Sijoitetun lapsemme äiti soitti ja haukkui minut pystyyn. Ihmettelin suuresti sillä meillä on juttu luistanut tähän asti (vuo0den verran) aina hyvin.
Olen kyllä joutunut nyt muutamaan otteeseen sanomaan mm. soittamisista että on sovittu kerran viikossa soitto meiltä päin lapsen kuulumisten kertominen. Bio-äiti ei vaan jaksa odottaa viikkoa vaan soittelee lähes päivittäin, vähintään kolme kertaa viikossa meille päin. Sekä tapaamisista kun tykkäävät tulla jopa tunnin etuajassa sovitusta ja lähtevät tunnin myöhässä sovitusta.
Hän ei ollut tykännyt kun en ollut vastannut hänen kaikkiin soittoihinsa. Mulla mm pienten päiväunien aikana puhelin äänettömällä ja just silloin tämä äiti usein soittaa. Tai kun on vieraita niin harvemmin tulee puheluihin silloin vastattua. Viestin olen saattanut perään laittaa että meillä on vieraita että soittelen myöhemmin > yleensä niin kuin on sovittu se päiväkin. Tämä äiti epäili jopa että ryyppäämme kavereiden kanssa kun en voi puhelimessa olla hänen kanssaan silloin ja muutenkin ei tykännyt että meillä käy niin paljon vieraita. Kaksi-kolme vierailua viikossa ;)
Olemme olleet yhteydessä myös sosiaalitoimeen asiasta mutta sieltä on vain sanottu että "meidän tulee ymmärtää ****aa (bio-äitiä) että hänen käytöksensä pysyy hyvänä".
Emme pelkää bio-äidin käytöstä. Hän on kuitenkin aikuinen ihminen ja rajat pitää olla.
Meillä nyt on tän sijoitetun lapset myötä mennyt oma elämä niin sekaisin (monen sattuman summa ja lapsen yllätys terveyden puolelta) että mielestämme myös meitä pitäisi kuunnella eikä aina mennä bio-äidin pillin mukaan.
Tähän asti tämä äiti on ottanut pyyntöni ihan ok vastaan mutta kuitenkin toiminut oman mielen mukaan. Kai osittain siksi kun on mm huoltokokouksissa kuullut sosiaalitoimen leväperäisen kannanoton meidän pyyntöihin ja sitä myöten uskaltaa toimia toisin.
Sanokaas te kokeneemmat miten meidän pitäis toimia?
Pidämmekö vaan pintamme ja vaadimme että sovituista soitoista ja tapaamisajoista pidetään kiinni?
Meillä on suuri perhe muutenkin ja tuntuu että nyt omat lapset jää vähemmälle huomiolle kun koko elämä tuntuu pyörivän sijoitetun lapsen ympärillä. On lääkärissä juoksua, arki muutenkin aika rempallaan lapsen takia sekä sitten nämä monet monet äidin puhelut viikossa jotka vielä on pitkiäkin :/
Välillä jopa kaduttaa koko sijariksi ryhtyminen. Varsinkin kun sosiaalitoimelta ei saada mitään tukea vaan pikemminkin he ovat bio-äidin kanssa kaikkea toivomaamme vastaan.
Olen kyllä joutunut nyt muutamaan otteeseen sanomaan mm. soittamisista että on sovittu kerran viikossa soitto meiltä päin lapsen kuulumisten kertominen. Bio-äiti ei vaan jaksa odottaa viikkoa vaan soittelee lähes päivittäin, vähintään kolme kertaa viikossa meille päin. Sekä tapaamisista kun tykkäävät tulla jopa tunnin etuajassa sovitusta ja lähtevät tunnin myöhässä sovitusta.
Hän ei ollut tykännyt kun en ollut vastannut hänen kaikkiin soittoihinsa. Mulla mm pienten päiväunien aikana puhelin äänettömällä ja just silloin tämä äiti usein soittaa. Tai kun on vieraita niin harvemmin tulee puheluihin silloin vastattua. Viestin olen saattanut perään laittaa että meillä on vieraita että soittelen myöhemmin > yleensä niin kuin on sovittu se päiväkin. Tämä äiti epäili jopa että ryyppäämme kavereiden kanssa kun en voi puhelimessa olla hänen kanssaan silloin ja muutenkin ei tykännyt että meillä käy niin paljon vieraita. Kaksi-kolme vierailua viikossa ;)
Olemme olleet yhteydessä myös sosiaalitoimeen asiasta mutta sieltä on vain sanottu että "meidän tulee ymmärtää ****aa (bio-äitiä) että hänen käytöksensä pysyy hyvänä".
Emme pelkää bio-äidin käytöstä. Hän on kuitenkin aikuinen ihminen ja rajat pitää olla.
Meillä nyt on tän sijoitetun lapset myötä mennyt oma elämä niin sekaisin (monen sattuman summa ja lapsen yllätys terveyden puolelta) että mielestämme myös meitä pitäisi kuunnella eikä aina mennä bio-äidin pillin mukaan.
Tähän asti tämä äiti on ottanut pyyntöni ihan ok vastaan mutta kuitenkin toiminut oman mielen mukaan. Kai osittain siksi kun on mm huoltokokouksissa kuullut sosiaalitoimen leväperäisen kannanoton meidän pyyntöihin ja sitä myöten uskaltaa toimia toisin.
Sanokaas te kokeneemmat miten meidän pitäis toimia?
Pidämmekö vaan pintamme ja vaadimme että sovituista soitoista ja tapaamisajoista pidetään kiinni?
Meillä on suuri perhe muutenkin ja tuntuu että nyt omat lapset jää vähemmälle huomiolle kun koko elämä tuntuu pyörivän sijoitetun lapsen ympärillä. On lääkärissä juoksua, arki muutenkin aika rempallaan lapsen takia sekä sitten nämä monet monet äidin puhelut viikossa jotka vielä on pitkiäkin :/
Välillä jopa kaduttaa koko sijariksi ryhtyminen. Varsinkin kun sosiaalitoimelta ei saada mitään tukea vaan pikemminkin he ovat bio-äidin kanssa kaikkea toivomaamme vastaan.
Vastaukset 51
Vanhimmat
Kuulostaa tosi tutulta, valitettavasti. Kyllä huoltosuunnitelmassa sovituista pelisäännöistä täytyy kyetä tämän bioäidinkin pitämään kiinni, kun teidänkin täytyy. Sulla varmaan on muutakin tekemistä ison perheen äitinä kuin olla puhelin korvalla. Jos hän oikeasti lapsestaan haluaa välittää ja siitä että te jaksatte hänen kanssaan, eikä hänestä tehdä kiertolaista ,niin luulisi kykenevän noinkin pieneen vaatimukseen. Meilläkin soittoaika kerran viikossa, äiti itse soittaa jos soittaa ja muuna aikana en paljon tuntemattomiin numeroihin vastaile, minäkin suurperheen äiti ja alokas myös. Tapaamiset myös kerran kuussa, jolloin itse kuskaamme lapsen tapaamiseen, jolloin tietty sovittu aika ja paikka,josta näin me voimme pitää hyvin kiinni. Toimii hyvin näin. Joten seuraavassa huoltosuunnitelmassa otat napakasti asian puheeks ja ehdotat vaikka sit toisenlaista järjestelyä jos aikaisempi ei toimi.
