä.
siltä, että olet masentunut ja kovassa stressissä. En tiedä osaatko olla itsellesi armollinen, mutta koska poikaystävän kanssa on mennyt poikki ym niin sun täytyy antaa itselles aikaa toipua. en tiedä minkä ikäinen olet? Itselläni on murrosikäinen poika ja tiedän kuinka syvissä vesissä välillä uidaan eli stressi tekee todella pahaa jälkeä murrosikäisellä. Tuo turruttamisen tarve (kylmä suihku ym) kertoo sen, että haluat olla tuntematta pahaa oloa. Näin kaikki me tehdään eli yritetään jollakin tapaa helpottaa omaa oloa. Kuolema ei ole vastaus vaan vastuun pakoilua. Ja koska kuitenkin se aurinko tulee vielä esiin, niin olisi kurjaa ettet olisi sitä kokemassa.
Anna itsellesi aikaa surra poikaystävän menetystä ja kaikkea. Kerro myös aikuiselle miltä sinusta tuntuu. tunteissa ei ole oikeaa tai väärää. Sinun tunteesi on sinulle todellisuutta ja kaikkien tulisi kunnioittaa tunteitasi. Jollei vanhempasi ymmärrä pahaa oloasi niin käänny esim kouluterkan puoleen. Hän kuuntelee ja saat varmasti helpotusta olollesi ja hän osaa ohjata sinua jonkun juttusille, joka osaa auttaa jos tarve. Ole rohkea ja hae apua! Kaikki kääntyy parempaan. Yritä jaksaa tämä vaihe. Itselläni oli 15-18v todella rankkaa, mutta jollen olisi jaksanut, niin olisi jäänyt kokematta kuinka ihanaa elämä on! Olen nyt siis nelikymppinen iki-nuori ;).
Muista, että olet arvokas ja hyvän elämän arvoinen. Hellitä hiukan, koska elämä ei saa mennä siihen, että stressaamme asioilla, joilla lopuksi ei ole merkitystä. Vain rakkaudella, rauhalla ja ilolla on merkitystä. Menestys ja raha ei merkitse elämän peruskysymyksen rinnalla mitään! Parempia hetkiä sinulle toivoen
yks äitee
Jos vielä käyt (yks äitee) täällä lukemassa tätä niin;
Olen 16-vuotias...
Onko terkkarilla vaitiolovelvollisuus, koska en haluaisi vanhempien tietävän tästä, menneiden tapahtumien takia..?
Se on niin kamalan vaikeaa vain mennä puhumaan tuntemattomalle henkilölle josta ei tiedä mitään. Entä jos vain istun siellä eikä halkaistuakaan sanaa tuu mun suusta ulos, juoksen karkuun!?
...osaatko yhtään kertoa että mitä terkkari siellä kyselee? mihin ottaa jatko yhteyttä yms??
Ihana kuulla että rohkaisi! Terkka ei missään tapauksessa saa puhua kenellekään mitään ja sitten niistä kysymyksistä.. Sun ei tarvii puhua muuta kuin mitä itse haluat. Ne yleensä tietty kysyy et mikä vaivaa tai huolettaa. Usko tai älä niin olet varmaan miljoonas nuori joka hänelle juttelee samantyyppisistä asioista eli heillä on kokemusta! =) Ja sitten kun vastaat että et voi hyvin, niin jatko menee aivan itsestään! Juttelet kuin ystävälle. Tietkö että vieraalle on joskus parempi puhua, koska heillä ei ole mitään ennakkoasennetta tms ja osaavat kuunnella paremmin juuri siitä syystä. Toinen vaihtoehto tuolle terkalle on tietty terveyskeskuslääkäri, mutta ehkä olis parempi jutella eka terkalle, joka osaa sitten ohjata sinut oikeeseen paikkaan (en tiedä varmaksi mikä se on, ehkä lääkäri tai nuorten mielenterveystoimisto tms., mutta sinun ei tarvi siitä huolta kantaa, terkka hoitaa asiaa. Eikä tarvi pelätä, ne on ihan tavallisia paikkoja) ja että saat rohkaisua asian eteenpäin viemiseksi.
