Mikä oikeastaan johti siihen, että trapetsitaiteilija vangittiin, salanimellä matkustanut, huomattavista tieteellisistä saavutuksista palkittu nainen painoi pienikaliberisen pistoolin miehen rintaan tanssiparketilla, nuori neiti Ellen W. menetti neitsyytensä ja avaruusristeilijä John Miltonin näköalabaari jäi votkatulvan alle?
Kaikki alkoi varieteekannelta. Esitys oli hyvinkin puolivälissä, kun äkkiä trapetsitaiteilija, herra Polmov näki yläilmoistaan epämääräisen tutut kasvot yleisön joukossa. Valonheittimen pyörähdys sattui niihin, ja trapetsillaan herra Polmov äkkiä tuli täysin järjenvastaisesti ajatelleeksi jälleen aikojaan akatemian Yleisen hallintatieteen laitoksella, niitä yömyöhään venyneitä keikkoja, jotka kuuluivat erottamattomasti siihen aikaan menneisyyttä.
Soodalasi, tulitikut, - ei tulitikkuja, painava, kultainen sytytin. Hän tiesi puhuneensa tuon ihmisen kanssa, mutta sitä, oliko kohtaaminen ollut miellyttävä, hän ei saattanut muistaa. Yläilmoissa hänen lävitseen kulki outo, vetelä väristys. Se oli jokin Yleisen hallintatieteen keikka, epävirallinen, jolta puuttui viraston siunaus ja josta ei jäänyt jälkiä arkistointitietokantoihin. Ja niistä maksettiin - vaikkakin vähän - aina käteisellä.
Äkkiä herra Polmovista tuntui, että esityksen jälkeen hän sulkeutuisi visusti omaan kopperoonsa ja lähettäisi huonepalvelusta jonkun noutamaan iltapalaa.
Polmovin osuus päättyi, hän laskeutui huimasta korkeudesta esiripun reunan takana pieniä alumiinipuolaisia köysitikkaita ja kuivaili hikeä kämmenistään. Hän oli juuri ehtinyt pukusuojaan ja riisua paitansa, kun esityksen suosionosoituset räjähtivät ilmoille ylempänä ja kaikuivat metallista käytäväputkea pitkin. Samalla kuului askelia ja käytävässä soi kulunvalvonnan messinkinen summeri. Ruusujen tuoksu tuntui jo nyt vahvana.
(Jatkakaa, jatkakaa!)
Kaikki alkoi varieteekannelta. Esitys oli hyvinkin puolivälissä, kun äkkiä trapetsitaiteilija, herra Polmov näki yläilmoistaan epämääräisen tutut kasvot yleisön joukossa. Valonheittimen pyörähdys sattui niihin, ja trapetsillaan herra Polmov äkkiä tuli täysin järjenvastaisesti ajatelleeksi jälleen aikojaan akatemian Yleisen hallintatieteen laitoksella, niitä yömyöhään venyneitä keikkoja, jotka kuuluivat erottamattomasti siihen aikaan menneisyyttä.
Soodalasi, tulitikut, - ei tulitikkuja, painava, kultainen sytytin. Hän tiesi puhuneensa tuon ihmisen kanssa, mutta sitä, oliko kohtaaminen ollut miellyttävä, hän ei saattanut muistaa. Yläilmoissa hänen lävitseen kulki outo, vetelä väristys. Se oli jokin Yleisen hallintatieteen keikka, epävirallinen, jolta puuttui viraston siunaus ja josta ei jäänyt jälkiä arkistointitietokantoihin. Ja niistä maksettiin - vaikkakin vähän - aina käteisellä.
Äkkiä herra Polmovista tuntui, että esityksen jälkeen hän sulkeutuisi visusti omaan kopperoonsa ja lähettäisi huonepalvelusta jonkun noutamaan iltapalaa.
Polmovin osuus päättyi, hän laskeutui huimasta korkeudesta esiripun reunan takana pieniä alumiinipuolaisia köysitikkaita ja kuivaili hikeä kämmenistään. Hän oli juuri ehtinyt pukusuojaan ja riisua paitansa, kun esityksen suosionosoituset räjähtivät ilmoille ylempänä ja kaikuivat metallista käytäväputkea pitkin. Samalla kuului askelia ja käytävässä soi kulunvalvonnan messinkinen summeri. Ruusujen tuoksu tuntui jo nyt vahvana.
(Jatkakaa, jatkakaa!)
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.