OOBE todellistako?

Polgara

Onko OOBE-ilmiö todella saavutettavissa vai onko se houretta/unta? Mistä tietää ettei vaan näe unta?

Itse näin kerran unta että katselin itseäni huoneeni ovelta. Jostakin syystä heräsin, mutta se oli vain uni ei mikään ruumiista irtautuminen. Joskus pienenä kuumeisena selitin äidille että olin käynyt jossakin toisessa huoneessa. ÄIti pisti kaiken kuumehoureiden piikkiin sillä en ollut liikkunut minnekään. Unta luultavasti.

Miten tuollainen OOBE-ilmiö sitten saavutetaan? Onko se vahinko vai voiko siihen pyrkiä valveillaollessa?

Silverlook

57

2072

Äänestä

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • Topu

      OOBEssa on vakavat vaaransa. Ei sillä tavalla että se houkutteli minkään sortin demoneita (paitsi jos uskoo niihin niin visusti että projisoi ne omasta päästään), vaan sen tilan saavuttaminen jossa OOBE tapahtuu on aika vaikeaa.

      Hallittu herääminen juuri oikeanlaiseen hypnagogiseen tilaan on turvallisin lähtökohta. Mutta äärimmäisen vaikeaa. Toinen tapa on valvottaminen, josta kerroin Ereshkigalille jo tuossa aikaisemmin. Siitä voi seota tai saada aivoinfarktin. En siis suosittele. Muista vaihtoehdoista en edes puhu.

      OOBEen voi törmätä vahingossa kun harjoittaa castanedalaisia unennäkemisjuttuja. Ne nimittäin häiritsevät normaalia lepoa niin paljon, että oikea hypnagogisen tilan saavuttaminen tapahtuu herkästi. Sekään ei ole suositeltavaa. Näistä harjoituksista ensimmäiset oireet ovat väsymys, hermostuneisuus ja käsittämätön surumielisyys. Castaneda varoittaakin että liiallisella innokkuudella vaarantaa mielenterveytensä.

      Joten pienin askelin, pienin askelin.
      Lukeminen kannattaa aina, joten joko olet tutustunut Castanedaan?

      PS. Meinasi unohtua. OOBElla on hyvin kummalliset kytkentänsä valvetilan reaalitodellisuuteen. Muista tuo tennistossujuttu ja lue se vastaukseni tuolta Magia-osastolta, siitä hölmöstä "Varoitus..." -otsakkeen alta. Siitä voit vetää omat johtopäätöksesi.

      • Itzli

        Mikä on aivoinfarkti ja mikä sen aiheuttaa, ja mitä se aiheuttaa?

      • Topu
        Itzli kirjoitti:

        Mikä on aivoinfarkti ja mikä sen aiheuttaa, ja mitä se aiheuttaa?

        Nimimerkillä kokemus puhuu: lääkäri komensi nukkumaan sellaisen kolmen vuorokauden valvomisen jälkeen. "Vaarallista leikkiä" sanoi.

        Ylipitkä valvominen nostaa verenpaineet tappiin. Sellainen saattaa olla kohtalokasta sydämelle, mutta sen kyllä yleensä huomaa jo etukäteen. Sen sijaan aivoinfarkti tulee nopeasti. ZAP! ja makaat suu auki kasvina kroonikko-osastolla. Tässä voisikin miettiä, miten se tulkitaan maagisena tapahtumana? Kohtasiko potilas saalistajan?

        En ole lääketieteen spesialisti. Paremmat faktat saat esmeks sivulta www.tohtori.fi.

      • Riotandra
        Itzli kirjoitti:

        Mikä on aivoinfarkti ja mikä sen aiheuttaa, ja mitä se aiheuttaa?

        Kun jokin rämmäle tukkii suonen niin että veri ei kulje - se on infarkti. Sydän-, aivo-, keuhko- tai jokin muu. Huono homma jos suoni tukkeutuu aivoissa. Osa rassista kuoleutuu tuota pikaa. Pääsee suoraan vihannestiskille...

      • Topu
        Riotandra kirjoitti:

        Kun jokin rämmäle tukkii suonen niin että veri ei kulje - se on infarkti. Sydän-, aivo-, keuhko- tai jokin muu. Huono homma jos suoni tukkeutuu aivoissa. Osa rassista kuoleutuu tuota pikaa. Pääsee suoraan vihannestiskille...

        Liiaallisesta valvomisesta seuraa huippuverenpaineet. Tämä taas saa aivojen ohimolohkoissa pienimmät verisuonet notkumaan suorituskyvyn rajamailla.

        Kun sitten paukkuu, niin mikä siellä paukkuu?
        Itselläni tuli aluksi näköhäiriöt: maailma muuttui mustavalkoiseksi, sitten alkoi pimetä niin ettei nähnyt kunnolla mitään. Päänsärky oli aivan saatanallinen, niska ja hartiat tulivat jäykäksi ja kämmeniä alkoi kihelmöidä. Pääsin kuitenkin omin voimin lääkäriin eikä mitään vakavampaa ehtinyt tapahtua.

        Oli lekuri kaiketi syystä huolissaan??

      • Polgara

        onko teillä itsellänne onnistuneita kokemuksia tuosta ilmiöstä?

        Minä olen aina väsynyt ja hermostunut sekä hirvittävän surumielinen, enkä usko mielenterveytenikään olevan kohdallaan joten ei kai tuo olisi niin suuri haitta vaikka nuo oireet pahenisivatkin. Tätini mieskin varoitti tuosta innokkuudesta... Pelkäänpä pahoin että en osaa hillitä itseäni niin kauan kuin opiskelu on aivan omassa kontrollissani.

        Castanedan ensimmäistä teosta ei kirjastosta löydy joten enpä ole päässyt lukemaan. Täytyy yrittää kaukolainata se. Tai sitten ostan...

      • Topu
        Polgara kirjoitti:

        onko teillä itsellänne onnistuneita kokemuksia tuosta ilmiöstä?

        Minä olen aina väsynyt ja hermostunut sekä hirvittävän surumielinen, enkä usko mielenterveytenikään olevan kohdallaan joten ei kai tuo olisi niin suuri haitta vaikka nuo oireet pahenisivatkin. Tätini mieskin varoitti tuosta innokkuudesta... Pelkäänpä pahoin että en osaa hillitä itseäni niin kauan kuin opiskelu on aivan omassa kontrollissani.

        Castanedan ensimmäistä teosta ei kirjastosta löydy joten enpä ole päässyt lukemaan. Täytyy yrittää kaukolainata se. Tai sitten ostan...

        Prosessointi vaatii rautaisen kondiksen!
        Sinun olisi tunnettava ensin soturin tie että olisit vapaa. Sekä henkisesti että fyysisesti.

        En moralisoi vaan annan neuvoja: vapaus tarkoittaa myös vapautta kaikista riippuvuuksista. Ole tarkka niitten sätkien kanssa. Ei pitäisi koskaan tulla sellainen mieli että nyt ois kiva vetää sauhut. Rituaalisena toimenpiteenä sauhuttelu on pitkän harkinnan tulosta.

        Noituus on myös fyysisesti vaativa laji.
        OOBEt ei onnistu jos on liian väsynyt ja hermostunut. OOBE vaatii rauhoittumista, keskittymistä ja hyvää oloa. Ei onnistu muuten.

        Niin hölmöltä kuin se saattaa kuulostaakin onnistunut prosessointi vaatii valmistautumista vähintään kolme vuorokautta, mieluummin viikko. Tänä aikana: ulkoile vähintään tunti päivässä, syö säännöllisesti, nuku vähintään 8 tuntia yössä, ei tupakkaa, ei alkoholia.

        Tunnen tuon surumielisyyden. Se on sellainen petollisen romanttinen tunne. Tulee itsesäälinsekainen itkettävä olo, jossa sydäntä lähinnä ovat sellaiset vuosisadan alun keuhkotautiin liian nuorena kuolleet taiteilijahahmot. Siis sellaiset vitun luuserit.

        Noituus on vahvuutta, eikä sitä saavuteta pelkästään toivomalla...

        Ja kysymykseesi vielä:
        On kokemusta.

      • Polgara
        Topu kirjoitti:

        Prosessointi vaatii rautaisen kondiksen!
        Sinun olisi tunnettava ensin soturin tie että olisit vapaa. Sekä henkisesti että fyysisesti.

        En moralisoi vaan annan neuvoja: vapaus tarkoittaa myös vapautta kaikista riippuvuuksista. Ole tarkka niitten sätkien kanssa. Ei pitäisi koskaan tulla sellainen mieli että nyt ois kiva vetää sauhut. Rituaalisena toimenpiteenä sauhuttelu on pitkän harkinnan tulosta.

        Noituus on myös fyysisesti vaativa laji.
        OOBEt ei onnistu jos on liian väsynyt ja hermostunut. OOBE vaatii rauhoittumista, keskittymistä ja hyvää oloa. Ei onnistu muuten.

        Niin hölmöltä kuin se saattaa kuulostaakin onnistunut prosessointi vaatii valmistautumista vähintään kolme vuorokautta, mieluummin viikko. Tänä aikana: ulkoile vähintään tunti päivässä, syö säännöllisesti, nuku vähintään 8 tuntia yössä, ei tupakkaa, ei alkoholia.

        Tunnen tuon surumielisyyden. Se on sellainen petollisen romanttinen tunne. Tulee itsesäälinsekainen itkettävä olo, jossa sydäntä lähinnä ovat sellaiset vuosisadan alun keuhkotautiin liian nuorena kuolleet taiteilijahahmot. Siis sellaiset vitun luuserit.

        Noituus on vahvuutta, eikä sitä saavuteta pelkästään toivomalla...

        Ja kysymykseesi vielä:
        On kokemusta.

        Aha... no sitten.. siis tupakkaa vaan kun se on rituaallisesti tarpeen.

        Sitten meillä on ilmeisesti aivan erilaiset käsitykset tuosta surumielisyydestä.



        En ole romanttinen, itsesääli on mielestäni sairautta... Siis en osaa kuvailla tuota omaa surumielisyyttäni se vaan on sellainen tunne aivan kuin olisi surullinen kaiken maailman elävien puolesta ilman sen suurempaa syytä. Vaikkei minulla nyt tapana ole paljon murehtia. Satun vaan olemaan surumielinen...

        Riippuvainen en omasta mielestäni ole kyllä minkään suhteen... no vesi ja ilma mutta ne kai on ihan luonnollisia riippuvuuden aiheuttajia. :D
        Ei minulla koskaan ole sellainen "pakko saada" -olo. Vaan sellainen "tähän sopisi". Sauhuttelen vain silloin kun tuntuu että aivot käyvät ylikierroksilla, mutta useimmiten treenaan jotakin kamppailulajia,kitaraa tai piirrän sen sijaan että meen röökille jonnekin luonnonsiimekseen. Elämäni aikana olen polttanut yht 8 sätkää joten eipä taida ihan riippuvuutta olla. :D Kiitti kuitenkin neuvosta.

        Pol

      • Uuna Simmakka
        Polgara kirjoitti:

        Aha... no sitten.. siis tupakkaa vaan kun se on rituaallisesti tarpeen.

        Sitten meillä on ilmeisesti aivan erilaiset käsitykset tuosta surumielisyydestä.



        En ole romanttinen, itsesääli on mielestäni sairautta... Siis en osaa kuvailla tuota omaa surumielisyyttäni se vaan on sellainen tunne aivan kuin olisi surullinen kaiken maailman elävien puolesta ilman sen suurempaa syytä. Vaikkei minulla nyt tapana ole paljon murehtia. Satun vaan olemaan surumielinen...

        Riippuvainen en omasta mielestäni ole kyllä minkään suhteen... no vesi ja ilma mutta ne kai on ihan luonnollisia riippuvuuden aiheuttajia. :D
        Ei minulla koskaan ole sellainen "pakko saada" -olo. Vaan sellainen "tähän sopisi". Sauhuttelen vain silloin kun tuntuu että aivot käyvät ylikierroksilla, mutta useimmiten treenaan jotakin kamppailulajia,kitaraa tai piirrän sen sijaan että meen röökille jonnekin luonnonsiimekseen. Elämäni aikana olen polttanut yht 8 sätkää joten eipä taida ihan riippuvuutta olla. :D Kiitti kuitenkin neuvosta.

        Pol

        Tämä esille tullut asia on hyvin mielenkiintoinen... Nimittäin se kosminen tuska, minkä valtaan voi joskus joutua kun tiedostaa oikein sydäntä riipaisevalla tavalla että MIKÄÄN EI SÄILY. Kaikki se kauneus ja energia mitä elämä purskuttaa surutta joka suuntaan... Kaikki se mitä olet koskaan kokenut ja olet kokeva, kaikki mitä et koskaan tule kokemaan... Pää siinä räjähtää kun oikein asettuu alttiiksi sille tunteelle!

        Mutta mutta. Voisikohan sitä tunnetta käyttää jonkinlaisena turbobuustina "johonkin" pääsemiselle? Tämä "johonkin" tarkoittaa tässä nyt oikeastaan mitä hyvänsä määrittelemätöntä. Jotakin MUUTA, kuin se missä normaalisti ihmishahmossaan on kiinni kuin loinen isännässään.

        Depressiivisenä ihmisenä saatan joko olla helvetin huonoilla joron jäljillä jos lähden kikkailemaan tunnetilojen kanssa. TAI sitten onkin niin, että kun minulla jo luonnostaan on kyky mennä todella syvälle oman itseni kanssa, voin samantien venyttää tunnettani vielä hieman syvemmälle ja löytää syvänmeren helmen. Kuka tietää?

      • Aries

        En voi ymmärtää mikä siinä OOBE-ilmiössä olisi vaarallista (paitsi jos sen saavuttamiseksi käyttää joitain aineita), sillä onhan se aivan luonnollinen ilmiö jonka ihminen kokee öisin nukkuessaan.