Mitä tulee tuohon et teidän elämä on mennyt sekaisin yhden lapsen takia, niin sitähän se varmasti tekee, jos varsinkin omat pieniä ja lapsen terveyskään ei ok. Näin meilläkin kävi. Nyt vaan miehesi kanssa mietitte, mikä teille on tärkeää ja miten te ja ennen kaikkea teidän omat lapset jaksavat. Te olette ainoat, jotka pitävät omienne hyvinvoinnista huolta ja avioliitostanne ym. Keskityttekö tekemään tästä yhdestä hyvän ja kunnollisen ja toivotte omienne ja perheenne siinä sivussa selviävän, terapioita ei tosin tulla tarjoamaan teidän omille lapsille ja teille, jos huonosti käy. Jos lapsi hankaloittaa arkea suunnattomasti ja kaikki alkaa olla tosi väsyneitä, ehkä lapsen sairauden ja käytösongelmien takia, kannattaa miettiä tarkasti. Herkästi teille korostetaan teidän sitoumusta jne. Mutta meillä kävi ainakin niin, että emme tienneet yhtään mitä saimme, meille ei ollut suunniteltu sairasta ja vaikeasti tunnevaurioista lasta, joten emme olleet valmiita sitoutumaan mahd. lapsen aikuisikään asti kestävään eheyttämiseen, kun tosiaan nämä omatkin pieniä. Ihan asiantuntijan kanssa päädyimme lapsen palauttamiseen, se on lapsen paras, hän saa sellaista hoitoa ja huomiota kun tarvitsee ja se on meidän perheen paras. Ei se ottanut erityisen kovillekaan, kun tunnistaa vain omat voimavarat, mihin on ja mihin ei.
En nyt tiedä minkä ikäisestä lapsesta on kysymys, mutta oletan kirjoituksestasi että pieni, koska sinun pitää kertoa lapsen kuulumiset.
Entäpä jos oma lapsesi olisi jossain kylässä vaikkapa mummolla kuukauden, montako kertaa soittaisit hänelle. Voisitko olla viikon soittamatta ja jos voisit miten lapsesi siíhen reagoisi.
Vaikka lapsi on huostaanotettu niin äiti kuitenkin kaikesta huolimattta rakastaa lastaan ja on tästä huolissaan. Äidin ikävä ja syyllisyyskin voi olla musertavaa. Tietenkin hän haluaa kuulla että kaikki on hyvin ja lapselle se vasta onkin tärkeää, että vanhemmat muistavat ja kaipaavat häntä.
Olette vasta tuoreita tässä sijaisvanhemmuudessa ja tiedän ja muistan kuinka vaikeata alku on. Sitä haluaa suojella lasta ja on sitä mieltä, että lapsi on nyt turvassa vanhemmiltaan. Toisaalta myös haluaa turvata oman yksityisyyden, mutta kyllä sen on tietyllä tavalla menettänyt. Pitää olla valmis avaamaan ovensa tuntemattomille ihmisille, jotka kuitenkin ovat jollekkin perheenjäsenelle rakkaita.
Meidän on kuitenkin muistettava, että lapsella on oikeus tuntea, kaivata ja rakastaa vanhempiaan ja olla heihin yhteydessä.
Nyt kun olen tehnnyt tätä työtä melkein 10 vuotta, teen tätä eri lailla kuin alussa. En todellakaan enään kuvittele olevani parasta sijoitetulle lapselle ja koita tehdä heistä meidän lapsia, sillä lapsen biologisuus pysyy hänessä ja vanhemmat ovat kaikesta huolimatta vanhempia. Me olemme vain toiseksi parhaat vanhemmat sijoitetuille lapsillemme.
Lapsilla on kännykät ja he saavat soitella, viestitellä juuri niin paljon kun haluavat vanhemmilleen ja muille sukulaisilleen. Sovimme tapaamiset kuinka usein ja miten, ottaen huomioon vanhempien mahdollisuudet ja kyvyt. Olemme tietenkin huoltosuunnitelmissa tehneet jonkinlaiset raamit, mutta ei haluttu liian tiukkia, kaikkea voi sattua ja ohjelmat muuttua, vaikka me emme yleensä niitä muuta. Pettymyksiä on lapsille tullut, mutta ne kuuluvat näiden lasten elämään ja emme voi kun auttaa niiden yli.
Meillä on yksi lapsi palautunut kotiinsa, yksi aikuistunut ja muuttanut itsekseen ja viisi vielä kasvamassa, joista yhden oletan pääsevän äidilleen jonkun ajan päästä, toisista aika näyttää miten käy.
Meillä on vanhemmat,sisarukset ja muut sukulaiset käyneet kyläilemässä jopa yöpyneet. Olemme viettäneet synttäreitä, rippijuhllia, lakkiaisia ja kohta häitä yhdessä.
Ystäviä emme ole mutta aikuisia, jotka voivat olla yhdessä koska lapsen etu on tärkein.
Itse käyn justisa sijaiskoulutuksessa ja mahdollisesti sijarina kohtapuolin myös olen. Kaikki sijaislapseen liittyvä edelleen kiinosta paljon, koska koulutus on yksi ja kokemus sit ihan eri juttu.
Luin tuon tekstin ja ajattelin, että tässä on viesti mistä mallia otta.
Jos me kaikki ajattelisimme samalla tavalla niin asiat eivät voisi kovin pahasti ainakaan pieleen mennä.
Kiitos että kirjoitit ja osaasit niin hyvin asian ilmaista, minulle siitä oli ainakin miettimis aihetta.
Olen itsekin sitä mieltä, että kun sijarina laittaa vaikkapa itsensä bioäitin paikalle ja kuvittelisi itsensä siihen tilanteeseen ja oman lapsen lainalapsen paikalle, miltä itsestäni tuntuisi ja halusinko minä, että näin minulle tehtäisi? Se saa kummasti ajatukset joskus muuttumaan. Ei todellakaan voi ajatella, että mä nyt olisin parempi ja mä nyt pelastaisin lapsen ja mä ja mä ja mä.
Vaikka mistä lapsi tulisi niin se kuitenkin rakastaa ja ikävöipi omaa äitiä. Sen nyt tyhmäkin pitäisi ymmärtää, mutta aina ei näköjään ymmärettä.
