Auttaisiko joku löytämään hyvän ja asiansa osaavan ongelmakouluttajan Tampereen seudulta. Mieluiten Tampereen eteläpuolelta, mutta toki olen varautunut menemään koirani kanssa ihan Tampereellekin. Olisi myös kiva kuulla neuvoja, ohjeita ja muiden kokemuksia.
"Ongelma" on jo seitsemänvuotias lapinkoirauros, joka on aiemmin ollut isovanhempieni koira. Poju muutti kotiimme nelisen kuukautta sitten, kun ilmoitin että en enää hyväksynyt sen elinolosuhteita. Aivan ihana koira, joka tuli meille jäädäkseen. Koiraa ei ole pentuna asianmukaisesti sosiaalistettu, saati sitten koulutettu. Sen jälkeen koiran kanssa kulkeminen ja oleminen on tietysti ollut hankalaa. Kun vieraiden (erityisesti lasten) kylässä käyminen muuttui vaikeaksi, koira joutui pitkälti pihakoiraksi. Se on siis (hieman kärjistetysti) viettänyt useamman vuoden pihan perällä häkissä, ilman seuraa ja tekemistä.
Kesän olemme pyhittäneet pitkälti yhteisen sävelen etsimiseen, eli siihen että opimme kaikki (minä-mies-koira) tulemaan toimeen keskenämme. Alussa kaikki oli yhtä kohellusta ja aivan kaikki, sisäsiistiydestä lähtien, piti opettaa uudelleen. Nyt uskallan jo tietyin varauksin päästää koiran myös irti esim. metsässä ja luottaa siihen, että se antaa kiinni. Kun kotirutiinit alkavat pikkuhiljaa sujua pitäisi sitten alkaa totuttelemaan isoon ja pelottavaan maailmaan, joka on koirallemme aivan outo. Olen lukenut kesän aikana vinon pinon erilaisia ongelmakoiraoppaita ja kuvittelen, että minulla onkin jonkinlainen käsitys mistä pitäisi lähteä liikkeelle. Tuntuu kuitenkin, että olisi turvallisempaa pyytää ensiksi jotakuta ammattilaista arvioimaan ja vaikkapa ihan räätälöimään ohjelma, jota sitten aletaan noudattaa. Varsinkin kun elättelen mielessäni pientä toivetta, että tästä saisin vielä itselleni vaikka ihan harrastuskoiran. Onhan sillä toki vähän ikää, mutta en minä mihinkään kilpailutasolle haluakaan, vaan ihan harrastaa. Uskon kuitenkin, että tuon haaveen toteuttaminen vaatii asiantuntemusta ja kouluttaja osaa myös sanoa onko se edes realistista.
Ongelmia on periaatteessa kaksi: Oudot ja pelottavat asiat ja niihin totuttaminen, sekä koiran ja ihmisen välinen kontakti. Kotioloissa, tutuille ihmisille todella kiltti koira haukkuu ja rähjää vieraille. Se vartioi uutta pihaa välillä liiankin voimakkaasti, vaikka (tai ehkä juuri siksi) oli edellisessä kodissaan hiljainen ja lähes flegmaattinen. Sama flegmaattisuus ilmenee nykyäänkin kun koira jää hetkeksi yksin ulos. Yksinolemisen harjoittelukin on siis paikallaan. Outojen ihmisten kyläillessä Poju on aluksi jopa sen oloinen, että saattaisi käydä kiinni. Lapset ovat koiran mielestä pelottavia, mutta silti niin mielenkiintoisia. Epäilen, että sitä ovat lapset myös kiusanneet, sillä käytös on hieman sen oloista. Kuonopantaa apuna käyttäen (hyvin hellävaroen) olemme saaneet kävelylenkit sujumaan jo lähes ongelmitta. Kävelijät, pyöräilijät, lastenvaunut ja usein jopa juoksevat lapset ohitetaan melko hyvin, ainakin niin kauan kun minä olen välissä. Haukkuvat ja uhittelevat koirat eivät tuota ongelmia, mutta jostain syystä kiltisti ja rauhallisesti kulkevat lajitoverit ahdistavat kovasti ja niille täytyy yrittää murista. Myös yllätten tai odottamattomista paikoista ilmestyvät (esim. naapurin isäntä korjaamassa yläkerran ikkunaa) ihmiset saavat lähes poikkeuksetta aikaiseksi rähäkän. Koiran kanssa ei ole milloinkaan suuremmin leikitty tai peuhattu, vaan se on oppinut olemaan pitkälti omissa oloissaan. Siihen onkin välillä todella vaikeaa ottaa kontaktia leikkiäkseen sen kanssa tai kouluttaakseen. Usein se alkaa innolla leikkiin, mutta hetken päästä innostus/jännitys käyvät ylivoimaiseksi ja koira vetäytyy. Lelu ei tietenkään auta tilanteessa, jossa koira kokee leikkimisen ahdistavaksi. Makupalat eivät toimi, sillä koira ei ole kovasti ruoan perään. Olenkin miettinyt josko vähentäisin hieman sen ruokintaa ja laskisin automaattisesti osan sen ruoasta makupaloina annettavaksi.