        PS

        Kirjoittelen tänne hieman harvakseltaan koska olen nyt maalla kotiseudullani, ja lainailen toisten kompuutteria. Eikä oikein osaa olla rentokaan "vieraassa" paikkaa. Kaiken lisäksi hiiri on niin pirun jähmeä, ettei tahdo mennä aina sinne minne määrätään.

      • Uuna Simmakka
        Aries kirjoitti:

        En voi ymmärtää mikä siinä OOBE-ilmiössä olisi vaarallista (paitsi jos sen saavuttamiseksi käyttää joitain aineita), sillä onhan se aivan luonnollinen ilmiö jonka ihminen kokee öisin nukkuessaan.

        PS

        Kirjoittelen tänne hieman harvakseltaan koska olen nyt maalla kotiseudullani, ja lainailen toisten kompuutteria. Eikä oikein osaa olla rentokaan "vieraassa" paikkaa. Kaiken lisäksi hiiri on niin pirun jähmeä, ettei tahdo mennä aina sinne minne määrätään.

        Mikä tosiaan olisi? Ehkäpä se vaara syntyy siitä, että tietoisessa kehosta irtautumisessa MIELI ei kertakaikkiaan tahdo tajuta että on mahdollista olla olematta ilman raskasta fyysistä ruumista ympärillään. Ja sitten ollaan se kuuluisan hjärtslaagin partaalla...

        Tärkeintä on siis valmistella mieltään, antaa sille apetta siihen suuntaan että mikä tahansa VOI olla mahdollista. Jos meikäläinenkin olisi jättänyt kaiken "huuhaan" väliin ja yhtäkkiä olisikin out of body, niin mitenkähän sitten suu pantaisiin.

        No, eipä sitä nyt panna mitenkään nytkään, kun ei ole paljon vielä päässyt irtoilemaan. Damn...

      • Topu
        Aries kirjoitti:

        En voi ymmärtää mikä siinä OOBE-ilmiössä olisi vaarallista (paitsi jos sen saavuttamiseksi käyttää joitain aineita), sillä onhan se aivan luonnollinen ilmiö jonka ihminen kokee öisin nukkuessaan.

        PS

        Kirjoittelen tänne hieman harvakseltaan koska olen nyt maalla kotiseudullani, ja lainailen toisten kompuutteria. Eikä oikein osaa olla rentokaan "vieraassa" paikkaa. Kaiken lisäksi hiiri on niin pirun jähmeä, ettei tahdo mennä aina sinne minne määrätään.

        No tossahan sen just kerroin.

        Ei se mitään kun/jos se tapahtuu luonnostaan (eli tosi harvoin!), mutta OOBE-tilaan PYRKIMISESSÄ tietoisesti on vaaransa.

        Sitä tilaa ei osaa hyödyntää ellei harjoittele ja se harjoittelu on pirun vaativaa. Jos itse hallitset jonkun "helpon" luonnollisen tavan päästä OOBEen niin kerro ihmeessä!!! Siis silloin kun itse siihen tahtoo, ei sattuman kauppaa "jos sattuisi heräämään juuri sopivasti".

      • Aries
        Topu kirjoitti:

        No tossahan sen just kerroin.

        Ei se mitään kun/jos se tapahtuu luonnostaan (eli tosi harvoin!), mutta OOBE-tilaan PYRKIMISESSÄ tietoisesti on vaaransa.

        Sitä tilaa ei osaa hyödyntää ellei harjoittele ja se harjoittelu on pirun vaativaa. Jos itse hallitset jonkun "helpon" luonnollisen tavan päästä OOBEen niin kerro ihmeessä!!! Siis silloin kun itse siihen tahtoo, ei sattuman kauppaa "jos sattuisi heräämään juuri sopivasti".

        Ei ole kokemusta tietoisesta OOBEsta, varsinaisesti, mutta lukenut olen toisten kokemuksista ja kuullut ohjelmissa. Toisilla se vain tapahtuu harva se yö, ja jotkut tuntevat jopa päiväsaikaan kaupasta kotiin kävellessään, että nyt se henki haluais lähtee liihottamaan. Mikäki silloin antaa sille mahdollisuuden, se tapahtuu. He ovat tietysti onnekkaita omatessaan sellaisen kyvyn luonnostaan.

        Ymmärrän kyllä, että pyrkimys ja tila ovat eri asia.

      • Itzli
        Uuna Simmakka kirjoitti:

        Tämä esille tullut asia on hyvin mielenkiintoinen... Nimittäin se kosminen tuska, minkä valtaan voi joskus joutua kun tiedostaa oikein sydäntä riipaisevalla tavalla että MIKÄÄN EI SÄILY. Kaikki se kauneus ja energia mitä elämä purskuttaa surutta joka suuntaan... Kaikki se mitä olet koskaan kokenut ja olet kokeva, kaikki mitä et koskaan tule kokemaan... Pää siinä räjähtää kun oikein asettuu alttiiksi sille tunteelle!

        Mutta mutta. Voisikohan sitä tunnetta käyttää jonkinlaisena turbobuustina "johonkin" pääsemiselle? Tämä "johonkin" tarkoittaa tässä nyt oikeastaan mitä hyvänsä määrittelemätöntä. Jotakin MUUTA, kuin se missä normaalisti ihmishahmossaan on kiinni kuin loinen isännässään.

        Depressiivisenä ihmisenä saatan joko olla helvetin huonoilla joron jäljillä jos lähden kikkailemaan tunnetilojen kanssa. TAI sitten onkin niin, että kun minulla jo luonnostaan on kyky mennä todella syvälle oman itseni kanssa, voin samantien venyttää tunnettani vielä hieman syvemmälle ja löytää syvänmeren helmen. Kuka tietää?

        Minä olen kokenut niin, että tietty voimakas kokemani surumielisyys joka johtuu katoavaisuuden, illusorisuuden ja kärsimyksen tiedostamisesta, on tärkeä portti maagiseen luovuuteen.

        Ensimmäisen kerran koin sen tunteen katsellessani pensasta puistossa. Mietin minkälaista olisi olla pensas ja koetin eläytyä siihen. En oikein osaa kuvailla mitä tunsin, mutta liikutuin aivan valtavasti.

        Toinen kerta tapahtui kun pohdiskelin keskittyneesti mitä pohjimmiltaan on kärsimys. Saavutin kriittisen massan, liikutuin suuresti ja koin noeettisen oivalluksen jonka keskipisteenä oli ajatus kärsimyksestä ja ihmisenä olemisesta. Tämä palautti maagisen/taiteellisen luovuuteni ja sinkosi työni jossain määrin uuteen suuntaan.

        Yhtä tärkeinä portteina pidän kuitenkin myös myönteisiä kokemuksia. Valaistuminen ei suinkaan aina tule kurjuuden ja köyhyyden mukana, vaan sama pätee toisinkin päin.

        Minun maagisen työni tavoitteena ovatkin sellaiset kokemukset joita ei voikaan sanoa myönteisiksi tai kielteisiksi, vaan ainoastaan kokemuksiksi. Tämän kolmion kärkeä voi lähestyä kummasta tahansa kantakulmasta käsin, mutta minä suosin käyttää molempia. Kahden välistä eteenpäin kulkeminen on minun juttuni.

      • Topu
        Uuna Simmakka kirjoitti:

        Tämä esille tullut asia on hyvin mielenkiintoinen... Nimittäin se kosminen tuska, minkä valtaan voi joskus joutua kun tiedostaa oikein sydäntä riipaisevalla tavalla että MIKÄÄN EI SÄILY. Kaikki se kauneus ja energia mitä elämä purskuttaa surutta joka suuntaan... Kaikki se mitä olet koskaan kokenut ja olet kokeva, kaikki mitä et koskaan tule kokemaan... Pää siinä räjähtää kun oikein asettuu alttiiksi sille tunteelle!

        Mutta mutta. Voisikohan sitä tunnetta käyttää jonkinlaisena turbobuustina "johonkin" pääsemiselle? Tämä "johonkin" tarkoittaa tässä nyt oikeastaan mitä hyvänsä määrittelemätöntä. Jotakin MUUTA, kuin se missä normaalisti ihmishahmossaan on kiinni kuin loinen isännässään.

        Depressiivisenä ihmisenä saatan joko olla helvetin huonoilla joron jäljillä jos lähden kikkailemaan tunnetilojen kanssa. TAI sitten onkin niin, että kun minulla jo luonnostaan on kyky mennä todella syvälle oman itseni kanssa, voin samantien venyttää tunnettani vielä hieman syvemmälle ja löytää syvänmeren helmen. Kuka tietää?

        Uskoisin että tuo surumielisyys liittyy tiettyyn vaiheeseen kun alkaa tajuta nimenomaan tuon jatkuvan muutoksen. Babulosta mukaillen se ehkä liittyy siihen ihmisen muodon häivyttämiseen.

        Muistan että jossain vaiheessa runsaat parikymppisenä kun castanedalaiskokeilut oli kiihkeimmillään olin jatkuvasti aivan down, ihan itsemurhafiiliksissä. Se liittyi myös jollain tavoin siihen, että ihmisten motiivit toimia näyttäytyivät niin ilmiselvinä. Enkä ymmärtänyt mitä todella merkitsee kahden ihmisen välinen kestävä rakkaus ja keskinäinen kunnioitus. Teoretisoin kaikki aina puhki. Elämän mysteeri oli minulle kuin sellaista ei olisikaan.

        Tuo pohjaton surumielisyyden aika on noidalle vaikeaa ja vaarallista aikaa. Se on luopumisen aikaa. Se on itsenäistymisen aikaa. Kun sen yli pääsee ja näkee oman säälittävän surkeutensa, ei voi muuta kuin puhjeta vapautuneeseen nauruun. Siitä se lähtee. Kaikki oppi palkitaan, osat loksahtavat paikoilleen ja taidot kumuloituvat jonkin sortin toiminta-areenaksi.

        Se on vähän niinkuin suuren luokan kotoa muutto. Kun ensi kertaa elämässään pystyy antamaan vanhemmilleen anteeksi ja näkemään nämä vailla odotuksia, inhimillisinä olentoina, on kasvanut itsenäiseksi aikuiseksi. Tässä on sama pointsi: surumielisyys syntyy kun noituuden maailma aukeaa ja alkaa tajuta tämän "reaalitodellisuuden" naurettavuuden.

      • ajna
        Polgara kirjoitti:

        onko teillä itsellänne onnistuneita kokemuksia tuosta ilmiöstä?

        Minä olen aina väsynyt ja hermostunut sekä hirvittävän surumielinen, enkä usko mielenterveytenikään olevan kohdallaan joten ei kai tuo olisi niin suuri haitta vaikka nuo oireet pahenisivatkin. Tätini mieskin varoitti tuosta innokkuudesta... Pelkäänpä pahoin että en osaa hillitä itseäni niin kauan kuin opiskelu on aivan omassa kontrollissani.

        Castanedan ensimmäistä teosta ei kirjastosta löydy joten enpä ole päässyt lukemaan. Täytyy yrittää kaukolainata se. Tai sitten ostan...

        "Castanedan ensimmäistä teosta ei kirjastosta löydy joten enpä ole päässyt lukemaan. Täytyy yrittää kaukolainata se. Tai sitten ostan... "

        Jos se CC:n eka kirja on se "Yaqui-noidan opissa", en edes suosittele sitä. Muistaakseni se kuvasi Castanedan tutustumista Don Juaniin, jolloin Don Juan ei varsinaisesti vielä opettanut mitään hyviä juttuja, vaan tunki CC:n pään täyteen kaikenlaisia kaktuksia ja hallusinogeenisiä sieniä, jotta hänen jumiutunut maailmankuvansa vähän järkkyisi ja muuttuisi joustavammaksi.

        Kuitenkaan siinä ei siis muistaakseni ollut näitä nerokkaita opetuksia mitä muista kirjoista löytyy. Kannattaa lukea Matka Ixtlaniin.

      • ajna
        Uuna Simmakka kirjoitti:

        Tämä esille tullut asia on hyvin mielenkiintoinen... Nimittäin se kosminen tuska, minkä valtaan voi joskus joutua kun tiedostaa oikein sydäntä riipaisevalla tavalla että MIKÄÄN EI SÄILY. Kaikki se kauneus ja energia mitä elämä purskuttaa surutta joka suuntaan... Kaikki se mitä olet koskaan kokenut ja olet kokeva, kaikki mitä et koskaan tule kokemaan... Pää siinä räjähtää kun oikein asettuu alttiiksi sille tunteelle!

        Mutta mutta. Voisikohan sitä tunnetta käyttää jonkinlaisena turbobuustina "johonkin" pääsemiselle? Tämä "johonkin" tarkoittaa tässä nyt oikeastaan mitä hyvänsä määrittelemätöntä. Jotakin MUUTA, kuin se missä normaalisti ihmishahmossaan on kiinni kuin loinen isännässään.

        Depressiivisenä ihmisenä saatan joko olla helvetin huonoilla joron jäljillä jos lähden kikkailemaan tunnetilojen kanssa. TAI sitten onkin niin, että kun minulla jo luonnostaan on kyky mennä todella syvälle oman itseni kanssa, voin samantien venyttää tunnettani vielä hieman syvemmälle ja löytää syvänmeren helmen. Kuka tietää?

        Surumielisyys kuuluu isoon kuvaan. Oivallus kaiken katoavuudesta saattaa boostata ymmärtämään riippumattomuuden mysteerejä, sekä sitä että ainoa mikä meillä on, on tämä hetki, ja tätä kautta opettaa olemaan onnellinen tässä hetkessä. Kun menetykset ja surut mahdollisesti kasvattavat sinua tiettyyn pisteeseen asti, voit katsoa taaksepäin menetyksiäsi, vapaana niistä ja hymyillä niille, koska ne ovat tehneet sinusta sen mitä nyt olet.