Tiedätkö, että vanhempasi kokevat pelkoa. Siskosi kertoi itsestään ja saivat sanojesi mukaan raivarin. he raivosivat omia pelkojaan ja hoitamattomia asioitaan. Niin se menee ja niin raadollista se on, vaikka kuinka rakastavatkin! omat hoitamattomat asiat nousevat pintaan lasten kipuilun kautta ja ehkä syyllisyys, että on tehnyt jotain väärin kun lapsi kärsii noin ja tarvii ulkopuolista apua. Siksi raivoavat, kun eivät osaa itsessään tunnistaa näitä asioita suuttumuksen takana. Ei varmaan siis kannata tässä vaiheessa heille puhua, vaan vasta sitten kun olet apua saanut ja homma lähtenyt rullaamaan.
Halaus ja rutistus vielä sinulle Orvokki! Olet kaiken avun arvoinen ja enemmän!! =)
terveyskeskukseen aika ja puhu siellä tuntemuksistasi, ohjaavat sitten oikeaan osoitteseen. On ihan selvästi masennusta.
Kyllä terveydenalan ammattilaiset ovat vaitiolovelvollisia. Ote laista:
Lääkärin vaitiolovelvollisuuden rikkominen on Suomessa rikollinen teko, joka voi johtaa korkeintaan kuuden kuukauden vankilatuomioon. Lääkärin vaitiolovelvollisuutta voidaan rikkoa ainoastaan tuomioistuimen päätöksellä.
Mene huoleti terveyskeskuksen lääkärin luokse. Hän tekee BDI testin ja katsoo mitä hoitoa tarvitset. Jos joku kysyy miksi olit lääkärissä tai poissa opiskelujen parista niin sano ett polvikipeytyi lenkkeilyssä ja lääkäri määräsi lepoa. Ei sinun tarvitse kellekään selittää mutta itse olen huomannut helpommaksi sanoa jonkun syyn kuin olla vaiti koska jos ei mitään sanoa kaikki alkaa miettiä ett mikäköhän sitä vaivaa.
Apua kannattaa hakea koska vain haettu apu voi auttaa.
Kuulosti enemmän kuin tutulta tuo kirjoituksesi. Ihan selkeesti tarviset ammattilaisten apua ja mitä pikimmiten sen parempi. Vanhempasi voisivat auttaa sinua, mutta mitä pidempään salaat sitä heiltä olet asian kanssa yksin. Yksin jääminen tälläisten asioiden kanssa vie loputkin voimasi. Vanhempasi eivät tiedä sinun oireilusta todennäköisesti juuri mitään ja jos romahdat totaalisesti heidän on vaikea ymmärtää tätä koska luulevat asoiden olleen "kunnossa". Orvokit kestää kylmää, muttei kunnon hallaa. voimia sinulle!!
en uskalla/halua kertoa vanhemmilleni koska kun siskoni oli joskus samassa tilanteessa ja oli jo saanut lääkityksenkin ...hän kertoi vanhemmilleni ja he saivat kamalan raivarin ja huusivat tälle eivätkä puhuneet siskolleni moneen päivään, valittivat vain miten moiset lääkkeet ovat täyttä p***aa ja että ne muuttaa ihmisen.. 8(
mitä luulet pystyisinkö parantumaan tästä ilman vanhempien tukea, ystävien tuella???