"Ongelma" on jo seitsemänvuotias lapinkoirauros, joka on aiemmin ollut isovanhempieni koira. Poju muutti kotiimme nelisen kuukautta sitten, kun ilmoitin että en enää hyväksynyt sen elinolosuhteita. Aivan ihana koira, joka tuli meille jäädäkseen. Koiraa ei ole pentuna asianmukaisesti sosiaalistettu, saati sitten koulutettu. Sen jälkeen koiran kanssa kulkeminen ja oleminen on tietysti ollut hankalaa. Kun vieraiden (erityisesti lasten) kylässä käyminen muuttui vaikeaksi, koira joutui pitkälti pihakoiraksi. Se on siis (hieman kärjistetysti) viettänyt useamman vuoden pihan perällä häkissä, ilman seuraa ja tekemistä.
Kesän olemme pyhittäneet pitkälti yhteisen sävelen etsimiseen, eli siihen että opimme kaikki (minä-mies-koira) tulemaan toimeen keskenämme. Alussa kaikki oli yhtä kohellusta ja aivan kaikki, sisäsiistiydestä lähtien, piti opettaa uudelleen. Nyt uskallan jo tietyin varauksin päästää koiran myös irti esim. metsässä ja luottaa siihen, että se antaa kiinni. Kun kotirutiinit alkavat pikkuhiljaa sujua pitäisi sitten alkaa totuttelemaan isoon ja pelottavaan maailmaan, joka on koirallemme aivan outo. Olen lukenut kesän aikana vinon pinon erilaisia ongelmakoiraoppaita ja kuvittelen, että minulla onkin jonkinlainen käsitys mistä pitäisi lähteä liikkeelle. Tuntuu kuitenkin, että olisi turvallisempaa pyytää ensiksi jotakuta ammattilaista arvioimaan ja vaikkapa ihan räätälöimään ohjelma, jota sitten aletaan noudattaa. Varsinkin kun elättelen mielessäni pientä toivetta, että tästä saisin vielä itselleni vaikka ihan harrastuskoiran. Onhan sillä toki vähän ikää, mutta en minä mihinkään kilpailutasolle haluakaan, vaan ihan harrastaa. Uskon kuitenkin, että tuon haaveen toteuttaminen vaatii asiantuntemusta ja kouluttaja osaa myös sanoa onko se edes realistista.
Ongelmia on periaatteessa kaksi: Oudot ja pelottavat asiat ja niihin totuttaminen, sekä koiran ja ihmisen välinen kontakti. Kotioloissa, tutuille ihmisille todella kiltti koira haukkuu ja rähjää vieraille. Se vartioi uutta pihaa välillä liiankin voimakkaasti, vaikka (tai ehkä juuri siksi) oli edellisessä kodissaan hiljainen ja lähes flegmaattinen. Sama flegmaattisuus ilmenee nykyäänkin kun koira jää hetkeksi yksin ulos. Yksinolemisen harjoittelukin on siis paikallaan. Outojen ihmisten kyläillessä Poju on aluksi jopa sen oloinen, että saattaisi käydä kiinni. Lapset ovat koiran mielestä pelottavia, mutta silti niin mielenkiintoisia. Epäilen, että sitä ovat lapset myös kiusanneet, sillä käytös on hieman sen oloista. Kuonopantaa apuna käyttäen (hyvin hellävaroen) olemme saaneet kävelylenkit sujumaan jo lähes ongelmitta. Kävelijät, pyöräilijät, lastenvaunut ja usein jopa juoksevat lapset ohitetaan melko hyvin, ainakin niin kauan kun minä olen välissä. Haukkuvat ja uhittelevat koirat eivät tuota ongelmia, mutta jostain syystä kiltisti ja rauhallisesti kulkevat lajitoverit ahdistavat kovasti ja niille täytyy yrittää murista. Myös yllätten tai odottamattomista paikoista ilmestyvät (esim. naapurin isäntä korjaamassa yläkerran ikkunaa) ihmiset saavat lähes poikkeuksetta aikaiseksi rähäkän. Koiran kanssa ei ole milloinkaan suuremmin leikitty tai peuhattu, vaan se on oppinut olemaan pitkälti omissa oloissaan. Siihen onkin välillä todella vaikeaa ottaa kontaktia leikkiäkseen sen kanssa tai kouluttaakseen. Usein se alkaa innolla leikkiin, mutta hetken päästä innostus/jännitys käyvät ylivoimaiseksi ja koira vetäytyy. Lelu ei tietenkään auta tilanteessa, jossa koira kokee leikkimisen ahdistavaksi. Makupalat eivät toimi, sillä koira ei ole kovasti ruoan perään. Olenkin miettinyt josko vähentäisin hieman sen ruokintaa ja laskisin automaattisesti osan sen ruoasta makupaloina annettavaksi.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ensiksi täytyy sanoa, että hyvä kun koira on löytänyt uuden paremman kodin. Uskomatonta, että joku voi vieläkin lykätä koiran vain pihan perälle, häkkiin mätänemään... onneksi oli edes häkki, eikä vain lyhyt naru ja vetoinen koppi. Varsinkaan niinkin aktiivisen, ihmisrakkaan ja laumaorientoituneen koiran kun lapinkoiran, MUR!