        Nämä ovat itsestäänselvyyksiä joita toitotetaan joka paikassa, mutta muuta ei ole, ne vain syvenevät syvenemistään ymmärryksen karttuessa ajan myötä.

      • Polgara
        ajna kirjoitti:

        "Castanedan ensimmäistä teosta ei kirjastosta löydy joten enpä ole päässyt lukemaan. Täytyy yrittää kaukolainata se. Tai sitten ostan... "

        Jos se CC:n eka kirja on se "Yaqui-noidan opissa", en edes suosittele sitä. Muistaakseni se kuvasi Castanedan tutustumista Don Juaniin, jolloin Don Juan ei varsinaisesti vielä opettanut mitään hyviä juttuja, vaan tunki CC:n pään täyteen kaikenlaisia kaktuksia ja hallusinogeenisiä sieniä, jotta hänen jumiutunut maailmankuvansa vähän järkkyisi ja muuttuisi joustavammaksi.

        Kuitenkaan siinä ei siis muistaakseni ollut näitä nerokkaita opetuksia mitä muista kirjoista löytyy. Kannattaa lukea Matka Ixtlaniin.

        Ei näytä meidän kirjastosta löytyvän tuotakaan teosta (Matka Ixtlaniin). Löytyy vaan unennäön taito ja noidan voimapiiri tai jotakin...

        Täytyypä yrittää hankkia jostakin tuo Matka Ixtlaniin...

      • Topu
        Polgara kirjoitti:

        Ei näytä meidän kirjastosta löytyvän tuotakaan teosta (Matka Ixtlaniin). Löytyy vaan unennäön taito ja noidan voimapiiri tai jotakin...

        Täytyypä yrittää hankkia jostakin tuo Matka Ixtlaniin...

        Taisipa olla "Kotkan lahja" jolla minä aloitin.
        Ei sillä järjestyksellä niin hirveän väliä ole.

        Ensimmäisissä ei päästä tosiaankaan vielä asiaan ja viimeisissä taas muistellaan menneitä ja toistetaan samoja kuvioita. Viimeisimmissä kirjoissa saattaa tosin tökkiä terminologia ellei ole lukenut niitä alkupuolen teoksia.

        Ja ihan viimeiset (Castanedan kuoleman jälkeen) ovat aivan silkkaa paskaa.

        Nuo molemmat mainitsemasi kirjat ovat ihan OK.

      • M..
        Polgara kirjoitti:

        Ei näytä meidän kirjastosta löytyvän tuotakaan teosta (Matka Ixtlaniin). Löytyy vaan unennäön taito ja noidan voimapiiri tai jotakin...

        Täytyypä yrittää hankkia jostakin tuo Matka Ixtlaniin...

        En nyt menisi noin sanomaan... ja mikäs "asiantuntija" se tämä tobu oikein on? Kertaakaan en ole kuullut tahi nähnyt ooben ilmiön aiheuttaneen harmia oli se sitten yritetty tai vahingossa syntynyt.

        Aineiden käytöstä ooben hannkismiseksi en sitten tiedä... noh jos itse aine on vaarallinen niin silloin tietysti. Mutta jos käyttää muutamia yrttejä oikopolkuna niin en näe tässä mitään hirveää... toki esim psykedeeleillä on vaaransa...

      • Aries
        M.. kirjoitti:

        En nyt menisi noin sanomaan... ja mikäs "asiantuntija" se tämä tobu oikein on? Kertaakaan en ole kuullut tahi nähnyt ooben ilmiön aiheuttaneen harmia oli se sitten yritetty tai vahingossa syntynyt.

        Aineiden käytöstä ooben hannkismiseksi en sitten tiedä... noh jos itse aine on vaarallinen niin silloin tietysti. Mutta jos käyttää muutamia yrttejä oikopolkuna niin en näe tässä mitään hirveää... toki esim psykedeeleillä on vaaransa...

        Tiedätkö jotain noista yrteistä?

      • Topu
        M.. kirjoitti:

        En nyt menisi noin sanomaan... ja mikäs "asiantuntija" se tämä tobu oikein on? Kertaakaan en ole kuullut tahi nähnyt ooben ilmiön aiheuttaneen harmia oli se sitten yritetty tai vahingossa syntynyt.

        Aineiden käytöstä ooben hannkismiseksi en sitten tiedä... noh jos itse aine on vaarallinen niin silloin tietysti. Mutta jos käyttää muutamia yrttejä oikopolkuna niin en näe tässä mitään hirveää... toki esim psykedeeleillä on vaaransa...

        En väitä olevani asiantuntija.
        Kerron vain sen minkä tiedän.
        Mitä sinä tiedät?

        Kerro kaikki.

      • myös
        Polgara kirjoitti:

        onko teillä itsellänne onnistuneita kokemuksia tuosta ilmiöstä?

        Minä olen aina väsynyt ja hermostunut sekä hirvittävän surumielinen, enkä usko mielenterveytenikään olevan kohdallaan joten ei kai tuo olisi niin suuri haitta vaikka nuo oireet pahenisivatkin. Tätini mieskin varoitti tuosta innokkuudesta... Pelkäänpä pahoin että en osaa hillitä itseäni niin kauan kuin opiskelu on aivan omassa kontrollissani.

        Castanedan ensimmäistä teosta ei kirjastosta löydy joten enpä ole päässyt lukemaan. Täytyy yrittää kaukolainata se. Tai sitten ostan...

        Suosittelisin kuitenkin lukemaan ensin vaikka Johanneksen evankeliumia Uudesta Testamentista aluksi.

        Olen myös kokenut kaksi erikoista ruumiistairtautumisunta, toisen ennen uskoon tuloa ja toisen jo pitkään uskossa olleena. Jälkimmäinen kokemus oli vielä selvempi ja kirkkaampi. Tosin uskoontulo oli vielä paljon mahtavampi kokemus! vautsi!!!

      • Babulos
        Topu kirjoitti:

        Uskoisin että tuo surumielisyys liittyy tiettyyn vaiheeseen kun alkaa tajuta nimenomaan tuon jatkuvan muutoksen. Babulosta mukaillen se ehkä liittyy siihen ihmisen muodon häivyttämiseen.

        Muistan että jossain vaiheessa runsaat parikymppisenä kun castanedalaiskokeilut oli kiihkeimmillään olin jatkuvasti aivan down, ihan itsemurhafiiliksissä. Se liittyi myös jollain tavoin siihen, että ihmisten motiivit toimia näyttäytyivät niin ilmiselvinä. Enkä ymmärtänyt mitä todella merkitsee kahden ihmisen välinen kestävä rakkaus ja keskinäinen kunnioitus. Teoretisoin kaikki aina puhki. Elämän mysteeri oli minulle kuin sellaista ei olisikaan.

        Tuo pohjaton surumielisyyden aika on noidalle vaikeaa ja vaarallista aikaa. Se on luopumisen aikaa. Se on itsenäistymisen aikaa. Kun sen yli pääsee ja näkee oman säälittävän surkeutensa, ei voi muuta kuin puhjeta vapautuneeseen nauruun. Siitä se lähtee. Kaikki oppi palkitaan, osat loksahtavat paikoilleen ja taidot kumuloituvat jonkin sortin toiminta-areenaksi.

        Se on vähän niinkuin suuren luokan kotoa muutto. Kun ensi kertaa elämässään pystyy antamaan vanhemmilleen anteeksi ja näkemään nämä vailla odotuksia, inhimillisinä olentoina, on kasvanut itsenäiseksi aikuiseksi. Tässä on sama pointsi: surumielisyys syntyy kun noituuden maailma aukeaa ja alkaa tajuta tämän "reaalitodellisuuden" naurettavuuden.

        Surumielisyys on tosiaan ah niin kauniin runollista, ah niin herkkää ja haikiaa. Henkistä onaniaa. Tuttu kusilämmin tunne itsekullekin tuo nostalgia.

        Kreikan kielessä 'nostos' on kotiinpaluu ja 'algein' on tuntea tuskaa. Kärsimystä, kuten Itzli oivalsi. Surumielisyys, nostalgia, katsoo siis aina haikeana taaksepäin ja takertuu siihen, mikä on mennyttä. Ei se mitään luovuutta ole, siitä syntyy vain keuhkoparantolassa riutuvien runosielujen raapustuksia, kerta kerralta lyhyempiä ja ohuempia...

        Katse eteenpäin, ja tahdissa mars!

      • Topu
        myös kirjoitti:

        Suosittelisin kuitenkin lukemaan ensin vaikka Johanneksen evankeliumia Uudesta Testamentista aluksi.

        Olen myös kokenut kaksi erikoista ruumiistairtautumisunta, toisen ennen uskoon tuloa ja toisen jo pitkään uskossa olleena. Jälkimmäinen kokemus oli vielä selvempi ja kirkkaampi. Tosin uskoontulo oli vielä paljon mahtavampi kokemus! vautsi!!!

        Kaikki Jeesuksen luokse!

        Kaikille kristityille tiedoksi:

        Koko tämä pakanalauma täällä on tullut uskoon ja vastaanottanut elämäänsä Jeesuksen!!!

        Tästä eteenpäin teidän ei enää tarvitse käyttää aikaanne meidän käännyttämiseemme vaan voitte siirtyä vaikka "Taikausko" -palstalle. Siellä käytävään kiihkeään keskusteluun kaivataan nimenomaan kristillistä näkökulmaa!!!

      • Babylos
        Topu kirjoitti:

        Uskoisin että tuo surumielisyys liittyy tiettyyn vaiheeseen kun alkaa tajuta nimenomaan tuon jatkuvan muutoksen. Babulosta mukaillen se ehkä liittyy siihen ihmisen muodon häivyttämiseen.

        Muistan että jossain vaiheessa runsaat parikymppisenä kun castanedalaiskokeilut oli kiihkeimmillään olin jatkuvasti aivan down, ihan itsemurhafiiliksissä. Se liittyi myös jollain tavoin siihen, että ihmisten motiivit toimia näyttäytyivät niin ilmiselvinä. Enkä ymmärtänyt mitä todella merkitsee kahden ihmisen välinen kestävä rakkaus ja keskinäinen kunnioitus. Teoretisoin kaikki aina puhki. Elämän mysteeri oli minulle kuin sellaista ei olisikaan.

        Tuo pohjaton surumielisyyden aika on noidalle vaikeaa ja vaarallista aikaa. Se on luopumisen aikaa. Se on itsenäistymisen aikaa. Kun sen yli pääsee ja näkee oman säälittävän surkeutensa, ei voi muuta kuin puhjeta vapautuneeseen nauruun. Siitä se lähtee. Kaikki oppi palkitaan, osat loksahtavat paikoilleen ja taidot kumuloituvat jonkin sortin toiminta-areenaksi.

        Se on vähän niinkuin suuren luokan kotoa muutto. Kun ensi kertaa elämässään pystyy antamaan vanhemmilleen anteeksi ja näkemään nämä vailla odotuksia, inhimillisinä olentoina, on kasvanut itsenäiseksi aikuiseksi. Tässä on sama pointsi: surumielisyys syntyy kun noituuden maailma aukeaa ja alkaa tajuta tämän "reaalitodellisuuden" naurettavuuden.

        "Se on vähän niinkuin suuren luokan kotoa muutto. Kun ensi kertaa elämässään pystyy antamaan vanhemmilleen anteeksi ja näkemään nämä vailla odotuksia, inhimillisinä olentoina, on kasvanut itsenäiseksi aikuiseksi. Tässä on sama pointsi: surumielisyys syntyy kun noituuden maailma aukeaa ja alkaa tajuta tämän "reaalitodellisuuden" naurettavuuden."

        Jep. Tästä yritin kirjoittaa eräässä toisessa siimassa, ja pohdiskelin, että aika monilla ja varsinkin naisilla se anteeksianto ja myöhäispuberteetista uloskasvu onnistuu vasta sitten, kun tulee oma lapsi, jos sittenkään. Vahvasti yleistäen voisi varmaan sanoa, että tämä itsenäistyminen on naisille vaikeampaa kuin miehille, joilla on luonnostaan kapinallisempi, kaikkia auktoriteettejä uhmaava luonne, ja joiden on suhteellisen vaivatonta lähteä omin päin omiansa hölmöilemään ja päätä seinään lyömään. Monilla nuorilla naisilla tämä itsenäistymisponnistelu kääntyy usein itsetuhoksi, esim. nykyään niin yleisiksi syömishäiriöiksi.

        Tässä siimassa puhutaan myös Castanedasta, taas kerran. Vaikka kaveri on koonnut kirjoihinsa kaikenlaista hyödyllistä, kannattaa muistaa että se on pähkähullu, soturina tosi luuseri, joka ei kirjoissaan edes kehtaa myöntää sitä. Itse lakkasin "uskomasta" Castanedaan siinä vaiheessa, kun se alkoi selittämään, että lapset vie terän ja varastaa energiat ja vanhemmat ei voi koskaan olla kokonaisia jne. Kaveri ei yksinkertaisesti tiedä mistä puhuu, kunhan selittää omia vajavaisuuksiaan parhain päin. Castaneda on onneton kusipääluuseri niinkuin kaikki guru-wannabeet, kirjoitti mielenkiintosia kirjoja ja nettosi niillä hyvin, mutta hölmöhän se on joka johonkin Castanedaan uskoo enemmän kuin itteensä.

      • Topu
        Babulos kirjoitti:

        Surumielisyys on tosiaan ah niin kauniin runollista, ah niin herkkää ja haikiaa. Henkistä onaniaa. Tuttu kusilämmin tunne itsekullekin tuo nostalgia.