Mulla kävi niin että suljin kaikki läheiset kuten vanhemmat, mieheni ja jotku kaverit pois. en soittanu en käyny.. Parhaimmat kaveri näki missä mennään ja olivat todella huolissaan. Minä olin jo ihan pihalla.. Kaverit ottivat yhteyttä vanhempiini ja he eivät meinanneet millään uskoa että nyt puhutaan minusta, koska olin niin taitavasti peittäny kaikki. se oli aika shokki kaikille läheisille. Vanhempien on kyllä vaikea ymmärtää, koska he saattavat olla aika tietämättömiä sairauden suhteen. Pelko saattaa saada heidät reagoimaan yllättävilläkin tavoilla. Tätä ei voi ymmärtää kuin ne jotka ovat sen kokeneen, mutta siihen pystyy suhtautumaan monella tapaa. Kaverit on korvaamaton tuki, mutta mulla venhemmilta salaaminen olisi ollut minua hajottavaa.
Itse oon ihan samanlainen ja kattelen välillä pihalle joku kymmenenkin minuuttia miettien kaikkea. Yläteksti ihan samanlaista kuin mitä ajattelen kokoajan, jokanen sana. Ei mee päivääkään etten ajattelis. p91
kuin kaua sul on ollu tolleen? 8|
ootko tehny mittää asial? mitä?
8)
No, tuota en ole mikään ujo tai epäsosiaalinen. Pidän huolta ittestä: kuntosalia ja kaikesta muusta. Saan unta iltasin yleensä 4-5h kun ei meinaa ikinä nukahtaa. Itsekin oon miettinyt kaikkea itsemurhaan liittyviä ja uskallan tehdäkin, mutta nyt on menossa vähän parempaan suuntaan. En opiskele tällä hetkellä mitään kun lopetin ammattikoulun ekan tammikuussa. Varmaan siks ei oo kavereita tai muita kun oon aina "hullunilme" ja vittuilin vähän väliä kaikille tai sitten jostain muusta syystä. Alkoholia tulee juotua yksisteen aina kotona ja katellu pekingin kisoja kun muut menee skoleen. Noo, elämä tähän ikään ollut aika paskaa, mutta toivottavasti teen jotakin asialle. :)
Soitin tänää terkkaril ja sopisin keskustelu ajan täst hommast, mut nyt jo kaduttaa et kui mä silleen menin tekemään, kun en mä osaa yhtää puhuuu tuntemattomil ihmisil ja se terkkari on muutenkin semmonen outo ihmínen jol ei kyl mee kemiat mun kans yhtään samaan suuntaan. nyt mä funtsin täs et oisko mun pitäny vaan soittaa johonki pöpilähoitajaan ja jutella semmoselle!!?! :=
jotenki must tuntuu et se terkkari kohtelee mua ku pikkulasta ku ei se oo ollu ku vaan nuorten kans tekemisis ja yleensä semmosil sit tökkii :D
no iha sama mennää sit sinne ja istutaa hiljaa jos mä en osaa sil puhuu! =X
moi Orvokki!
jaksoin lukea avun huutosi loppuun ja mielestäni kannattaisi hakea apua vaikka se vaikelta saattaa tuntuakin... itselläni on samoja ongelmia(itkua tyhjästä joka päivä,kiinnostuksen puute,jatkuva väsymys,kuoleman ajattelu,itsetunnon puute ymym.....) en kuitenkaan tohdi myöntää sitä masennukseksi vaikka samaa on ollut pari vuotta sitten. olen jopa viillellyt itseäni,mutta toivon että sinä et tee samaa sillä siitä ei ole mitää hyötyä! :/ äiti myöskin syyttää minua kaikesta vaikka en edes ole tehnyt mitään ja siskoni on se pyhimys. mutta toivon että pystyt hakea apua jollain lailla jotta olo helpottuu sillä kokemuksesta tiedän sen olevan hulluuden partaalle vievä tunne!! toivottavsti tästä oli vähän apua :)) voimia sinulle
Siit tulee nii hel****n alentunu olo ku sisko esitellää parempana ja onnistuneena ja sit vihjaillaa/sanotaa suoraa et ite on huonompi, epäonnistunu ja kasvatuski mennä nii päi v***uu et ei "tost lapsest mitään voi tulla"
ja sit on viel se "mä säälin sitä ukkoo jonka kans sä meet naimisii"
kiitti näist eväist (y)