Tuohon harrastuskoira asiaan sanon kuitenkin, että tuo on kyllä auttamatta liian vanha. Koiraa voi olla todella vaikea innostaa harrastamaan yhdessä ihmisen kanssa, kun se on jo noin kauan viettänyt tylsää häkkikoiran elämää. Ensiksi täytyy myös mennä eläinlääkärin pakeille ja tarkistuttaa perusteellisesti koiran terveys. Ehkä olisi järkevämpää antaa koiralle vain hyvä ja turvallinen vanhuus, ilman harrastushössötystä. Perustavat täytyy tietysti vanhallekin opettaa, mutta eiköhän se riitä.
Ei todellakaan. Mummoni lapuski eli 16 vuotiaaksi ja vasta viimeisinä vuosina alkoi vanhuuden merkit enemmälti painaa... seitenvuotiaana oli vielä nuoruutensa voimissa. No, tiedä silti mitä tuo rodunjalostus on tehnyt nykyiselle kannalle, mutta ne alkuperäiset lapin asukit, ne ne vasta oli sitkeitä sissejä;-)
Ei kai seitsenvuotias nyt vielä mikään raihnainen vanhus ole. ainakaan Poju ei itse tiedosta olevansa vanhus, vaan virtaa riittä kuin nuoressa klopissa. Tietysti riippuu rodusta, mutta ei kai se ainakaan lapparille ole vielä ikä eikä mikään. Olen itse siinä käsityksessä, että oikein hyvällä tuurilla edessä voi olla vielä lähes toinen mokoma.
Kuten jo sanoin niin en tosiaan tarkoita harrastamiselle mitään hiki hatussa ja naama irveessä puurtamista. Ihan vaan, että itsellä ja koiralla olisi kivaa ja aktiviteettia. Jäljestäminen voisi olla kivaa, tai ehkä raunioille. Jotakin, jossa koira saa käyttää kuonoaan, sillä siitä se tykkää. Agilitykin voisi olla kivaa, mutta siinä tulee tosiaan vastaan se miten koira jaksaa. Tosin eihän siinäkään kai ole pakko kilpailemaan asti ruveta. Eläinlääkärissä on tietysti käyty ja Poju on terve kuin pukki.
Täytyy vain ensiksi saada nämä käytösongelmat kuriin ja uskon vakaasti, että se onnistuu kyllä. Fiksu ja oppivainen koira tuo on, mutt emännällä vain vähän itseluottamus hukassa.
Tässä ainakin yksi ongelmakoirakouluttaja tampereelta
http://www.saunalahti.fi/~koirapsy/
Surffailemalla löytyy tosiaan muutama mahdollinen paikka. Kaikki eivät kuitenkaan käsittääkseni ilmoittele kovin ahkerasti. Onko kenelläkään ihan suositella hyvää kouluttajaa. Koirakirjoja lukissa olen tullut siihen tulokseen, että menetelmiä riittää yhtä monta kuin kouluttajiakin. Olisi ihanaa kun löytäisi osaavan ihmisen tälläisille hieman pehmeille ja kokematomille tapauksille (sekä koira, että omistaja).
Entä tuo Pikkuhukka... onko kenelläkään kokemuksia. Millaisia metodeja käyttävät ja onko saatu hyviä tuloksia?
Onneksi olkoon koiruudelle uuden kodin johdosta. Harvemmin törmää noin järkevään asenteeseen haastavamman koiran kanssa! Vaikka löytäisitkin jonkun sopivan kouluttajan avuksenne, olet itse kuitenkin se tärkein ihminen koirallesi. Tietysti ulkopuolinen voi joskus nähdä aisat selkeämmin.