Minusta tuntuu, että monet sijarit joko ei osaa tai ei haluaa ymmärtää asiaa bion kannalta . Tässä vaan riiellaan ja annettaan samalla mitalla takas ja välillä tuntuu, että lapset pitäisi otta niiltä kaikilta pois ja antaa ihan paljon, paljon fiksuimaille ihmisille. Sinä taitat olla yksi niistä vähäisistä...
vanhempi oikeasti haluaa antautua täysin siihen että vieras ihminen tai monta vierasta ihmistä tulee sanelemaan päivän rytmit ja tekemiset??
veikkaampa että jos teitä "täydellisiä sijareita" alkais luokittelemaan niin te kuuluisitte niihin joilla ei ole enää omia lapsia kotona tai heitä on vain yksi tai kaksi.
isommassa perheessä ei todellakaan voi ajatella että muuttaa omien lasten rytmit ja elämän yhden ihmisen takia joka ei ole edes omaa lihaa ja verta.
tosi sijoitettu lapsi jonkin verran muuttaa elämää mutta jos se saa koko elämän sekaisin ja on jopa häiriöksi niin siihen kyllä pitää jonkin puuttua ja se "jokin" taitaa tänä päivänä olla aika laiskaa porukkaa. hyvä sieltä "pöydän takaa" on ohjeita heidän antaa kun eivät itse sitä sijariperheen arkea elä!
Ei sitä toki saa antaa vieraan tulla sanomaan mitä tekee ja milloin tekee,sopimuksista olisi hyvää pitää kiinni puolin ja toisiin, mutta jotenkin tuntuu, että jos bio on oikeesti kiinostunut, niin pakkohan se yhteinen kieli on löytää. Ei toki bion ehtoilla, sehän on selvää, ei häiriköksi asti voi tunkeilla, mutta pakkohan on ymmärtää myös sen biomamman huolta ja ikävää. Jospa onnistuu löytämään jonkun ratkaisun, että kumpikin olisi tyytyväinen, se olisi kaikille parasta.
Myönnän kyllä, että sijarin tehtävä on vaikea, mutta siksi sitä pitäisikin jo ennen siihen ryhtymistä miettiä, ettei mikä tulee olemaan samalaista kuin ennen, kaikki saatta muuttua ihan täysin ja siihen meitän on valitettavasti oltava valmiina.
Muutenkin olisi hyvää että sijaisäiteillä on omat lapset jo huomattavasti isommat, ettei uusi tulokas panisi heitän elämää sillatavalla enää sekaisiin.
Valitettavasti koulutuksessa näkee pareja, kellä omalla on liuta pieniä lapsia ja kerran yhdellä jopa vaikeasti vammainen pikkulapsi kotona. Minusta kannataisi harkita silloin se sijaisvanhemmuus uudelleen, ekana kasvattaa omat lapset isommaksi ja mikä tulee vammaiseen... eikös se vie muutenkin jo liikaa energiaa ja aikaa , ei siihen minusta enää uutta lasta ja uusia ongelmia tarvita, mutta jokainen tekee oman halun ja jaksaamisen mukaan, en siis moiti mutta itse odotin omien lasten kasvaamista ennen kun ryhtyisin siihen. Luuleen että pääsen helpommalla, mutta mistäs sitä tietää.
Koeta pärjätä ja löytää se oikea ratkaisu.
lukea tota sun tekstiä.
Siitä tuli läpi se kokemuksen syvällä rintaäänellä annettu ohje.
Tuli tunne, että olet tosi hyvin sinut sekä itsesi, että sijariutesi kanssa.
Alussa kaikki on sellasta tavallaan rajojen hakemista, ym.
Minusta selkeytit koko asian tosi hyvin.
Emme voi koskaan unohtaa, kenelle hoitolapsemme todellisesti kuuluvat.
Toisaalta sijari vois olla tyytyväinenkin, kun äiti välittää lapsestaan, jopa enemmän, kuin on "sopivaa". Ei kaikki äidit jaksa mitenkään pitää kiinni edes niistä sovituista, saatikka että vielä ylimääräisiä yhteydenottoja olisi.
Toivottavasti tämä alotteleva sijari todella luki ajatuksella tekstisi ja muistaisi lukemansa.
pitäisi tehdä kaikille selväksi jo ennen kuin lapsia sijoitetaan, tai suostutte vastaanottamaan.
Lähtisin siitä, että ei pidä ryhtyä sijariksi vieraille, jos omat vielä paljon tarvitsevat hoivaa ja huomiota.
Pitää ymmärtää, että siinä joutuu kärsimään, joko omat lapset, tai sitten sijoitettu.
Sijoitetulle on kuitenkin pystyttävä antamaan se mihin hänellä on oikeus sijaisperheen tilanteesta riippumatta.
Pitää ymmärtää, et mikään ei enää ole kuin ennen sen jälkeen kun ensimmäinen sijoitettu on perheeseenne muuttanut.
Siitä on siis lähdettävä, että entinen elämä ei enää jatku ja aivan kaikki menee uusiksi.
Totuus pitäisi nähdä jo siellä koulutuksissa.
Monesti olen ihmetellytkin, miten pienten lasten vanhemmat jaksaa vielä vieraitakin ottaa ja vielä erittäin vaativia lapsia, eivät ole mitään tavis perheen päivähoitolapsia.
Tiedän, että itse en olisi pystynyt.
Vasta, kun omat olivat jo niin isoja, että poika jo armeijassa ja tyttökin yläasteella, uskalsin harkita antautumista toisten lasten äidiksi.
näkee myös henkilöitä, jotka itsensä sijasta arvioivat vain kanssakurssilaisten sopivuutta sijaisvanhemmiksi
Niin ja kuka muu kuin omat vanhemmat huolehtii perheen biologisten lasten hyvinvoinnista?Ja kuinka paljon on sitten niitä perheitä, jotka aloittavat pienten sijaislasten kanssa kasvatusurakan ihan alusta, kun ne omat on jo niin isoja? Kyllä ne pienet sijaislapset usein mielellään sijoitetaan perheisiin, jossa pikkulapsivaihe ei omienkaan kohdalla ole kovin kaukana. Itse uskalsimme ryhtyä sijareiksi, vaik suht pieniä omatkin, kun ollaan läheltä saatu seurata kuinka toisessa perheessä kaikki sujui aika mukavastikin. Mut tottahan se on, et lapset on nykyään yhä ongelmaisempia, metsään on voitu mennä jo raskausaikana. Ja lapsen tulotiedot voi olla tosi puutteelliset, joten et tiedä tosiaan mitä saat. Vielä kun pitkäaikaisperheiden tukeminen on ihan pohjamudissa, verrattuna esim. kriisiperhetoimintaan, vaikka toimeksiantosopimuksessa lupaillaankin työnohjaukset tarvittaessa ja muut, niin oikeasti mitään ei tahdo saadakaan, ennenkuin on jo tosi väsy. Minulle kyllä sanottiin vanhojen sijareiden taholta ja ihan sossujenkin viisaasti, että koskaan ei ehkä sinua tulla kiittämään, vaik tekisit mitä tahansa sen lapsen puolesta. Aina sille sijaislapselle ne omat vanhemmat on parasta, olivatpa kohdelleet häntä miten tahansa. Joten veri on tosiaan vettä sakeampaa, saa kai se sit olla toisinkin päin sitä.
niitä muita parempia ihmisiä. Heidänkin sietäminen on suvaitsevaisuutta, jota ilmeisesti "Merkalta" perään kuulutat.