        Kreikan kielessä 'nostos' on kotiinpaluu ja 'algein' on tuntea tuskaa. Kärsimystä, kuten Itzli oivalsi. Surumielisyys, nostalgia, katsoo siis aina haikeana taaksepäin ja takertuu siihen, mikä on mennyttä. Ei se mitään luovuutta ole, siitä syntyy vain keuhkoparantolassa riutuvien runosielujen raapustuksia, kerta kerralta lyhyempiä ja ohuempia...

        Katse eteenpäin, ja tahdissa mars!

        Telkkaria katsoin ja siellä taas joku heitti että nälkä generoi luovuutta. Siis vatsa tyhjänä ja pallit täynnä.

        Luovuus on hyvin aktiivinen tila. Aktiiviseen tilaan ei kuulu märehtiä surussa vaikka se, ah, niin herkkää onkin. Ja kuten sanottu: luovuus ja noituus ovat sisaruksia.

        Onkohan täällä kukaan sattumoisin nähnyt dokkaria Kuubasta, siitä miten luovuus rehottaa kun ihmisten täytyy kehitellä mitä älyttömimpiä keksintöjä jokapäiväistä elämäänsä varten? Kuten nyt rakentaa esimerkiksi mopo vanhasta moottorisahasta ja polkupyörästä. Ja sitten vielä maalata se kauniiksi.

        Surun voittaa kun sen tiedostaa ja sanoo sille kylmästi että keräis kamppeensa ja häipyis vittuun siitä jurnuttamasta. Surusssa märehtiminen on poroporvarillista itsensäkusetusta johon osallistuvat ne joilla on sellaiseen varaa. Tällaisen korkealentoisen analyysin olen tehnyt lähipiiristäni.

        Suru tulee kai siitä että koko ajan pitäisi saada, muttei keksi enää että mitä... Sekä henkisesti että fyysisesti.

      • Topu
        Babylos kirjoitti:

        "Se on vähän niinkuin suuren luokan kotoa muutto. Kun ensi kertaa elämässään pystyy antamaan vanhemmilleen anteeksi ja näkemään nämä vailla odotuksia, inhimillisinä olentoina, on kasvanut itsenäiseksi aikuiseksi. Tässä on sama pointsi: surumielisyys syntyy kun noituuden maailma aukeaa ja alkaa tajuta tämän "reaalitodellisuuden" naurettavuuden."

        Jep. Tästä yritin kirjoittaa eräässä toisessa siimassa, ja pohdiskelin, että aika monilla ja varsinkin naisilla se anteeksianto ja myöhäispuberteetista uloskasvu onnistuu vasta sitten, kun tulee oma lapsi, jos sittenkään. Vahvasti yleistäen voisi varmaan sanoa, että tämä itsenäistyminen on naisille vaikeampaa kuin miehille, joilla on luonnostaan kapinallisempi, kaikkia auktoriteettejä uhmaava luonne, ja joiden on suhteellisen vaivatonta lähteä omin päin omiansa hölmöilemään ja päätä seinään lyömään. Monilla nuorilla naisilla tämä itsenäistymisponnistelu kääntyy usein itsetuhoksi, esim. nykyään niin yleisiksi syömishäiriöiksi.

        Tässä siimassa puhutaan myös Castanedasta, taas kerran. Vaikka kaveri on koonnut kirjoihinsa kaikenlaista hyödyllistä, kannattaa muistaa että se on pähkähullu, soturina tosi luuseri, joka ei kirjoissaan edes kehtaa myöntää sitä. Itse lakkasin "uskomasta" Castanedaan siinä vaiheessa, kun se alkoi selittämään, että lapset vie terän ja varastaa energiat ja vanhemmat ei voi koskaan olla kokonaisia jne. Kaveri ei yksinkertaisesti tiedä mistä puhuu, kunhan selittää omia vajavaisuuksiaan parhain päin. Castaneda on onneton kusipääluuseri niinkuin kaikki guru-wannabeet, kirjoitti mielenkiintosia kirjoja ja nettosi niillä hyvin, mutta hölmöhän se on joka johonkin Castanedaan uskoo enemmän kuin itteensä.

        Kukapa nyt Castanedaa uskoisi!
        Castaneda on konteksti.

        Tosin tunnen itse perulaisia intiaanishamaaneja. Eivät olleet Castanedasta koskaan kuulletkaan, mutta keskustelumme pohjalta allekirjoittivat kyllä kaiken mitä pääkohdittain äijän tuotannosta kerroin... Ei siis kuitenkaan ihan hömppää.

        Tuo lapsijuttu muuten kiinnitti minunkin huomiotani. Siinä asiassa uskon kyllä itseeni enemmän kuin Castanedaan. Kokemukseni päinvastoin on se että ihminen eheytyy lapsen myötä. Minulle lapsi oli henkinen vapautus.

        Lapsen saatuani pystyin täysillä olemaan oma vapaa itseni, vailla odotuksia tai ponnistuksia. Kuten sanoin: lapsen saatuani olin valmis kuolemaan. Tuollainen äärimmäinen vapaudenkokemus oli viimeinen siirto siinä Rubikin kuutiossa, jonka tuloksena näyttäytyy noituuden maailma.

      • Babylos
        Topu kirjoitti:

        Kukapa nyt Castanedaa uskoisi!
        Castaneda on konteksti.

        Tosin tunnen itse perulaisia intiaanishamaaneja. Eivät olleet Castanedasta koskaan kuulletkaan, mutta keskustelumme pohjalta allekirjoittivat kyllä kaiken mitä pääkohdittain äijän tuotannosta kerroin... Ei siis kuitenkaan ihan hömppää.

        Tuo lapsijuttu muuten kiinnitti minunkin huomiotani. Siinä asiassa uskon kyllä itseeni enemmän kuin Castanedaan. Kokemukseni päinvastoin on se että ihminen eheytyy lapsen myötä. Minulle lapsi oli henkinen vapautus.

        Lapsen saatuani pystyin täysillä olemaan oma vapaa itseni, vailla odotuksia tai ponnistuksia. Kuten sanoin: lapsen saatuani olin valmis kuolemaan. Tuollainen äärimmäinen vapaudenkokemus oli viimeinen siirto siinä Rubikin kuutiossa, jonka tuloksena näyttäytyy noituuden maailma.

        Lastaan on helppo rakastaa, kun ei tarvitse vaivata päätään vastarakkauden odotuksilla, kaiken maailman vaatimuksilla itseä ja muita kohtaan. Niillä ei yksinkertaisesti ole väliä, toisin kuin parisuhteessa, jossa se "merkittävä toinen" vääjäämättä osaa iskeä ja aina iskee vyön alle niin että tuntuu, eihän siinä suhteessa muuten maku varmaan säilyisikään ;).

        Castaneda on kyllä erinomaisen vakuuttava, hypnoottinen kirjoittaja, kyllä siihen on helppo nuoruuden innolla ja ehdottomuudella hurahtaa, kokemusta on :). Mitähän tarkoitat sanomalla, että Castaneda on konteksti? Että kaveri onnistui luomaan kielen, jolla voi kohtuullisen tehokkaasti kuvata jotain asioita, vai mitä?

        Tässä jälleen kerran aiemminkin mainostamani linkki Castanedan ja Castanedalaisuuden kriittiseen tarkasteluun:
        http://www.sustainedaction.org/

        Lisäkritiikkinä omasta puolestani Castanedaan voisin vielä sanoa, että Castanedan pistesysteemi on melko onneton ja harhaanjohtava verrattuna esim. taolaisiin ja tantrisiin chakroihin. Mainittakoon tietenkin, että mikä tahansa systeemi lienee luonnostaan harhaanjohtava. Castanedan kokoomapiste on myös kovin arvoituksellinen, siihen en lähde sanomaan juuta enkä jaata, onko muilla näkemyksiä/kokemuksia?

      • Riotandra
        Babylos kirjoitti:

        Lastaan on helppo rakastaa, kun ei tarvitse vaivata päätään vastarakkauden odotuksilla, kaiken maailman vaatimuksilla itseä ja muita kohtaan. Niillä ei yksinkertaisesti ole väliä, toisin kuin parisuhteessa, jossa se "merkittävä toinen" vääjäämättä osaa iskeä ja aina iskee vyön alle niin että tuntuu, eihän siinä suhteessa muuten maku varmaan säilyisikään ;).

        Castaneda on kyllä erinomaisen vakuuttava, hypnoottinen kirjoittaja, kyllä siihen on helppo nuoruuden innolla ja ehdottomuudella hurahtaa, kokemusta on :). Mitähän tarkoitat sanomalla, että Castaneda on konteksti? Että kaveri onnistui luomaan kielen, jolla voi kohtuullisen tehokkaasti kuvata jotain asioita, vai mitä?

        Tässä jälleen kerran aiemminkin mainostamani linkki Castanedan ja Castanedalaisuuden kriittiseen tarkasteluun:
        http://www.sustainedaction.org/

        Lisäkritiikkinä omasta puolestani Castanedaan voisin vielä sanoa, että Castanedan pistesysteemi on melko onneton ja harhaanjohtava verrattuna esim. taolaisiin ja tantrisiin chakroihin. Mainittakoon tietenkin, että mikä tahansa systeemi lienee luonnostaan harhaanjohtava. Castanedan kokoomapiste on myös kovin arvoituksellinen, siihen en lähde sanomaan juuta enkä jaata, onko muilla näkemyksiä/kokemuksia?

        Olen viime aikoina lueskellut uudestaan castanedan kirjoja, muutaman kymmenen vuoden jälkeen. Kun on jonkinveran elämänkokemusta takana, magiahäröilyistä puhumattakaan, ymmärtää hänen kirjansa eri lailla kuin nuorena. Enimmäkseen ne ovat höpinää, mutta seassa on toimivaakin juttua. Kokeilin juuri eilen illalla ihmisen pisteen hieromista. Se piste on noin käsivarran mitan päässä etuoikealla, hieman navasta ylösäin. Pistettä hierotaan liikuttelemalla sormiaan siinä kohdassa ilmassa aivan kuin soittaisi harppua. Tulos oli odottamaton. Koko oikea puoli vatsastani ja samanpuoleinen reiteni leimahtivat tuleen, ja niitä kuumottaa yhä vieläkin. Nukahdettuani näin uskomattoman villejä ja toden tuntuisia unia. Mielenkiintoista. Pitänee tutkia ilmiötä enemmän. Onko kellään teistä vastaavia kokemuksia?

      • Uuna Simmakka
        Topu kirjoitti:

        Kukapa nyt Castanedaa uskoisi!
        Castaneda on konteksti.

        Tosin tunnen itse perulaisia intiaanishamaaneja. Eivät olleet Castanedasta koskaan kuulletkaan, mutta keskustelumme pohjalta allekirjoittivat kyllä kaiken mitä pääkohdittain äijän tuotannosta kerroin... Ei siis kuitenkaan ihan hömppää.

        Tuo lapsijuttu muuten kiinnitti minunkin huomiotani. Siinä asiassa uskon kyllä itseeni enemmän kuin Castanedaan. Kokemukseni päinvastoin on se että ihminen eheytyy lapsen myötä. Minulle lapsi oli henkinen vapautus.

        Lapsen saatuani pystyin täysillä olemaan oma vapaa itseni, vailla odotuksia tai ponnistuksia. Kuten sanoin: lapsen saatuani olin valmis kuolemaan. Tuollainen äärimmäinen vapaudenkokemus oli viimeinen siirto siinä Rubikin kuutiossa, jonka tuloksena näyttäytyy noituuden maailma.

        Tässä taas nähdään että kun joku on kokenut Suuren Tunteen jonkin asian parissa, on helppo vetäistä johtopäätös että kaikkien pitäisi tehdä samat jutut ja tuntea sitämyöten samoin?

        Toivottavasti ei.

        Minulla on suuri kiusaus verrata Jeesukseen romanttisesti rakastuneita niihin jotka ylistävät lapsen laittamisen suunnatonta autuutta... Se on jotakin sellaista, mikä ei todellakaan aukene ulkopuoliselle, ja herää kysymys pitäisikö auetakaan.

        Koska kehitykseni on kesken, voin vain arvailla mikä olisi Se Juttu minulle, mutta epäilen pahasti että se olisi virallisesti kirjailijaksi tuleminen, tai sitten ehkä myös se että vihdoin viimein kokisin olevani osa spirituaalista ihmisyhteisöä in real flesh! Kirjailijana olisin ikäänkuin KANAVA (olen jo kokenut sen miten inspiraatio pyörittää ihmistä siten että kokee ottavansa vastaan eikä suinkaan keksivänsä omasta päästään), yhteisössä LENKKI ketjussa.

        Nämä molemmat kokemukset, kanava ja lenkki, lienevät tietysti läsnä myös perhe-elämässä...?

        Kukin lajinsa mukaan.

        (Itse koin aikoinaan CC:n jutut eheydestä contra lapsen laittamisesta hyvinkin intresanttina juttuna.)

      • Uuna Simmakka
        Riotandra kirjoitti:

        Olen viime aikoina lueskellut uudestaan castanedan kirjoja, muutaman kymmenen vuoden jälkeen. Kun on jonkinveran elämänkokemusta takana, magiahäröilyistä puhumattakaan, ymmärtää hänen kirjansa eri lailla kuin nuorena. Enimmäkseen ne ovat höpinää, mutta seassa on toimivaakin juttua. Kokeilin juuri eilen illalla ihmisen pisteen hieromista. Se piste on noin käsivarran mitan päässä etuoikealla, hieman navasta ylösäin. Pistettä hierotaan liikuttelemalla sormiaan siinä kohdassa ilmassa aivan kuin soittaisi harppua. Tulos oli odottamaton. Koko oikea puoli vatsastani ja samanpuoleinen reiteni leimahtivat tuleen, ja niitä kuumottaa yhä vieläkin. Nukahdettuani näin uskomattoman villejä ja toden tuntuisia unia. Mielenkiintoista. Pitänee tutkia ilmiötä enemmän. Onko kellään teistä vastaavia kokemuksia?