Kannustus ja rohkaiseminen ovat varmasti tuon koiran kanssa tärkeimpiä. Selvästikin se pelkää uusia asioita. Kannattaa edetä hissukseen, varovasti, niin että tilanteet pysyisivät koiralle siedettävinä.
Ja aikaahan kaikki vaatii.. Luottamus kun ei synny hetkessä. Etenkin kun koira on traumatisoitunut; ajattelepa jos ihminen olisi viettänyt puolet elämästään vastaavissa olosuhteissa (esim. vankilassa tms), niin kyllä saattaisi hieman "suuri maailma" pelottaa!
Luottamuksen rakentamisessa tärkeinpiä asiota on yhdessä puuhastelu. Mikä on koiran mielestä mukavaa, milloin se tuntee olonsa turvalliseksi? Ovatko kenties pitkät metsälenkit koirasi mieleen..? Metsässä ei ainakaan ole kovin paljon pelottavia asioita.
Jäljestäminen on varmasti erinomainen harrastus, se tuo onnistumisen elämyksiä sekä koiralle, että ihmiselle. Esimerkiksi verijälki on yleensä kaikille koirille jo itsessään motivoiva. (Oma koirani on vuoden ikäinen Beaucen paimenkoira, ei siis kovinkaan riistaverinen, mutta innolla lähti jäljelle, kun sitä kokeltiin tutun metsästyskoiran innoittamana.. Ja kivaa oli!) Ja tietysti voi opetella ihmisen jäljen seuraamista herkkupalojen avulla (ns.makkarajäjki), mutta uskoisin, että verijälki on koiralle luontevampi..
Ja siinähän voi sitten suorittaa jotakin kokeitakin ja kilpaillakin, haavoittuneen hirvieläimen jäljestämiseksi muistaakseni kutsutaan. Eli ei muuta kun nenä kohti maata, häntä pystyyn ja paljon tsemppiä!
Ei ole kokemusta ongelmien kohdalla, mutta tokossa ko. kouluttajalla käyneenä voin suositella: Pehmeät ja selkeät lähestymistavat.
Soita ja kuulostele, osuuko kemiat ja ajatukset yksiin.
Juttusi loppuosaan voisin kommentoida kun koirasi ei mielellään leiki. Suurin osa lappalaisista on vanhempana leikkimättömiä Omani on juuri sellainen. Lappalaisten luonnetestissä tämä taipumus näkyy lähes jokaisella. Vähän näykkää ja kääntyy. Makupalat ei toimi jos koiralla kova stressi. Huom. lapinkoira ei myöhästy milloinkaan lounaalta. Kun käytät kuonopantaa käytä samalla tavallista pantaa myös, vuorotellen kumpaakin tilanteesta riippuen. Tämä tosin vasta kun saat hallintaan koiran. Yksityinen koirakoulu ehkä Sinun tapauksessa paras koska kaikki on aloitettava alusta. Oma jännittämisesi laukaisee myös mm. rähinöintiä joka ilmeisesti on tottumattoman koiran itsepuollustusta. Eikä koirasi välttämättä ole ulkona flegmaattinen vaan rauhallinen tarkkailija. Lapsiakin voisi katsella kauempaa aivan kuten vieraita koiriakin. Muista palkita hiljaisuudesta ja koiran itsensä tarjoamasta hyvästä käytöksestä. Koirallasi ilmeisesti koiranluku taito hukassa koska reagoi hiljaisempiin vastaan tuleviin koiriin. Kokee ne ilmeisesti kovaksi uhaksi. Tätä voit kokeilla asetu koirasi eteen ettei se saa katsekontaktia tulevaan koiraan ja kun onnistuu niin kehut paikallaan. Toisien tuijottelut hermostuttaa koiraa joka on monesta tavallisesta asiasta jäänyt paitsi. Älä kuitenkaan itse säiky. Tietyt kotirutiinit auttaa myöskin koiraasi hyväksymään uuden olotilansa ja auttaa myös Sinua hallitsemaan koiraa. Lappalaisista löytyy näitä huutajia sekä lähes mykkiä. Omani edustaa tätä jälkimmäistä, ja uros on remakampi kuin narttu. Koirasi elämässä on nyt kaikki vähän ylösalaisin ja vaatii aikaa ennenkuin saat siitä kunnon koiran, tai te kaksi saatte kunnon koiran. Tervepohjaisella koulutuksella saat koirastasi varmasti mukavan perhekoiran, ehkä et niinkään harrastuskoiraa. Lappalaisten luonnetesteistä videoita Lapikas.net osiosta harrastukset, tulokset ja tapahtumat. Mikään ei toki estä kokeilemasta jotakin lajia. Kertoilisitko myöhemmin kuinka koulutukset on sujuneet? Olisi mukava kuulla.