...on nyt ja tulee aina olemaan.
Minusta vaan tuntuu, että jos sijaislapsi on muutenkin jo vaativa tapaus, revitty pois omilta ja annettu vieraaseen perheeseen, lapsi tartte minusta ainakin alkumetreillä todella paljon sitä aikaa ja huomiota että ylipäätä asiat menisi luistamaan ja lapsi sopeutuisi uudeen perheeseen.
Miten lapsi saa sen tarvitsevan ajan/huomion ja kaiken kun perheessä on esim. omaa vaikeasti vammainen pikkulapsi tai muuten pieneet lapset?
Olettekos ajatellut, miltä tuntuu omasta lapsesta kun vieras on jatkuvasti syliä vailla, kun vieras vie hänen paikkansa? Tai vaikka kun lapset on lähes saman ikäiset, tulee riita tai mitä ikinä, kenen puolia pidät, oman vai vieraan, tuskin saat aina asiat selvitetty ettei jompikumpi tunne saavansa väärä kohtelua?
Tai miten jaataan se huomio ja syli sijaislapsen ja vammaisen lapsen välissä kun kumpikin tarvitsee sitä todella paljon?
Toki se voipi onnistua ja minulla on ihan samaa mitä kukin tekee ja miten tekee, tärkeä on että itse pärjää mahdollisemman hyvin.
Mutta miten sitä osaa asioita ajatella eri kantilta kun kuka ei uskalla tuota ilmii omaa mielipidettä? Ja eihän siitä tartte loukantua.
Minusta vaan tuntuu, että kun minun kotona olisi omia jotka paljon huolta ja aikaa tarvitsevat, niin ei sinne ihan hyvää olisi lisää vieraita lapsia tuoda.
Haluaisin ekana antaa kaikkensa omille lapsille ja sitten kun omat ei sitä enää niin paljon vaati, tietän että voin sitä kivuttomasti antaa vieraalle.
Suosituskin sos.maailmassa on , että sijoitettu olisi pienempi kuin omat.Toki sitä ei aina pystyy huomioimaan.
Minun ei ollut tarkoitus ketään loukata, pohtin siellä ylempänä vaan asiaa . Omalta kannaltani. Ihan hyvää jos joku toisi ilmi sen oman ajatuksen, miten he selviävät nimenomaan sellaisesta tilanteesta, missä omat on pieneet tai kotona on vammaisia. Kun kuka ei puhuu, niin kuka ei myös tietä. Vai mitä?
Mutta toi typerä heitto että " oman kritisoimisen sijasta mä kritisoinkin toisia" noh, mitä se hyötytti? Olisit hyvää ihminen tuonut esille jotain konkreetista,kun kerran asiasta tietät ja se Sinua loukkasi, että voisin sitä vammais-pikkulasten asiaa uudelleen miettiä ja kenties omaa ajatusta muutta, mutta helpompi onkin nokkia kun selittää. Selitää ei ihan jokainen osakaan. Koeta siis pohtia asiaa kun ei selittelykavereita ole
Merkan kanssa ihan samaa mieltä.
Jokainen tietää omat voimavaransa, toivottavasti ja tekee ratkaisut sen mukaan.
Itsestä ei todella olisi sijariksi vieraalle pienelle, jos omat olisivat suunnilleen saman ikäisiä, vielä paljon syliä vaativia jne.
Sijoitetut tarvitsevat syliä vielä isompinakin eri tavoin, kuin ne omat.
Jos ei nyt ihan konkreettisesti syliä, niin sitä läheisyyttä, turvaa ja huomiota.
Sitä pitää pystyä antamaan ja yksi ihminen ei mitenkään kaikkeen repeä.
Sellaista super ihmistä ei olekaan.
Ts. yhtälö on mahdoton, joku lapsista kärsii joka tapauksessa. On väärin omia kohtaan uhrata heille kuuluva aika vieraan lapsen "pelastamiseen" ja vielä pahempaa, jos aikaa antaa vain omilleen ja jättää sijoitetun, uuden tulokkaan lähes huomiotta. Ei hyvä, sanon suoraan, anteeksi vaan pienten lasten sijariäidit, mutta ette pysty mitenkään minua vakuuttamaan, että jotenkin ihmeesti pystyisitte mahdottomaan.
...osasin ilmaista omat ajatukset yhtä hyvin kuin Sinä!
Olen samaa mieltä kuin te. Ihmettelenkin miksei Pride-koulutuksessa korosteta sijarikandidaateille heidän omien pienten lastensa merkitystä ja sitä uhrausta, minkä nuo lapset joutuvat tekemään kun jakavat elämänsä sijaislasten kanssa omassa kodissaan. Varhaista puuttumista odottaisin myös sijareiden lasten lastensuojelussa Pride-koulutksessa ennen kuin koulussa opettaja joutuu puuttumaan heidän mahdolliseen oireiluunsa.
Kaikki ne perheet, joihin syntyy vammainen lapsi, joiden lapsi sairastuu krooniseen sairauteen tai vammautuu, joihin syntyy kerralla useampi kuin yksi lapsi, joihin syntyy pienen ajan kuluessa useampi kuin yksi lapsi ym. potentiaaliset lastensuojelun asiakasperheet. Ensimmäisen lapsen jälkeen jokaisen perheen on allekirjoitettava sitoumus, että eivät edes harkitse uutta lasta, ennen ensimmäisen kouluikää tai toinen lapsista sijoitetaan lapsettomalle henkilölle. Sisarukset ja jakaminen lähellä omaa ikää olevan kanssa on lapsen kehitykselle myrkkyä. Kiitos, kun avasitte silmäni. Nykyinen keskinkertainen ja tuleva tehosossu.
Hyvä tehosossu. Sijoitetuilla on omat sisarukset. Ei sijaisperheen lapset ole heidän sisaruksiaan eikä ole tarkoituskaan. Etkö yhtään ajattele miltä sijaisperheen omista lapsista tuntuu, jos heidät kasvatetaan siihen uskoon että heidän samaa ikäluokkaansa olevat perheeseen sijoitetut on muka heidän sisaruksensa, kun kuitenkin he joutuvat näistä sijoitussisaruksistaan luopumaan heti kun se vain on mahdollista. Etkö yhtään ymmärrä sitä ikävää ja pettymystä, mitä sijaiskotiin jäljelle jäävät lapset tuntevat eron hetkellä ja pitkään sen jälkeenkin.
Lapsen tunteilla ei saa leikkia tehosossu.