        Minä joskus olen muistaakseni sitä kohtaa näpräillyt, ja kokenut vellomisen tunteen vatsassani...

        Konkreettisempi ilmiö oli kuitenkin se, että kun aloin pari vuotta sitten tosissani nähdä tietoisia unia, alkoi samaan aikaan vasemmassa jalassani tuntua kuumotusta. Ensin jalkaterässä, sitten polveen asti nousten. - Muistelisin että kehon vasen puoli nimenomaan liittyy jotenkin uniruumiin tms. kehittymiseen?

        Kyllä CC:kin on monta jyvää löytänyt...

      • Babylos
        Uuna Simmakka kirjoitti:

        Tässä taas nähdään että kun joku on kokenut Suuren Tunteen jonkin asian parissa, on helppo vetäistä johtopäätös että kaikkien pitäisi tehdä samat jutut ja tuntea sitämyöten samoin?

        Toivottavasti ei.

        Minulla on suuri kiusaus verrata Jeesukseen romanttisesti rakastuneita niihin jotka ylistävät lapsen laittamisen suunnatonta autuutta... Se on jotakin sellaista, mikä ei todellakaan aukene ulkopuoliselle, ja herää kysymys pitäisikö auetakaan.

        Koska kehitykseni on kesken, voin vain arvailla mikä olisi Se Juttu minulle, mutta epäilen pahasti että se olisi virallisesti kirjailijaksi tuleminen, tai sitten ehkä myös se että vihdoin viimein kokisin olevani osa spirituaalista ihmisyhteisöä in real flesh! Kirjailijana olisin ikäänkuin KANAVA (olen jo kokenut sen miten inspiraatio pyörittää ihmistä siten että kokee ottavansa vastaan eikä suinkaan keksivänsä omasta päästään), yhteisössä LENKKI ketjussa.

        Nämä molemmat kokemukset, kanava ja lenkki, lienevät tietysti läsnä myös perhe-elämässä...?

        Kukin lajinsa mukaan.

        (Itse koin aikoinaan CC:n jutut eheydestä contra lapsen laittamisesta hyvinkin intresanttina juttuna.)

        "Tässä taas nähdään että kun joku on kokenut Suuren Tunteen jonkin asian parissa, on helppo vetäistä johtopäätös että kaikkien pitäisi tehdä samat jutut ja tuntea sitämyöten samoin?

        Toivottavasti ei."

        Näköjään on helppoa vetää moinen johtopäätös!
        Mutta omapahan on ongelmasi. :D

        Ja eikun lisää pökköä pesään että se kateuden liekki vielä iloisemmin roihuaisi: ei se julkaisukynnyksen ylittäminen ja palkintojen saaminen ole kuin öbaut skumppapullon mittainen ilo. Been there, done that... :P

      • Uuna Simmakka
        Babylos kirjoitti:

        "Tässä taas nähdään että kun joku on kokenut Suuren Tunteen jonkin asian parissa, on helppo vetäistä johtopäätös että kaikkien pitäisi tehdä samat jutut ja tuntea sitämyöten samoin?

        Toivottavasti ei."

        Näköjään on helppoa vetää moinen johtopäätös!
        Mutta omapahan on ongelmasi. :D

        Ja eikun lisää pökköä pesään että se kateuden liekki vielä iloisemmin roihuaisi: ei se julkaisukynnyksen ylittäminen ja palkintojen saaminen ole kuin öbaut skumppapullon mittainen ilo. Been there, done that... :P

        nimittäin sitä ettei mikään ole yhtään mitään.

        Elät koko elämäsi, olet kokevinasi ja tuntevinasi sitä sun tätä, ja lopulta sillä kaikella ei ole mitään väliä. Niinkö...

        No ei sillä todellakaan ole, mutta pitää kuvitella että sillä olisi jottei heti huomenna mene leukakiikkuun.

        Lapsissa vain on se vika että jos huomaa ettei heidän tekemisellään ole mitään merkitystä, heitä ei voi palauttaakaan. Kirjailija voi aina lopettaa kirjoittamisen. Henkisen yhteisön voi lopettaa. Lapsia ei voi lopettaa (vaikka olen kyllä sellaisenkin toiveen kuullut lähipiiristäni).

        En tietenkään tarkoita että Pyhä, Kallis Lapsenteko olisi mitenkään verrattavissa luovaan työskentelyyn... Pois se minusta. ;)

      • menthe
        Babylos kirjoitti:

        "Se on vähän niinkuin suuren luokan kotoa muutto. Kun ensi kertaa elämässään pystyy antamaan vanhemmilleen anteeksi ja näkemään nämä vailla odotuksia, inhimillisinä olentoina, on kasvanut itsenäiseksi aikuiseksi. Tässä on sama pointsi: surumielisyys syntyy kun noituuden maailma aukeaa ja alkaa tajuta tämän "reaalitodellisuuden" naurettavuuden."

        Jep. Tästä yritin kirjoittaa eräässä toisessa siimassa, ja pohdiskelin, että aika monilla ja varsinkin naisilla se anteeksianto ja myöhäispuberteetista uloskasvu onnistuu vasta sitten, kun tulee oma lapsi, jos sittenkään. Vahvasti yleistäen voisi varmaan sanoa, että tämä itsenäistyminen on naisille vaikeampaa kuin miehille, joilla on luonnostaan kapinallisempi, kaikkia auktoriteettejä uhmaava luonne, ja joiden on suhteellisen vaivatonta lähteä omin päin omiansa hölmöilemään ja päätä seinään lyömään. Monilla nuorilla naisilla tämä itsenäistymisponnistelu kääntyy usein itsetuhoksi, esim. nykyään niin yleisiksi syömishäiriöiksi.

        Tässä siimassa puhutaan myös Castanedasta, taas kerran. Vaikka kaveri on koonnut kirjoihinsa kaikenlaista hyödyllistä, kannattaa muistaa että se on pähkähullu, soturina tosi luuseri, joka ei kirjoissaan edes kehtaa myöntää sitä. Itse lakkasin "uskomasta" Castanedaan siinä vaiheessa, kun se alkoi selittämään, että lapset vie terän ja varastaa energiat ja vanhemmat ei voi koskaan olla kokonaisia jne. Kaveri ei yksinkertaisesti tiedä mistä puhuu, kunhan selittää omia vajavaisuuksiaan parhain päin. Castaneda on onneton kusipääluuseri niinkuin kaikki guru-wannabeet, kirjoitti mielenkiintosia kirjoja ja nettosi niillä hyvin, mutta hölmöhän se on joka johonkin Castanedaan uskoo enemmän kuin itteensä.

        En ole varma tajusinko... Itse ainakin isenäistyin rytinällä 15-vuotiaana. Irrottauduin vanhemmistani ja annoin kaikki virheet anteeksi siinä samalla. Nyt kun oma lapsi on vuosia myöhemmin syntynyt, tunnen taas tarvetta olla lähellä omia vanhempiani, eikä itsenäisyyteni ole enään niin ehdotonta. Ja olen nainen. Castanedaan en osaa sanoa mitään kun par'aikaa tutustun tyyppiin...

      • Babylos
        Uuna Simmakka kirjoitti:

        nimittäin sitä ettei mikään ole yhtään mitään.

        Elät koko elämäsi, olet kokevinasi ja tuntevinasi sitä sun tätä, ja lopulta sillä kaikella ei ole mitään väliä. Niinkö...

        No ei sillä todellakaan ole, mutta pitää kuvitella että sillä olisi jottei heti huomenna mene leukakiikkuun.

        Lapsissa vain on se vika että jos huomaa ettei heidän tekemisellään ole mitään merkitystä, heitä ei voi palauttaakaan. Kirjailija voi aina lopettaa kirjoittamisen. Henkisen yhteisön voi lopettaa. Lapsia ei voi lopettaa (vaikka olen kyllä sellaisenkin toiveen kuullut lähipiiristäni).

        En tietenkään tarkoita että Pyhä, Kallis Lapsenteko olisi mitenkään verrattavissa luovaan työskentelyyn... Pois se minusta. ;)

        Tartteeko sitä noin dramaattiseksi aina heittäytyä? Jos on ihan pakko, voisitko olla niin ystävällinen, että kirjottaisit ittelles vähän mielenkiintoisemman roolin?

        Noh jaah, kyllä mä sun kiusaamiseen kohta kyllästyn :).

        Tuosta kirjottamisesta, puhehan oli vaan julkaisukynnyksen ylittämisestä, ei se tosiaan oo suurensuuri juttu eikä sen varaan kannata elämäänsä suunnitella ja kuvitella että sen jälkeen koittaa suuri täyttymys. Monista tulee vain entistä kusipäisempiä egomaanikkoja, taitelijoita suurella teellä. Kuuluu siis luokkaan asiat, joita haluu vain koska ne itteltä puuttuu, ei siksi, että ne olisivat itsessään tavoittelemisen arvoisia.

        Omasta mielestäini kirjoja on kyllä enimmäkseen mukava tehdä, nautiskella ailahduksista suunnatoman hybriksen ja totaalisen itse-epäilyn välillä, ja ennen kaikkea luovasta vireestä, kun se päälle sattuu, ja siitä, jos tuotokseen voi itse olla kohtuullisen tyytyväinen. Ja jos lykästää, niin voihan sitä muutaman pennosenkin tienata. Mukavaa on myös jos joskus saa palautetta, että joku on tuotoksista saanut oikeasti iloa ja hyötyä, mikä ei lainkaan välttämättä vaadi kustannustoimittajan autuaaksi tekevää hyväksyntää.

        Nyt ihan aidosti kysyn, halajatko vain Taiteilijan glooriaa, vai onko oikeesti jotain sanottavaakin?

      • Babylos
        menthe kirjoitti:

        En ole varma tajusinko... Itse ainakin isenäistyin rytinällä 15-vuotiaana. Irrottauduin vanhemmistani ja annoin kaikki virheet anteeksi siinä samalla. Nyt kun oma lapsi on vuosia myöhemmin syntynyt, tunnen taas tarvetta olla lähellä omia vanhempiani, eikä itsenäisyyteni ole enään niin ehdotonta. Ja olen nainen. Castanedaan en osaa sanoa mitään kun par'aikaa tutustun tyyppiin...

        Olihan tuo melkoista yleistystä mitä kirjoitin, ja saattaa ihan yleistyksenäkin mennä vikaan. Oma kokemukseni ei varmaan ole ollut kauhean erilainen, ei ole ollut edes kauheasti tarvetta äitparkaa syyllistellä ja itsenäisyyden todistelukin suurin elein päättyi vähän kotoalähdön jälkeen. Ja lapsen saannin jälkeen vanhemmat ovatkin sitten enempi isovanhempia kuin omia vanhempia. :)

        Castanedasta: ei tietenkään pitäisi tuputtaa omia näkemyksiä, ota itse selvää. Itse olen ottanut avoimen kriittisen (ja laiskan ;)) asenteen, löytyykö paralleeleja muihin perinteisiin ja miten jutut ovat muilla toimineet, jos niistä suostuvat kertomaan.

      • Uuna Simmakka
        Babylos kirjoitti:

        Tartteeko sitä noin dramaattiseksi aina heittäytyä? Jos on ihan pakko, voisitko olla niin ystävällinen, että kirjottaisit ittelles vähän mielenkiintoisemman roolin?

        Noh jaah, kyllä mä sun kiusaamiseen kohta kyllästyn :).

        Tuosta kirjottamisesta, puhehan oli vaan julkaisukynnyksen ylittämisestä, ei se tosiaan oo suurensuuri juttu eikä sen varaan kannata elämäänsä suunnitella ja kuvitella että sen jälkeen koittaa suuri täyttymys. Monista tulee vain entistä kusipäisempiä egomaanikkoja, taitelijoita suurella teellä. Kuuluu siis luokkaan asiat, joita haluu vain koska ne itteltä puuttuu, ei siksi, että ne olisivat itsessään tavoittelemisen arvoisia.

        Omasta mielestäini kirjoja on kyllä enimmäkseen mukava tehdä, nautiskella ailahduksista suunnatoman hybriksen ja totaalisen itse-epäilyn välillä, ja ennen kaikkea luovasta vireestä, kun se päälle sattuu, ja siitä, jos tuotokseen voi itse olla kohtuullisen tyytyväinen. Ja jos lykästää, niin voihan sitä muutaman pennosenkin tienata. Mukavaa on myös jos joskus saa palautetta, että joku on tuotoksista saanut oikeasti iloa ja hyötyä, mikä ei lainkaan välttämättä vaadi kustannustoimittajan autuaaksi tekevää hyväksyntää.

        Nyt ihan aidosti kysyn, halajatko vain Taiteilijan glooriaa, vai onko oikeesti jotain sanottavaakin?

        Oih. Sisälläni palaa hillitön roihu, suunnaton halu sanomiseen! Miksipä muuten täälläkään riekkuisin?

        Kirjailijat ovat persoonina ärsyttäviä ja tylsiä tyyppejä, eikä kirjailijana oleminen ole pääasia, vaan se että kirjoittaa. Minulla vain on ollut vuosikausia yksinkertainen ongelma: ei irtoa minkäänsorttista juonta! Kyllä kaikenlaisia pikku ideoita pirskahtelee toisinaan esiin, mutta ne kaikki kuolevat pystyyn jo ennen kuin ehdin innostua todella. Ehkä en vain ole vielä kypsynyt tarpeeksi (se minusta tuntuu hyvin todennäköiseltä kun ajattelen romaaniani jonka kirjoitin 90-luvun puolivälissä) - tuotokseni on varsin naivia ja naurettavan julistavaa. Lisäksi tulee kaikenlaisia pakkomielteitä kirjoittaa aina vaan joistain tietyistä jutuista (no samanlaista hillitöntä vimmaa palata aina vaan yhteen ja samaan asiaan löytyy kyllä julkaisseiltakin tyypeiltä...)