Sitten kun nämä ovat isompia, he ymmärtävät tosiasiat ja myös sen, ettei heidän vanhemmat voi velvoittaa heitä tai odottaa heiltä liikaa sijaissisaruksina.
se ainoa lapsi perheessä, tai se pienin kullannuppu?
Miksei sijoitettukin lapsi voisi istua joukkoon jatkoksi tai sinne keskelle?
Miksi sitä sijaislasta pitää aina sääliä ja tehdä hänen tiestään sileää?
Miksi sijaislasta ei käsitellä kuin ketä tahansa lasta?
Eikös sopimuksessakin lue että perheen tulisi hoitaa ja kasvattaa lasta kuin omaansa, tasa-arvoisesti?
Miksi näistä asioista tehdään niin helvetin vaikeita?
Ei ole ihme että sitten sijoitettu lapsi kokee olevansa jotenkin erilainen ja siitä syystä jo tulee ongelmia. Ja kun isommaksi kasvaa niin osaa kyllä täysin käyttää hyväkseen tilannettaan.
terv.neljä sijaislasta maailmalle kasvattanut, kolme sijoitettua vielä asustaa saman katon alla, sekä kuusi omaa lasta joista kaksi enää kotona.
mistä on kysymys, kun noin vetäsit herneet.
Olisikin ihan hyvä, että ne silmäsi avaisit, koska näköjään kuljet silmät ummessa ja kuvittelet, että kaikki on tosi helppoa, etkä ymmärrä, miten paljon enemmin sun täytyy pystyä antamaan aikaa ja huomiota vasta sijoitetulle lapselle ja se aika on kaikki omilta pois, tai jos et ylimääräistä aikaa tulokkaalle anna, jätä lapsen tarpeet huomiotta ja
olisi parasta luopua koko sijariajatuksesta.
Usko jo, että tämä on vaativaa hommaa.
Sinulta voidaan vaatia, koska olet aikuinen, mutta voidaanko todella vaatia perheen lapsilta, siis pieniltä myös?
itsellä on sellainen olo, ettei se sijoitettu voi noin vain istua joukon jatkoksi, koska ei siihen joukkoon ole kuulunut. Hän tulee aivan erilaisista oloista joutuen jättämään kaiken sen mihin on tottunut ja omat vanhempansa taakseen. Hän siis istuu siinä pöydässä aivan eri lähtökohdista, kuin sinun lapsesi.
Pitäisikö hänen vain sopeutua valittamatta ja muitta mutkitta joukkoon ja perheeseenne, aivan riippumatta siitä, kuinka traumaattisia kokemuksia esim. on edeltänyt teille muuttoa.
Minust se on aika paljon vaadittu lapselta.
Yritäppäs asettua sen lapsen asemaan ja sitten istua siinä teidän pöydässä.
Meillä kävi niin, ettei tuo sijoituslapsi kyennyt lainkaan hyväksymään omia lapsiamme, koki ne niin suureksi uhkaksi koko ajan, että emme olisi saaneet antaa minkäänlaista huomiota omillemme. Hänet oli asianmukaisesti sijoitettu meille pienimmäksi. Hänen tunne-elämänsä vaan oli niin vaurioitunut, ettei onnistunut tavallisessa perheessä, tai ainakaan jossa omia syliä, huomiota tarvitsevia lapsia. Näitä on kuulema nykyään yhä enemmän, se varhainen vuorovaikutus kun puuttuu, niin tavallinen arki perheessä ei onnistukaan. Edessä pitkiä koppaterapioita ym. Omat ei osoittaneet pienintäkään mustista häntä kohtaan, mutta olivat kyllä äimänkäkenä kun ajan kuluun näkivät, että tämä lapsi haluaa sananmukaisesti toiset lapset tieltään pois. No hänellä varmasti parempi ammattitaitoisemmassa perheessä, me ollaan vain tavallisia.
herneen nenäänsä, siitä että yksi arvon nimimerkeistä kyseenalaistaa pienten lasten ja vammaisen vanhempien oikeutuksen olla mukana Pride-valmennuksessa, joka on arviointiprosessi paitsi kouluttajille, valmennettaville perheille itselleen. Kurssilla vasta harkitaan, onko meistä sijaisvanhemmiksi. Sinne ei valita jo sijaisvanhemmiksi hyväksytyitä perheitä, joille valmennus on vain piste iin päälle, jotta perheet olisivat muodollisesti päteviä. Oikein käytettynä Pride-valmennus on paras toistaiseksi käytössä oleva menetelmä. Kanssavalmennettavien sijaan jokaisen perheen tulisi arvioida vain omia voimavarojaan, eikä valitella millaisia perheitä kurssille on tullut pohtimaan omia valmiuksiaan.
kiitos kun ymmärsit bio äidin hädän, ainainen huolli miten se pikkuinen pärjää, kun nyt on ollut kaksi ja puoli vuotta lastenkodissa ja vuoden pienlaitoshoidossa, tuntuu joka päivä vaan pahemmalta! saisipa lapsensa kotiin. tarkkailee muita äitejä miten tuokin noin huutaa rumasti lapselle pitäisikö tehdä ilmoitus sossulle... voimet menee huolehtimiseen ei jaksa enää käydä työssä, ainainen ikävä lasta... mitä jos itseltänne vietäisiin kaikki? yhdellä kertaa mies lapsi koti ja työpaikka tämän soksu teki mulle
Se on just noin. Kiitos hienosta kirjoituksesta.
Itse olen sitä mieltä että aikuiset tekevät näistä asioista vaikeita ja liian monimutkaisia. Lapset ottavat asiat paljon yksinkertaisemmin.
Sijoitetulle lapselle tarjotaan normaalia perhe-elämää. Se toteutuu erinomaisesti sisarusparven kanssa. Sisarussarjassa kasvaminen on erinomaista sosiaalisten ym. taitojen opettelua. Toki jokainen yksilönä on otettava huomioon.
pelkästä kurssille osallistumisesta, vaan siitä, et kurssille on ehkä tultu kuitenkin sillä ajatuksella, että alkaisi mahd. sijaisvanhemmaksi, niin Merkka vain mietti, et kuinka ihmiset luulee jaksavansa.
Toinen syy miksi hän kritisoi, et hän oli saanut vaikutelman, ettei kaikki läheskään olleet vielä mitenkään varmoja haluavatko sijareiksi.
Kuitenkin Merkka ei edellisellä kerralla mahtunut koulutukseen juuri siksi, että tälläiset "huvikseen" kouluttautuvat veivät kaikki paikat.
Hänen mielestään se on ajan hukkaa, etenkin jos sillä vielä estetään tosi tarkoituksella olevien mahdollisuudet kouluttautumiseen.
Ei syytä vetää herneitä. Pitää osata lukea Merkan tekstiä siten, et hän on ulkkis ja sanoo joskus asiat hieman töksähtäen, mikä johtuu vai kulttuurierosta ja hänelle vieraasta kielestä.
olen ottanut kantaa tähän vain omien kokemusteni pohjalta.