        Ehkäpä suurin ongelma on se että sisälläni asuu sekä kirjailija että kriitikko, ja se kriitikko on hallitsevampi.

        ***

        Kiusaa pois vaan. Onpahan ajankulua. Eikä sitä koskaan tiedä MISTÄ asiasta tulee taas se kadotettu inspiraatio takaisin... Ellen sitten ole jo niin netin mädättämä, etten pysty enää mihinkään muuhun kuin inisemään täällä!

      • Polgara
        Babylos kirjoitti:

        "Se on vähän niinkuin suuren luokan kotoa muutto. Kun ensi kertaa elämässään pystyy antamaan vanhemmilleen anteeksi ja näkemään nämä vailla odotuksia, inhimillisinä olentoina, on kasvanut itsenäiseksi aikuiseksi. Tässä on sama pointsi: surumielisyys syntyy kun noituuden maailma aukeaa ja alkaa tajuta tämän "reaalitodellisuuden" naurettavuuden."

        Jep. Tästä yritin kirjoittaa eräässä toisessa siimassa, ja pohdiskelin, että aika monilla ja varsinkin naisilla se anteeksianto ja myöhäispuberteetista uloskasvu onnistuu vasta sitten, kun tulee oma lapsi, jos sittenkään. Vahvasti yleistäen voisi varmaan sanoa, että tämä itsenäistyminen on naisille vaikeampaa kuin miehille, joilla on luonnostaan kapinallisempi, kaikkia auktoriteettejä uhmaava luonne, ja joiden on suhteellisen vaivatonta lähteä omin päin omiansa hölmöilemään ja päätä seinään lyömään. Monilla nuorilla naisilla tämä itsenäistymisponnistelu kääntyy usein itsetuhoksi, esim. nykyään niin yleisiksi syömishäiriöiksi.

        Tässä siimassa puhutaan myös Castanedasta, taas kerran. Vaikka kaveri on koonnut kirjoihinsa kaikenlaista hyödyllistä, kannattaa muistaa että se on pähkähullu, soturina tosi luuseri, joka ei kirjoissaan edes kehtaa myöntää sitä. Itse lakkasin "uskomasta" Castanedaan siinä vaiheessa, kun se alkoi selittämään, että lapset vie terän ja varastaa energiat ja vanhemmat ei voi koskaan olla kokonaisia jne. Kaveri ei yksinkertaisesti tiedä mistä puhuu, kunhan selittää omia vajavaisuuksiaan parhain päin. Castaneda on onneton kusipääluuseri niinkuin kaikki guru-wannabeet, kirjoitti mielenkiintosia kirjoja ja nettosi niillä hyvin, mutta hölmöhän se on joka johonkin Castanedaan uskoo enemmän kuin itteensä.

        Vaikka painotitkin että "vahvasti yleistäen" niin mielestäni tuo oli hieman väärin. Miten sinä määrittelet tuon itsenäistymisen? Tarkoittaako se omillaan pärjäämistä, yksin asumista ja työssä käymistä? Vai mitä sinä sillä tarkkaan ottaen tarkoitat?

        Minä olen kapinallinen terveessä mielessä. En vänkää kaikessa vastaan vaan minulla on periaatteita joita noudatan niin pitkälle kuin mahdollista. Asun myös yksin, käyn työssä ja opiskelen lukiossa. Maksan laskut itse mutta otan rahaa vastaan jos sitä tarjotaan (kukapa ei ottaisi), mutta en kerjää rahaa vanhemmiltani.

        En jaksa nyt tuon enempää itsestäni kertoa mutta toivon todella että määrittelet tuon kapinallisuuden ja itsenäistymisen.

        Pol

      • Polgara
        Topu kirjoitti:

        Kukapa nyt Castanedaa uskoisi!
        Castaneda on konteksti.

        Tosin tunnen itse perulaisia intiaanishamaaneja. Eivät olleet Castanedasta koskaan kuulletkaan, mutta keskustelumme pohjalta allekirjoittivat kyllä kaiken mitä pääkohdittain äijän tuotannosta kerroin... Ei siis kuitenkaan ihan hömppää.

        Tuo lapsijuttu muuten kiinnitti minunkin huomiotani. Siinä asiassa uskon kyllä itseeni enemmän kuin Castanedaan. Kokemukseni päinvastoin on se että ihminen eheytyy lapsen myötä. Minulle lapsi oli henkinen vapautus.

        Lapsen saatuani pystyin täysillä olemaan oma vapaa itseni, vailla odotuksia tai ponnistuksia. Kuten sanoin: lapsen saatuani olin valmis kuolemaan. Tuollainen äärimmäinen vapaudenkokemus oli viimeinen siirto siinä Rubikin kuutiossa, jonka tuloksena näyttäytyy noituuden maailma.

        Ymmärrän kyllä että lapsen saatuaan ihminen kokee "täyttäneensä" velvollisuutensa, mutta onko se todella vapautus? Minun vanhempiani ja muitakin tuttuja aikuisia katsellessa tulee väkisin sellainen olo että he ovat ajautuneet vankilaan. Lapsi riistää vanhemmaltaan aikaa, se riistää osan persoonallisuutta. Vai sokeutuvatko vanhemmat lapsen saatuaan niin etteivät näe kuinka tiiviisiin kahleisiin heidät kiedotaan?

        Pol

      • Polgara
        myös kirjoitti:

        Suosittelisin kuitenkin lukemaan ensin vaikka Johanneksen evankeliumia Uudesta Testamentista aluksi.

        Olen myös kokenut kaksi erikoista ruumiistairtautumisunta, toisen ennen uskoon tuloa ja toisen jo pitkään uskossa olleena. Jälkimmäinen kokemus oli vielä selvempi ja kirkkaampi. Tosin uskoontulo oli vielä paljon mahtavampi kokemus! vautsi!!!

        Itse olin uskossa, kieltämättä uskoon tuleminen oli siisti kokemus. Sitten yhtäkkiä ei ollut mitään.. Tuotakin uskoontulemista suurempi kokemus oli kun löysin tieni ja saatoin sanoa lopullisesti hyvästit kristillisyydelle.

        Oikeastaan koko raamattu on luettu jo useampaan kertaan läpi ja aina samoin tuntein. Aina olen ymmärtänyt sen sanoman mutta olen tiennyt etten halua olla niin vangittun kuin kristityn täytyy ollakseen hyvä kristitty. Lue vaikka Paholainen käsikirjoituksessa -niminen teos, se on satukirja jonka on kirjoittanut selvästi kristitty. Oikein mielenkiintoista luettavaa vaikken ihan pieni olekaan.

        Pol

      • Babylos
        Polgara kirjoitti:

        Vaikka painotitkin että "vahvasti yleistäen" niin mielestäni tuo oli hieman väärin. Miten sinä määrittelet tuon itsenäistymisen? Tarkoittaako se omillaan pärjäämistä, yksin asumista ja työssä käymistä? Vai mitä sinä sillä tarkkaan ottaen tarkoitat?

        Minä olen kapinallinen terveessä mielessä. En vänkää kaikessa vastaan vaan minulla on periaatteita joita noudatan niin pitkälle kuin mahdollista. Asun myös yksin, käyn työssä ja opiskelen lukiossa. Maksan laskut itse mutta otan rahaa vastaan jos sitä tarjotaan (kukapa ei ottaisi), mutta en kerjää rahaa vanhemmiltani.

        En jaksa nyt tuon enempää itsestäni kertoa mutta toivon todella että määrittelet tuon kapinallisuuden ja itsenäistymisen.

        Pol

        Mistä mä tiedän mitä mä tarkkaan ottaen tarkoitan! :D

        Itsenäistymisellä tarkoitin nyt kuitenkin puhtaasti henkistä itsenäistymistä, ehkä jotain siihen suuntaan, että oppii suhtautumaan vanhempiinsa myös ihmisinä, ei pelkästään vanhempina.

        Mitähän sitä tuli kapinoinnista sanottua? No itse ainakin aika pitkään (ehkä joskus vieläkin?) vänkäsin usein vastaan pelkästään vänkäämisen vuoksi, vain osoittaakseni itsenäisyyttäni, mikä tietysti kielii siitä, ettei sitä niin kauhian itsenäinen ole ollut, jos sitä on pitänyt väkisin todistella. Ihan tervettähän tuo kapinointi on, kuuluu osana prosessiin.

        Tässä keskustelussa on nyt kokoajan sellaista hälyä, että kun äijäikään päässyt kirjoittaa itseään peilaten, nuoremmat luulevat että heistä tässä nyt kirjoitetaan. No ei siinä mitään, fiksumpia te kuitenkin olette kuin itse olin samassa iässä.

      • Topu
        Polgara kirjoitti:

        Ymmärrän kyllä että lapsen saatuaan ihminen kokee "täyttäneensä" velvollisuutensa, mutta onko se todella vapautus? Minun vanhempiani ja muitakin tuttuja aikuisia katsellessa tulee väkisin sellainen olo että he ovat ajautuneet vankilaan. Lapsi riistää vanhemmaltaan aikaa, se riistää osan persoonallisuutta. Vai sokeutuvatko vanhemmat lapsen saatuaan niin etteivät näe kuinka tiiviisiin kahleisiin heidät kiedotaan?

        Pol

        Lapset saattavat olla fyysinen kahle, jos on niin onneton ja mielikuvitukseton ettei pysty ajattelemaan muuta kuin valmiiksi pureksittuja vaihtoehtoja. Ei se lapsi vaadi kuin hieman huomioon ottamista kaiken oman koheltamisen keskellä.

        Sen sijaan että miettisi lasta ikäänkuin ulkopuolisena pahana, joka tyrkätään heti käsistä pois kun siihen löytyy mahdollisuus, sen asian voi kääntää myös toisinpäin. Lapsi voi olla myös luonnollinen osa kaikkea sitä mitä itse tekee muutenkin.

        Tuossahan tuo riekkuu ja assisteeraa duuneissani. Oivaltaa ja ideoi taukoamatta ilman minkäänlaisia tekemisen raameja ja rajoitteita. Ei ole ismit taiteen tekemisen taakkana. ;-) En nyt koe olevani tässä tilanteessa jotenkin henkisesti köyhempi.

        Sitä yhdessä tekemistä peräänkuulutan.

        Luukutan nyt sitä perhekeskeisyyttä kaiken tämän postmodernin dekadenssin keskellä. Se on tämä minun ongelmani; eräänlainen pakkomielle kyseenalaistaa valmiita vastauksia. Sellaisia kuin "lapset ovat este henkiselle kehitykselle" tai "nyky-yhteiskunnassa vanhempi joutuu valitsemaan joko uran tai perheen". Ja vitut! sanon minä. Tuollaiset lausunnot ovat lähinnä osoitus typeryydestä ja mielikuvituksettomuudesta.

        Koska nyt näyttää siltä että täälläkin etsitään sitä elämisen autuutta lähinnä parisuhteesta ja luovasta duunista, kuitenkaan siinä onnistumatta, niin minä yritän vilauttaa sitä mahdollisuutta että lähtisi perheestä.

        En minä ainakaan kokenut sitä miksikään vankilaksi kun vaelsin aikoinani vauva selässä keskellä tropiikkia käärmeitä väistellen.

        Miten lapsi voisi riistää osan persoonallisuutta? Lapsihan on toinen ihminen. Pienempi kokoinen tosin.

        Rehellisesti en pysty keksimään mitään asioita joita olisin joutunut jättämään tekemättä siksi että minulla on lapsi. Päinvastoin: tuskin olisin muuten nelikymppisenä kiipeillyt puissa tai muovaillut savieläimiä.

      • Uuna Simmakka
        Topu kirjoitti:

        Lapset saattavat olla fyysinen kahle, jos on niin onneton ja mielikuvitukseton ettei pysty ajattelemaan muuta kuin valmiiksi pureksittuja vaihtoehtoja. Ei se lapsi vaadi kuin hieman huomioon ottamista kaiken oman koheltamisen keskellä.

        Sen sijaan että miettisi lasta ikäänkuin ulkopuolisena pahana, joka tyrkätään heti käsistä pois kun siihen löytyy mahdollisuus, sen asian voi kääntää myös toisinpäin. Lapsi voi olla myös luonnollinen osa kaikkea sitä mitä itse tekee muutenkin.

        Tuossahan tuo riekkuu ja assisteeraa duuneissani. Oivaltaa ja ideoi taukoamatta ilman minkäänlaisia tekemisen raameja ja rajoitteita. Ei ole ismit taiteen tekemisen taakkana. ;-) En nyt koe olevani tässä tilanteessa jotenkin henkisesti köyhempi.

        Sitä yhdessä tekemistä peräänkuulutan.

        Luukutan nyt sitä perhekeskeisyyttä kaiken tämän postmodernin dekadenssin keskellä. Se on tämä minun ongelmani; eräänlainen pakkomielle kyseenalaistaa valmiita vastauksia. Sellaisia kuin "lapset ovat este henkiselle kehitykselle" tai "nyky-yhteiskunnassa vanhempi joutuu valitsemaan joko uran tai perheen". Ja vitut! sanon minä. Tuollaiset lausunnot ovat lähinnä osoitus typeryydestä ja mielikuvituksettomuudesta.

        Koska nyt näyttää siltä että täälläkin etsitään sitä elämisen autuutta lähinnä parisuhteesta ja luovasta duunista, kuitenkaan siinä onnistumatta, niin minä yritän vilauttaa sitä mahdollisuutta että lähtisi perheestä.

        En minä ainakaan kokenut sitä miksikään vankilaksi kun vaelsin aikoinani vauva selässä keskellä tropiikkia käärmeitä väistellen.