Minusta tuntui, et noi meidän ekat sijoitetut pyrkivät määräämään ihan kaikesta, eli halusivat aivan kaiken ja kaikkien huomion.
Vieraatkaan eivät enää yhden kerran jälkeen näyttäytyneet, kun ei mitään rauhaa ollut.
Onneksi omat oli niin isoja, että oliva siinä mukana itsekin antamassa sitä huomiota pienemmilleen, eivätkä itse enää sitä niin vaatineet/tarvinneet.
Meillä olisi ollut auttamatta se tilanne, että sijoitetut olisi jyränneet omat tieltään ja siihen olisi sitten mun lasten ollut tyydyttävä.
Onneksi en edes suunnitellut vieraiden ottamista, kun omat olivat vielä pieniä.
En halua sanoa, et olen tässä mitenkään oikeassa. Ihmiset ovat erilaisia ja ehkä joku pystyykin ja onhan lapsetkin niin erilaisia. Ei kaikki tarvi yhtä paljon huomiota ja sopeutuvatkin nopeammin, ainakin päälle päin, jos ei vaihtoehtoja ole.
Puhun siis vain mutu pohjalta ja sanon, ettei minusta olisi. Etenkin, kun tiedämme et nykyiset uudet sijoitettavat ovat aina vain vaikeampia ja vaativampia.
on varmaan todella rankkaa sulla nyt.
Kuitenkin jos sulle on noin tehty, olet luultavasti ensin itse antanut todella pätevän syyn.
Jos mieskin vielä lähti.
Neuvon sinua nyt itsesi surkuttelun sijasta laittamaan elämäsi uuteen järjestykseen.
Älä nyt rupea töistä lintsailemaan, jos sulla sellanen on.
Käy siellä töissä, pidä työpaikka, säästä rahaa.
Laita kotisi ja itsesi kuntoon lasta varten.
Rupea valmistelemaan lapsenn kotiin paluuta.
Se on pitkä prosessi ja vaatii sinulta paljon työtä ja kärsivällisyyttä, mutta jos olet itse "kunnolla", niin tilanne helpottuu koko ajan, kun tapaamisia lisätään jne.
Jaksa nyt hyvä ihminen, oman lapsesi vuoksi.
Unohda itsesääli.
Lapsesi on nyt sijaiskärsijä vanhempiensa ongelmissa.
Näinhän se on, mutta silloin lapselle ei olekaan löydetty oikeaa sijoituspaikkaa, jos joudutaan tilanteeseen et pikkulapsiperheeseen tupsahtaa kaiken huomion vaativa ja hyvässä lykyssä vielä sairaskin lapsi. Sehän on mahdoton yhtälö toimiakseen. Näin lastenpsykiatrikin totesi, ei ole järkeä eikä kenelläkään varmaan sydäntäkään omia lapsiaan sysätä kokonaan sivuun, vain että saisi tämän vieraan yhden tai useamman kasvatettua terveeksi ihmiseksi. Kyllä on pakko ihmetellä jos sellaisia hyväntekijöitä löytyy. Siis jos todella ne omatkin on suht pieniä. Tuskin biovanhemmatkaan sinua siitä tulevat kiittämään, ei välttämättä lapsikaan. Koen kyllä perheen olevan viaton soppaan, jos he saavat moniongelmaisen ja sairaan lapsen, ja näistä asioista ei ole ollut hajuakaan lapsen tiedoissa. En varmasti ajattelisi, että tuli mitä tuli, kärsivät omat kuinka paljon tahansa, sitoudun tähän lapseen loppuiäksi. Sellainen lapsi kuuluu ammatilliseen perheeseen, jossa hänen hoitoaan tuetaan ihan eri tavalla kuin tavallisessa perheessä, jo ihan rahallisestikin. Näin minulle on suoraan sanottu. Ja tosiaan, olenpa nähnyt ettei kaikki sijaislapset ole kaiken huomion vieviä, kaikkea hallitsemaan pyrkiviä lapsia, pikkulapsiperhekin voi onnistua, kun vain lapsen esitiedotkin ovat edes sinnepäin.
On se kyllä kumma että vaikka yrittää olla muita loukkamatta niin näköjään teen sitä koko ajan vaikka EN SITÄ TEE TARKOITUKSELLA.
Siis edelliselle kirjoittajalle, joka asiasta loukantui, on pakko sanoa, että en kiellä sitä tekemästä ketään, kun voimavarat siihen riittä.
Mutta aloittajan tekstistä sain käsityksen, että bioäiti soittelee vähä väliä ja puhelin on laitettu kiinni lasten päiväunien ajaksi.
Siis ensimmäinen asiaa: ajattelin, että kyseiset lapset on HYVIN PIENIÄ, koska tarvitsevat päiväunet. Se sai minut ajattelemään, että sen on pakko olla rankka kun on näin pikkuiset lapset.
Toiseksi vammainen. Vammaisia on kaikenlaisia ja kaikenkuntoisia. Siis minä tarkoitin tässä tapauksessa todellakin sitä yhtä tapausta, siis sitä hyvin pientä ja vaikeasti vammaista joka on sänky/pyörätuolin potilas ja minusta se on tapaus mikä tarvitsee kaikki omat voimavarat ja minusta ei olisi hyvää ajatus otta silloin joku sijaislapsi.
Mutta niin kuin ajemmin sanoin, tarkoitin, etten tekisi sitä itse, mun voimavarat ei riittä siihen, mutta kun toisen omat riittää, että jaksaa hoitaa hyvin sitä sänkyvammaista omaa pientä lastaa ja samalla hyvin hoitaa sijaislasta, no mikäs siinä.
Koetta ymmärtää, en tarkoitanut teitän tapausta mikäli sellainen on,eikä mitään muutakaan vaan sitä yhtä mitä tietän.
Kannampa omani kekoon minäkin.
Meillä on oma vauva ja nyt 4kk nuorempi sijoitus vauva. En koe että kumpikaan on jäänyt mistään paitsi. He oppivat yhdessä ja nauttivat toistensa seurasta. Meillä on suuri perhe ja aina vauvoille löytyy syli kun sitä tarvitsevat. Jätän kotityöt vähemmälle ja ne hoidetaan koko perheen voimin sitten myöhemmin. Kumpikaan ei varmasti jää osattomaksi enempää tai vähempää. Onhan alku aina opettelua kun ei tulokasta tunne mutta uskon että kaikki lutviutuu aikanaan. Meidän tapauksessa toinen vaihtoehto vauvalle oli lastenkoti ja vaikka mitä sanotte niin olen sitä mieltä että kyllä meillä on olot sata kertaa paremmat kuin siellä. Tietysti toivon että vanhemmat saisivat asiansa järjestykseen mutta nyt juuri näyttää huonolle.
Kaikilla asioilla on puolensa ja en suorilta kyllä sanoisi että mikä on oikein ja mikä väärin.
Nyt ei olekkaan kyse siitä miten sinä koet, vaan miten vauva, niin omasi kuin sijoitettu vauva kokevat. Sen kuulet kenties aikanaan heiltä, mutta silloin on jo myöhäistä.
Ylempä unohtui nimimerkkini mutta minä se sinne kirjoitin.
Kiitos että vastasit, minusta on ainaa mukavaa lukea muiten mielipideitä ja asiaa ajatella myös muitten silmien läpi.
Kyllä olen minäkin sitä mieltä että perhe on aina parempi kun lastekoti.
Kaikkea hyvää ja jaksaamista!
Niiiin... Kuulehan Helinä, oletko sitä mieltä että lastenkoti olisi ollut parempi? En nyt jaksa alkaa todistelemaan sinulle mitään mutta tosiasiat ovat kuitenkin tämän sijoituksen puolella. Perhesijoitus on parempi kuin lastenkoti. Miten voit olla niin varma että lapset eivät kiitä tästä? Kumpikin on hyvin tyytyväinen ja kamalat itkukohtaukset ym ovat takanapäin sijoitusvauvalla. Olleet jo jonkin aikaa.
Jos todella olet tuota mieltä niin kaikki useampisikiöiset raskaudetkin olisi lopetettava jotta yksi vauva saisi tarpeeksi rakkautta? Kummallista! Meillä on perheessä mys kaksoset joten se siitä.
Älkää tuomitko ja olko niin mustavalkoisia!
ja myönnän, että ajattelen hyvin pitkälti tätä asiaa ihan omista lähtökohdistani ja tuntemuksistani.
Itse olen ollut niin hulluna omiin vauvoihini, että en olisi halunnut jakaa aikaani muuhun, eli olisi tuntunut, etten olisi saanut keskittyä tarpeeksi omaani, jos olisi vielä toinenkin huolehdittavana. Luulen myös, etten olisi pystynyt samalla tavalla kuitenkaan toisen lasta rakastamaan kuin omaani.
Yhtä hyvin kyllä ehkä huolehtimaan, mutta se tunne ei olisi ehkä sittenkään sama.
vhttp://www.coolinarika.com/recept/tunj-da-silvakea tietää, koska en ole sellaista kokeillut koskaan ja me kaikki olemme erilaisia ja jokainen tuntee itsensä ja omat voimavaransa, toivottavasti ainakin.
On kuitenkin parempi, että jättää kokonan kokeilematta, jos jo epäilee itseään etukäteen, eikö?
Toi onkin varmaan eri asia, kun saa vauvan. Heillä ei vielä ole vanhaa painolastia, kuten vähän isommalla, jota sitten joutuu "työstämään" ja siksi uusi sijoitettu vaatii paljon aikaa ja huomiota, kunnes alkaa asettua.
Vauvat saavat tarvitsemansa huomion normaali perheessä, heitä ei jätetä heitteille, eivätkä tunne siis itseään hylätyiksi ja ovat tyytyväisiä.
Molemmat vauvat ovat siinä mielessä samalla viivalla, että samoista lähtökohdista sopeutuvat perheeseenne.
Siitä olen kanssasi täysin samaa mieltä, että ehdottomasti perhesijoitus vauvalle on lastenkotia parempi.
Jos sull on jo kaksoset ennestäänkin, niin olet jo tottunut jakamaan aikasi kahden vauvan kanssa tasapuolisesti, niin tuskin sulle ongelmia tuottaa.
Tottakai, mutta kyse onkin siitä, että mikä perhe. Kyse oli siitä, että sijoitetun pitäisi olla nuorin.
Muutaman kuukauden ikäeroa tuskin on tarkoitettu tuota ohjetta laadittaessa.
Minä olen sitä mieltä, että huoltosuunnitelmasta pidetään( alkuun varsinkin) tiukasti kiinni.
Sitten kun on opittu tuntemaan puolin ja toisin, voi joustoja ja muuta miettiä eri tavalla.
Alku on muutenkin niin penteleen rankkaa.
Minulla on sama tunne meidän sos.työntekijän kanssa. On joitakin asioita jotka lapsen hyvinvoinnin takia olisi pakko saada muuttumaan.Kun palaverissa otamme asiat puheeksi,niin sos.työntekijä vaan lempeästi sanoo syntymä-äidille" voisitko yrittää". Joskus kaipaisi jämäkkyyttä,varsinkin niissä asioissa missä lapsi selvästi kärsii.
Jos eivät pysty pitämään tapaamisajoista kiinni, niin sopikaa jatkossa tapaaminen puolueettomalle maaperälle. Viette lapsen tapaamiseen(ja olette läsnä ,jos näin on määrätty) muutoin haette lapsen, kun aika on ummessa.
Biovanhemmat eivät saa puuttua teidän elämäänne. Teillä saa varmasti käydä vieraita, eikä sinun tarvitse kuunnelle tuollaista soopaa.
Vielä kerran .Pitäkää tiukasti sovituista asioista kiinni. Sinun ei edes tarvitse vastata niihin ylim. puheluihin jos nekin vaan vievät voimia arjen pyörityksestä. Jos bioäidillä on sähköposti, pyydä laittamaan viestiä sitä kautta. Näin voit vastata hänelle silloin kun sinulla on rauhallinen ja hyvä hetki.
Ensimmäinen 1-2 vuotta on rankkaa, mutta kyllä se siitä sitten helpottaa.Voimia sinulle ja perheellesi.
Niin onhan se mukava jos äiti oikeasti on kiinnostunut kuulemaan mitä lapselleen kuuluu. Terapeutiksi ja sylkykupiksi ei kenenkään tarvitse alkaa, sitä varten on eri ihmiset, näin mulle ainaki ihan sossut sanoivat, kun suku rupes pommittaan tunteja kestävillä puheluilla ja tekstiviesteillä. Tarkoitushan on vain kertoa lapsen kuulumiset ja eihän niitä ihmeitä nyt riitä kerrottavaksi joka päivälle. Meillä bioäiti oli kiinnostunut lapsestaan silloin kun kaikki muu tuntui "mättävän", ja se elämän rakkaus oli jälleen mennyt tiehensä ja jos saldoa oli tarpeeksi...sit ku taas mentiin nousuliitoa, ni eipä paljon äitistä kuulunut. Sama tapaamisten suhteen. Eihän siinä muuten mitään, mutta tämä vaikeasti kiintymyssuhdehäiriöinen lapsi varmasti aivan sekasin, kun lähes tuntematon ihminen kertoo niin rakastavansa ja ikävöivänsä, pyytää syliin jne. ja sit taas unohtaa hänet pitkäksikin aikaa täysin. Eli äidillä on ainakin yksi ihminen elämässä joka pysyy ja jota lapsi melkeinpä pelkäsi, kun sitä normaalia äiti-lapsi suhdetta ei muutenkaan koskaan ole ollut. Tuntuu vain että pienen ihmisen tunteilla tässä pelataan. Koskaan en edes pienessä mielessäni ole kuvitellut omistavani toisen lasta, itsellä kun jo on ihanat lapset, vaikka sitäkin äitinsä on pelännyt..jos haastavaa työtä kaipaa, niin oikea ala on tässä.