        Miten lapsi voisi riistää osan persoonallisuutta? Lapsihan on toinen ihminen. Pienempi kokoinen tosin.

        Rehellisesti en pysty keksimään mitään asioita joita olisin joutunut jättämään tekemättä siksi että minulla on lapsi. Päinvastoin: tuskin olisin muuten nelikymppisenä kiipeillyt puissa tai muovaillut savieläimiä.

        Ei välttämättä. Mutta sitä "itsestäänselvyyttä" minä taas täällä haluan potkia persielle, että lapsen tehtyään on muka automaattisesti kaiken itsekeskeisyyden ja itsetärkeyden yläpuolella.

        Ei näytä olevan.

      • oobe
        Polgara kirjoitti:

        Itse olin uskossa, kieltämättä uskoon tuleminen oli siisti kokemus. Sitten yhtäkkiä ei ollut mitään.. Tuotakin uskoontulemista suurempi kokemus oli kun löysin tieni ja saatoin sanoa lopullisesti hyvästit kristillisyydelle.

        Oikeastaan koko raamattu on luettu jo useampaan kertaan läpi ja aina samoin tuntein. Aina olen ymmärtänyt sen sanoman mutta olen tiennyt etten halua olla niin vangittun kuin kristityn täytyy ollakseen hyvä kristitty. Lue vaikka Paholainen käsikirjoituksessa -niminen teos, se on satukirja jonka on kirjoittanut selvästi kristitty. Oikein mielenkiintoista luettavaa vaikken ihan pieni olekaan.

        Pol

        Kiva kuulla tarinasi. Erämaavaelluskin loppuu kerran. Jumalalla on tosi pitkä käsi ja kärsivällisyys, olen kokenut senkin. Ei hän hylkää eikä jätä, vaikka se siltä tuntuisi! Mutta kaikella on aikansa ja määrähetkensä. Sanoisin.

        Ruumiistairtautumista on kuvannut hyvin lääkärinäkin toiminut Rebecca Brown kirjoissaan. Ne kirjat valaisevat hyvin noita ilmiöitä.

        Kaikkea hyvää ja siunausta!

      • magus
        myös kirjoitti:

        Suosittelisin kuitenkin lukemaan ensin vaikka Johanneksen evankeliumia Uudesta Testamentista aluksi.

        Olen myös kokenut kaksi erikoista ruumiistairtautumisunta, toisen ennen uskoon tuloa ja toisen jo pitkään uskossa olleena. Jälkimmäinen kokemus oli vielä selvempi ja kirkkaampi. Tosin uskoontulo oli vielä paljon mahtavampi kokemus! vautsi!!!

        Parempi aloittaa Johanneksen ilmestyksestä. Sehän on astraalimatkailua parhaimmillaan.

      • Polgara
        oobe kirjoitti:

        Kiva kuulla tarinasi. Erämaavaelluskin loppuu kerran. Jumalalla on tosi pitkä käsi ja kärsivällisyys, olen kokenut senkin. Ei hän hylkää eikä jätä, vaikka se siltä tuntuisi! Mutta kaikella on aikansa ja määrähetkensä. Sanoisin.

        Ruumiistairtautumista on kuvannut hyvin lääkärinäkin toiminut Rebecca Brown kirjoissaan. Ne kirjat valaisevat hyvin noita ilmiöitä.

        Kaikkea hyvää ja siunausta!

        mutta en kaipaa kristittyjen Jumalaa. Minulla on oma uskoni ja siitä pidän kiinni kuolemaani asti, vaikka joutuisin helvettiin niin olenpahan siellä muiden kaltaisteni kanssa.

        Be blessed...

      • Polgara
        Uuna Simmakka kirjoitti:

        Ei välttämättä. Mutta sitä "itsestäänselvyyttä" minä taas täällä haluan potkia persielle, että lapsen tehtyään on muka automaattisesti kaiken itsekeskeisyyden ja itsetärkeyden yläpuolella.

        Ei näytä olevan.

        No saniotaan vaikka näin että jos saisin lapsen nyt koulunkäyntini kärsisi, en voisi mennä opiskelemaan kun pitäisi huolehtia lapsesta yksin.. En voisi harrastaa rarsastusta, lumilautailua tai taekwon doa jos olisin raskaana. Jos minun täytyisi huolehtia lapsesta ei minulla olisi ollenkaan aikaa itselleni... En voisi käydä juhlissa tai elokuvissa milloin huvittaisi.

        Nyt varmaan joku sanoo ettei opiskeluaikana pidäkään tehdä lapsia mutta Topun sanomaan vedoten: lapset tulevat ajallaan eikä niitä liiemmin pitäisi suunnitella... Eli hiukan kärjistetyt esimerkit mutta kuitenkin... Taidampa tässä hankkia lapsen niin pääsen "vapaaksi" ja voin alkaa harjoittaa noituutta täysipainoisemmin... :P

        Pol

      • Topu
        Polgara kirjoitti:

        No saniotaan vaikka näin että jos saisin lapsen nyt koulunkäyntini kärsisi, en voisi mennä opiskelemaan kun pitäisi huolehtia lapsesta yksin.. En voisi harrastaa rarsastusta, lumilautailua tai taekwon doa jos olisin raskaana. Jos minun täytyisi huolehtia lapsesta ei minulla olisi ollenkaan aikaa itselleni... En voisi käydä juhlissa tai elokuvissa milloin huvittaisi.

        Nyt varmaan joku sanoo ettei opiskeluaikana pidäkään tehdä lapsia mutta Topun sanomaan vedoten: lapset tulevat ajallaan eikä niitä liiemmin pitäisi suunnitella... Eli hiukan kärjistetyt esimerkit mutta kuitenkin... Taidampa tässä hankkia lapsen niin pääsen "vapaaksi" ja voin alkaa harjoittaa noituutta täysipainoisemmin... :P

        Pol

        Niin, ei lapsi ole mikään automaatti onneen.
        Se on sitä kun aika on kypsä.

        Koska minut on täällä leimattu jo niin moneen kertaan omahyväiseksi niin luukutetaan lisää: hyvä ajoitus taisi olla se minun onneni avain.

        Monet ystävistäni alkoivat tehdä lapsia heti lukiosta päästyään. Varsinkin fiksuille naisille tuo ratkaisu oli useimmiten katastrofin paikka kun koko elämä oli levällään ja KAIKKI tärkeät valinnat ja ratkaisut tekemättä. Ja usein se lukioajan ihastuskin lähti siitä viereltä kävelemään... Siinähän sitä sitten pällistelee ihmeissään parikymppisenä itsehuoltajaäitinä miten selvitä talous- ja opiskeluhuolista ilman omaa asuntoa ja lapsi kainalossa.

        Noh, katsoin tätä kaikkea aikani ja tein itselleni Pyhän Lapsettomuuslupauksen. Ei perkele ikinä! En minä!

        Hilluin, noiduin, hankin mediaseksikkään ammatin, tein rahaa ja kiersin maailmaa. Duunasin kaikkea kivaa ja jännää. Ostin kämpän ja kokeilin kaikkea kokeilemisen arvoista.

        Sitten 34-vuotiaana huomasin olevani isä. Ei sitä sen enempää ihmetelty. Hilluin, noiduin, jatkoin mediaseksikkäässä ammatissani ja kiersin maailmaa entiseen malliin - yhdessä vaimon ja lapsen kanssa. Ei sen monimutkaisempaa.

        Itse huomasin että esimerkiksi ammatinvalintakysymys oli aika helvetin tärkeä tässä systeemissä. Taiteellakin näköjään elää ja voi hyvin, kun sitä voi duunata kotona ja voi samalla riekkua lapsen kanssa.

        Ja tietenkin: onhan meitä kaksi tässä systeemissä. Kun vaimo haluaa lumilautailemaan tai ratsastamaan, mies on lapsen kaverina ja kun mies haluaa illan vapaaksi saattaakseen projektinsa valmiiksi, vaimo on lapsen kanssa. Lomille lähdetään sitten joko yhdessä, erikseen tai kaksistaan lapsen kanssa.

        No problemo.

      • menthe
        Polgara kirjoitti:

        No saniotaan vaikka näin että jos saisin lapsen nyt koulunkäyntini kärsisi, en voisi mennä opiskelemaan kun pitäisi huolehtia lapsesta yksin.. En voisi harrastaa rarsastusta, lumilautailua tai taekwon doa jos olisin raskaana. Jos minun täytyisi huolehtia lapsesta ei minulla olisi ollenkaan aikaa itselleni... En voisi käydä juhlissa tai elokuvissa milloin huvittaisi.

        Nyt varmaan joku sanoo ettei opiskeluaikana pidäkään tehdä lapsia mutta Topun sanomaan vedoten: lapset tulevat ajallaan eikä niitä liiemmin pitäisi suunnitella... Eli hiukan kärjistetyt esimerkit mutta kuitenkin... Taidampa tässä hankkia lapsen niin pääsen "vapaaksi" ja voin alkaa harjoittaa noituutta täysipainoisemmin... :P

        Pol

        Eli riippuu olosuhteista. Minulla on pieni vavva ja pystyn opiskelemaan etänä vallan mainiosti. Pystyn harrastamaan kotona kaikenlaista ja toisinaan kodinulkopuolellakin ja saan vapaata kun siltä tuntuu. Tämän kaiken mahdollistaa se että, lapsi ei syntynyt yksin minulle vaan myös puolisolleni ja isovanhemmille.

        Se ei tietenkään ole samanlaista vapautta kuin ennen vaan kaikki pitää suunnittella etukäteen. Joten osaltasi olet oikeassa... Mutta ei sitä missään vankilassa elä lapsen syntymän jälkeen. Ainakaan minä.

      • Polgara
        Topu kirjoitti:

        Niin, ei lapsi ole mikään automaatti onneen.
        Se on sitä kun aika on kypsä.

        Koska minut on täällä leimattu jo niin moneen kertaan omahyväiseksi niin luukutetaan lisää: hyvä ajoitus taisi olla se minun onneni avain.

        Monet ystävistäni alkoivat tehdä lapsia heti lukiosta päästyään. Varsinkin fiksuille naisille tuo ratkaisu oli useimmiten katastrofin paikka kun koko elämä oli levällään ja KAIKKI tärkeät valinnat ja ratkaisut tekemättä. Ja usein se lukioajan ihastuskin lähti siitä viereltä kävelemään... Siinähän sitä sitten pällistelee ihmeissään parikymppisenä itsehuoltajaäitinä miten selvitä talous- ja opiskeluhuolista ilman omaa asuntoa ja lapsi kainalossa.

        Noh, katsoin tätä kaikkea aikani ja tein itselleni Pyhän Lapsettomuuslupauksen. Ei perkele ikinä! En minä!

        Hilluin, noiduin, hankin mediaseksikkään ammatin, tein rahaa ja kiersin maailmaa. Duunasin kaikkea kivaa ja jännää. Ostin kämpän ja kokeilin kaikkea kokeilemisen arvoista.

        Sitten 34-vuotiaana huomasin olevani isä. Ei sitä sen enempää ihmetelty. Hilluin, noiduin, jatkoin mediaseksikkäässä ammatissani ja kiersin maailmaa entiseen malliin - yhdessä vaimon ja lapsen kanssa. Ei sen monimutkaisempaa.

        Itse huomasin että esimerkiksi ammatinvalintakysymys oli aika helvetin tärkeä tässä systeemissä. Taiteellakin näköjään elää ja voi hyvin, kun sitä voi duunata kotona ja voi samalla riekkua lapsen kanssa.

        Ja tietenkin: onhan meitä kaksi tässä systeemissä. Kun vaimo haluaa lumilautailemaan tai ratsastamaan, mies on lapsen kaverina ja kun mies haluaa illan vapaaksi saattaakseen projektinsa valmiiksi, vaimo on lapsen kanssa. Lomille lähdetään sitten joko yhdessä, erikseen tai kaksistaan lapsen kanssa.

        No problemo.

        Jos perheeseen kuuluu molemmat vanhemmat ja lapsi niin kyllä se lapsi naista enemmän rajoitaa kuin muiestä. Rintaa on annettava tietyin väliajoin. Ei siinä auta lähteä patikoimaan ja jättää lasta miehelle. Muutenkin olen huomannut ettei miehellä ole aivan yhtä paljon vastuuta lapsesta kuin naisella... vanhempana lapsi on sitten helpompi jättää miehelle muttei se onnistu oikein vauva-akana... :)Kysyppäs vaimoltasi rajoittiko lapsi jollakin tavalla hänen elämäänsä vauvavaiheessa...


        Pol

      • Polgara
        menthe kirjoitti:

        Eli riippuu olosuhteista. Minulla on pieni vavva ja pystyn opiskelemaan etänä vallan mainiosti. Pystyn harrastamaan kotona kaikenlaista ja toisinaan kodinulkopuolellakin ja saan vapaata kun siltä tuntuu. Tämän kaiken mahdollistaa se että, lapsi ei syntynyt yksin minulle vaan myös puolisolleni ja isovanhemmille.

        Se ei tietenkään ole samanlaista vapautta kuin ennen vaan kaikki pitää suunnittella etukäteen. Joten osaltasi olet oikeassa... Mutta ei sitä missään vankilassa elä lapsen syntymän jälkeen. Ainakaan minä.

        Kyllä varmasti jokainen aikuinen joskus toivoo että voisipa just nyt tehdä sitä ja tätä... Eihän kukaan joka on lapsen halunnut tietenkään halua tunnustaa että joutuu elämään jotenkin kahlitummin. Juuri tuota etukäteen suunnittelua tarkoitin. Ei ole enää vapaa tekemään jotakin milloin haluaa. Täytyy etsiä lapselle hoitopaikka ym... Jos minä saisin lapsen en missään nimessä jättäisi häntä omien vanhempieni hoitoon ja päätellen siitä millä mielin miehet minua kohtelevat (pelkkänä seksileluna) niin luultavasti joutuisin hoitamaan lastani yksin.