Ei vaan tekis yhtään mieli nyt soittaa ja ihan syystä. Mies kielsi soittamasta. Torstaina on kuitenkin huoltokokous joten bio-äiti sais rauhoittua siihen asti rauhassa.
Mitäpä sitä toisaalta minäkään soittamaan ihan noin vain, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan...??
sellaisia asenteita, että on se luojan lykky, että en joutunut yhdenkään sijarin kanssa mihinkään tekemisiin. Tai no, olihan tuolla tietysti järkeväkin vastaaja välissä...
Mutta kyllä laitos on parempi vaihtoehto, niin lapsi saa soittaa joka päivä ja yhteys säilyy. Tapaamassa sai käydä kerran viikossa, eikä tuntenut häiritsevänsä kenenkään perhe-elämää.
Ja kakkaäiti yrittää taas provoa. Säälittävää.
Jos olet sopinut jonkun tietyn päivän soittoajasta, niin silloin sinun tulee myös soittaa. Ethän voi vaatia toista pitämään sopimuksista kiinni, jos et pidä niistä itse kiinni.
kyllähän me soitettiin vaan kun jatkui samanlainen soopa niin laitoin sit kuurin kiinni.
tässä yks juttu muuten missä meillä tökkii niin pahasti että mies on jo valmis kuskaamaan lapsen sinne mistä se on meille tullutkin.
eli kun äiti ei noudata sopimuksia ja sosiaalitoimen mukaan meidän tulisi vain ymmärtää äitiä. tekipä äiti mitä tahansa, rikkoo sopimusta tai ihan mitä vaan niin aina pitäisi vain ymmärtää. meitä ei ymmärrä kukaan. meitä ei tue kukaan.
sosiaalitoimi on vain äidin puolella.
mites se menikään siellä pride-koulutuksessa... "sijaisvanhemmilla on aina laaja tukiverkosto, joten että ole yksin" Ja variksen marjat!!!!
me ei olla saatu missään vaiheessa mitään tukea.
nytkin kun nämä samat asiat > äidin sopimusten rikkomukset ja jatkuvat jo häiriöksi luokiteltavat soitot ym. otettiin taas puheeksi niin "meidän tulee ymmärtää äitiä" ja PISTE.
eli siihen jäi se keskustelu. sitten vielä ilkeävät kysyä että olisiko meillä mitään toiveita HAH! mitäpä niistä toiveista kun ei ihan oikeita toiveita kuunnella.
tämä sijoitus tulee lopahtamaan näillä näkyvin aika nopeasti. jos ei äidin eikä sosiaalitoimen kanssa yhteistyö onnistu niin tulevaisuudessa on vain isompia ongelmia edessä.
ja sen voin sanoa että jos joskus tähän ammattiin ryhdytään niin tästä tietystä kaupungista ei ainakaan suostuta ottamaan lasta. ei mitään hyvää kerrottavaa!
Sijaisvanhempana saat tottua siihen että noita puheluja saattaa tulla vaikka koko sijoituksen ajan. Meillä on vastasyntyneenä sijoitettu lapsi ja sijoitus kestänyt nyt 13 vuotta. Koko sijoituksen ajan on tullut enemmän ja vähemmän haukkumapuheluja ja -kirjeitä. Biosuku ei ole koskaan noudattanut yhdessä laadittua huoltosuunnitelmaa ja terrorisoinut meidän perheen elämää kaikin mahdollisin keinoin; ilmoituksia poliisille lapsen pahoinpitelystä monta monta kertaa, yllätyskäyntejä kotiimme jne jne. Tätä pitää kestää vielä 5 vuotta, sen jälkeen lapsi on täysi-ikäinen ja ehkä tilanne vähän helpottuu. Onneksi toisten lasten sukujen kanssa on helpompaa ja he ovat antaneet uskoa siihen, että tätä työtä kannattaa tehdä.
se vähän niin on, et ken leikkiin ryhtyy, hän leikin kestäköön.
tällä siis tarkoitan tota mitä edellä kuvasit, mitä sijarius pahimmillaan saattaa tarkoittaa.
Ei meille kait kukaan ole edes luvannut, että tulisi helppoa olemaan, tosin ei kyllä sitäkään kuinka hurjaa saattaa olla.
sitähän on monesti tosi vaikeaa edes kenenkään ennustaa.
Siihen kuitenkin pitää varautua, et venymään joutuu.
Sijaisvanhempienkien on opittava ottamaan vastaan
negatiivinen palaute.Jos on useita omia lapsia,niin kannattaa kahdesti harkita alkaakos sijaisvanhemmaksi.Lastensuojelusossuilla ei ole aikaa kuunnella kaikkia sijaisperheiden murheita,
koska tulee koko ajan uusia asiakkaita.
Saattehan te korvauksen,jokaisesta sijaislapsesta
ja ette te joudu puheluja maksamaan.
tollasta kattelis. pakkohan suku ois kuriin saada!
Me olemme luvanneet huolehtia lapsesta parhaalla mahdollisella tavalla ja sen me teemme. Lapsi tietää että meihin voi luottaa ja me toimimme hänen parhaakseen vaikka välillä kyllä tuntuu, että helpointa olisi luovuttaa. Lähestymiskieltoa on joskus mietitty mutta jollain tavalla ajattelen myös biosuvun tunteita. Suvun puheluihin on nyt hankittu oma numero joka on käytössä soittoaikana. Harmi vain, etteivät silloin soita. Ei ole vielä löydetty keinoa millä asiat saataisiin toimimaan. Kun ollaan tekemisissä vaikeasti mielenterveysongelmaisten kanssa niin elämä ei todellakaan ole helppoa. Me aikuiset kyllä selviämme ja teemme kaikkemme ettei lapsikaan näistä asioista joutuisi kärsimään.
mutta käänteisenä. Olen kokenut tuon kaiken, sijaisvanhempien taholta. Haukkumasoittopäivä heillä useimmiten myös viikonloppuisin.
Sosiaalilautakunnan päätökset tapaamisajoista ovat ilmaa näille sijareille. Sossut ei tee mitään, hymistelevät vain. Näin on jatkunut vuosikausia.
MIKSI TOISEN IHMISEN LASTA PIDÄT VANKINASI?
ja vielä huutamalla: KOSKA SELLAISET MÄTÄMUNAVANHEMMAT KUIN SINÄ ETTE OMAA LASTANNE PYSTY HOITAMAAN!
Mitä nyt tuolla tavalla olet kääntänyt haukkumisesi. Sijarithan on ollu huolissaan enemminkin siitä, kuinka biovanhemmat tekee paljon lapsia. Sijareissahan on niitä mätämunaisia, eivät saa lasta tehdyksi ja rupevat sijareiksi.