      • Topu
        Polgara kirjoitti:

        Jos perheeseen kuuluu molemmat vanhemmat ja lapsi niin kyllä se lapsi naista enemmän rajoitaa kuin muiestä. Rintaa on annettava tietyin väliajoin. Ei siinä auta lähteä patikoimaan ja jättää lasta miehelle. Muutenkin olen huomannut ettei miehellä ole aivan yhtä paljon vastuuta lapsesta kuin naisella... vanhempana lapsi on sitten helpompi jättää miehelle muttei se onnistu oikein vauva-akana... :)Kysyppäs vaimoltasi rajoittiko lapsi jollakin tavalla hänen elämäänsä vauvavaiheessa...


        Pol

        Tsot, tsot! Älä kangistu traditionaaliseen ajatteluun, äläkä yleistä sen pohjalta.

        Tiukin aika on siinä juuri syntymän jälkeen, kun kaikki on uutta ja luonnollinen rytmi muodostumatta. Se kestää jokusen kuukauden.

        Kaikki ongelmat ovat järjestelykysymyksiä. Aika pieniä sellaisia. Patikoimme yhdessä. Vauva selässä (yleensä umpiunessa) ja pakolliset mössöt sivutaskussa.

        Puolisoni kävi harrastuksissaan ystäviensä kanssa kun itse konttailin lapsen kanssa pitkin olohuoneen lattiaa. No problemo.

        Se että on nähnyt jonkun perheessä jotain ei tarkoita että tilanne olisi sama kaikilla. Tottakai isällä on lapsestaan yhtä paljon vastuuta kun äidilläkin! Sehän on peruslähtökohta. Biologia tietenkin rajoittaa jossain määrin, mutta silloin tärkeintä on työnjako. Meillä oli alkuvaiheessa peruslähtökohtana: "Äiti=input, isä=output". Eli ne "paskamaisimmat" hommat sananmukaisesti olivat minun heiniäni. (Ilmankos siitä onkin jäänyt tämä tarve edelleen jatkaa paskan lapioimista:-D)

        Kyllä. Olemme keskustelleet aiheesta vaimoni kanssa useaankin otteeseen. Ei rajoittanut. Ei mitään sellaista mikä olisi hänelle ollut korvaamattoman tärkeää. Taisi jäädä pari aerobic-tuntia välistä todellakin... Hmm.

        Ongelma oli pikemminkin päinvastainen. Äitiä tuntui olevan mahdotonta patistaa irti höösäämästä vauvansa kimpusta. Ja mitä vanhemmaksi lapsi tulee, sitä enemmän siitä tuntuu tulevan isän kaveri.

      • Polgara
        Topu kirjoitti:

        Tsot, tsot! Älä kangistu traditionaaliseen ajatteluun, äläkä yleistä sen pohjalta.

        Tiukin aika on siinä juuri syntymän jälkeen, kun kaikki on uutta ja luonnollinen rytmi muodostumatta. Se kestää jokusen kuukauden.

        Kaikki ongelmat ovat järjestelykysymyksiä. Aika pieniä sellaisia. Patikoimme yhdessä. Vauva selässä (yleensä umpiunessa) ja pakolliset mössöt sivutaskussa.

        Puolisoni kävi harrastuksissaan ystäviensä kanssa kun itse konttailin lapsen kanssa pitkin olohuoneen lattiaa. No problemo.

        Se että on nähnyt jonkun perheessä jotain ei tarkoita että tilanne olisi sama kaikilla. Tottakai isällä on lapsestaan yhtä paljon vastuuta kun äidilläkin! Sehän on peruslähtökohta. Biologia tietenkin rajoittaa jossain määrin, mutta silloin tärkeintä on työnjako. Meillä oli alkuvaiheessa peruslähtökohtana: "Äiti=input, isä=output". Eli ne "paskamaisimmat" hommat sananmukaisesti olivat minun heiniäni. (Ilmankos siitä onkin jäänyt tämä tarve edelleen jatkaa paskan lapioimista:-D)

        Kyllä. Olemme keskustelleet aiheesta vaimoni kanssa useaankin otteeseen. Ei rajoittanut. Ei mitään sellaista mikä olisi hänelle ollut korvaamattoman tärkeää. Taisi jäädä pari aerobic-tuntia välistä todellakin... Hmm.

        Ongelma oli pikemminkin päinvastainen. Äitiä tuntui olevan mahdotonta patistaa irti höösäämästä vauvansa kimpusta. Ja mitä vanhemmaksi lapsi tulee, sitä enemmän siitä tuntuu tulevan isän kaveri.

        Itse olin lapsena aina äidin kanssa. Hän sai minut ajattelemaan tavallaan ja pukeutumaan tavallaan. En saanut valita omia vaatteitanikaan kun vasta yläasteella. Aloin kuitenkin vierottautua äidistäni tai oikeastaan molemmista vanhemmista jo 10-vuotiaana. En enää kertonut koulutapahtumista, kavereista, ongelmistani... Se ei ollut helppoa mutta opin itsenäisesti selviytymään ongelmatilanteista kuten aika vakavasta koulukiusaamisesta. Nyt tai oikeastaan ysiluokalla olen alkanut tutustua läheisemmin isääni. Vaikka aina olen osannut ennakoida sen miten isäni mihinkin reagoi, nyt tiedän mitä hän ajattelee. Kuitenkin isä on minulle paljon rakkaampi kuin äitini juuri siitä syystä ettei hän ole yrittänyt koskaan manipuloida minua vaan on kertonut kaikki vaihtoehdot ja kannustanut päätöksissäni. Äidille minä olisin ollut vain kanava toteuttaa omat haaveensa. En olisi kestänyt sitä. Mutta ehkäpä lapsista tosiaan tulee isän lapsia.

        Pol

      • Babylos
        Polgara kirjoitti:

        Kyllä varmasti jokainen aikuinen joskus toivoo että voisipa just nyt tehdä sitä ja tätä... Eihän kukaan joka on lapsen halunnut tietenkään halua tunnustaa että joutuu elämään jotenkin kahlitummin. Juuri tuota etukäteen suunnittelua tarkoitin. Ei ole enää vapaa tekemään jotakin milloin haluaa. Täytyy etsiä lapselle hoitopaikka ym... Jos minä saisin lapsen en missään nimessä jättäisi häntä omien vanhempieni hoitoon ja päätellen siitä millä mielin miehet minua kohtelevat (pelkkänä seksileluna) niin luultavasti joutuisin hoitamaan lastani yksin.

        Koko elämähän on täynnä kahleita, tietoa siitä, että jos teen jotain tai jätän jotain tekemättä, siitä seuraa jotain. Jos näitä kahleita ei näe ja tappelee niitä vastaan epäluovasti, asiat tuppaavat menemään mönkään. Onhan lapsi tietenkin yksi tällainen kahle muiden joukossa, ja varsin voimakas sellainen: totaalinen vastuu toisesta ihmisestä. Luonto on kuitenkin antanut vanhemmille voimakkaan hoivavaiston, joka tilannetta suuresti helpottaa: vastuunkanto ja siihen liittyvät "uhraukset" ei tunnu pakotetulta vaan luonnolliselta, ellei halua tapella vastaan ja takertua johonkin ulkoa-annettuun käsitykseen siitä, mitä vapaus on. Itselläni tällaista tappelunhalua ja takertumista entiseen on toki ollut, mutta vanhemmuutta oppiessa koko ajan vaan vähemmän, mikä tuntuukin hyvin vapauttavalta!

        Kysymys kahleista on yleisempi, itseasiassa nämä kahleet ovat sama kuin syyn ja seurauksen laki, karma, maailma niinkuin se on, ja mitä selkeämmin niitä oppii näkemään ja hyväksymään maailman sellaisena kuin se on, sitä vapaampi on kaikista suurimmista kahleista: niistä kielteisistä tunteista, jotka ohjaavat omaa käyttäytymistä mekaanisella tavalla.

      • Polgara
        Babylos kirjoitti:

        Koko elämähän on täynnä kahleita, tietoa siitä, että jos teen jotain tai jätän jotain tekemättä, siitä seuraa jotain. Jos näitä kahleita ei näe ja tappelee niitä vastaan epäluovasti, asiat tuppaavat menemään mönkään. Onhan lapsi tietenkin yksi tällainen kahle muiden joukossa, ja varsin voimakas sellainen: totaalinen vastuu toisesta ihmisestä. Luonto on kuitenkin antanut vanhemmille voimakkaan hoivavaiston, joka tilannetta suuresti helpottaa: vastuunkanto ja siihen liittyvät "uhraukset" ei tunnu pakotetulta vaan luonnolliselta, ellei halua tapella vastaan ja takertua johonkin ulkoa-annettuun käsitykseen siitä, mitä vapaus on. Itselläni tällaista tappelunhalua ja takertumista entiseen on toki ollut, mutta vanhemmuutta oppiessa koko ajan vaan vähemmän, mikä tuntuukin hyvin vapauttavalta!

        Kysymys kahleista on yleisempi, itseasiassa nämä kahleet ovat sama kuin syyn ja seurauksen laki, karma, maailma niinkuin se on, ja mitä selkeämmin niitä oppii näkemään ja hyväksymään maailman sellaisena kuin se on, sitä vapaampi on kaikista suurimmista kahleista: niistä kielteisistä tunteista, jotka ohjaavat omaa käyttäytymistä mekaanisella tavalla.

        syy: Sinulla on lapsi seuraus: et voi istua baarissa joka ilta. :D Eikös ollut hauskaa... No joo oikeastaan ei tuohon paljon lisättävää ole. Elämä on tokdellakin täynnä valintoja ja níista johtuvia seurauksia. Joka valitsee lapsien tekemisen on vastuussa niistä eikä saa ajatella sitä mistä jää paitsi. Joka valitsee alkoholin tietää että voi joutua sen kahleisiin. Niin kai se vain on ja tämäkin keskustelu näin ollen aivan turhanpäiväinen... Tässä sen taas huomaa että olisi parempi olla sanomatta mitään.

        Pol

      • menthe
        Polgara kirjoitti:

        Kyllä varmasti jokainen aikuinen joskus toivoo että voisipa just nyt tehdä sitä ja tätä... Eihän kukaan joka on lapsen halunnut tietenkään halua tunnustaa että joutuu elämään jotenkin kahlitummin. Juuri tuota etukäteen suunnittelua tarkoitin. Ei ole enää vapaa tekemään jotakin milloin haluaa. Täytyy etsiä lapselle hoitopaikka ym... Jos minä saisin lapsen en missään nimessä jättäisi häntä omien vanhempieni hoitoon ja päätellen siitä millä mielin miehet minua kohtelevat (pelkkänä seksileluna) niin luultavasti joutuisin hoitamaan lastani yksin.

        tunnustaa että lapset tuovat jotain rajoitteita. En ole niin halujen perässä juokseva ettenkö kestäisi kun en kesäiltana pääsekkään bisselle hetken mielijohteen seurauksena...

        Ei olla niitten miesten seksileluja! Jos puhuit henk.koht kokemuksesta, niin olen pahoillani. Melkeenpä kaikki naiset joutuvat joskus sen kokemaan. Vittumaista joo...

    Ketjusta on poistettu 12 sääntöjenvastaista viestiä.

    Takaisin ylös

    Luetuimmat keskustelut

    1. Mikko Leppilampea epäillään seksuaalisesta ahdistelusta

      Tämä on ilon päivä 😁
      Kotimaiset julkkisjuorut
      121
      2753

    2. Katso: Ohhoh! Miina Äkkijyrkkä sai käskyn lähteä pois Farmi-kuvauksista -Kommentoi asiaa: "En ole.."

      Tämä oli shokkiyllätys. Oliko tässä kyse tosiaan siitä, että Äkkijyrkkä sanoi asioita suoraan vai mistä.... Tsemppiä, Mi
      Tv-sarjat
      67
      2520

    3. Voi kun mies rapsuttaisit mua sieltä

      Saisit myös sormiisi ihanan tuoksukasta rakkauden mahlaa.👄
      Ikävä
      16
      2111

    4. Kyllä poisto toimii

      Esitin illan suussa kysymyksen, joka koska palstalla riehuvaa häirikköä ja tiedustelin, eikö sitä saa julistettua pannaa
      80 plus
      19
      1747

    5. "Joka miekkaan tarttuu, se siihen hukkuu"..

      "Joka miekkaan tarttuu, se siihen hukkuu".. Näin puhui jo aikoinaan Jeesus, kun yksi hänen opetuslapsistaan löi miekalla
      Yhteiskunta
      21
      1658

    6. Haluan jutella kanssasi Nainen

      Olisiko jo aika tavata ja avata tunteemme...On niin paljon asioita joihin molemmat ehkä haluaisimme saada vastaukset...O
      Ikävä
      15
      1479

    7. Poliisiauto Omasp:n edessä parkissa

      Poliisiauto oli parkissa monta tuntia Seinäjoen konttorin edessä tänään. Haettiinko joku tai jotain pankista tutkittavak
      Seinäjoki
      17
      1439

    8. Haluan tavata Sinut Rakkaani.

      Olen valmis Kaikkeen kanssasi...Tulisitko vastaa Rakkaani...Olen todella valmistautunut tulevaan ja miettinyt tulevaisuu
      Ikävä
      27
      1403

    9. Onko mies niin,

      että sinulle ei riitä yksi nainen? Minulle suhde tarkoittaa sitoutumista, tosin eihän se vankila saa olla kummallekaan.
      Tunteet
      16
      1377

    10. Kristityt "pyhät"

      Painukaa helvettiin, mä tulen sinne kans. Luetaan sitten raamattua niin Saatanallisesti. Ehkä Piru osaa opetta?!.
      Kristinusko
      6
      1302
    Aihe
    TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt