paras hetkenne?

oli, kun lapsen ensimmäinen sana oli äiti. Sitten myöhemmin se oli, kun hän oppi ajamaan polkupyörää ilman apupyöriä. Ja sen jälkeen, kun hän huolehtii itsenäisesti koulutyöstään ja ei renttuile kaupungilla....Uusia parhaita hetkiä odotellaan.

ja lisää kertyy koko ajan. En osaa niistä poimia edes top-ten listaa saatikka sitten sitä yhtä parasta. Mutta tässä yksi joka mieleen pulpahti reilun puolentoista vuoden takaa.

Kuopukseni oli silloin ihan pikkuinen vauva vielä, vain muutaman kuukauden ikäinen. Hänen ohellaan kotona oli kanssani päivisin oma yksivuotiaani, Wilma, sekä yksivuotias vaikeavammainen lapsenlapseni, Lyle.

Lylen motorinen kehitys oli viiveistä ja siinä vaiheessa kun pieni tätinsä jo tepsutteli omin jaloin ja Lyleä jumpattiin vielä päivittäin kääntymisessä ja niskan vahvistamisessa jne. Vaikka Lyle ei siis oikeastaan osannut vielä omin neuvoin liikkua, niin sitkeästi pieni neito aina mummin sängyllä kieri kunnes pääsi ihan vauvaan kiinni. Parasta pienen siskontytön maailmassa oli ilman muuta pikkuinen eno, joka oli motoriselta kehitykseltään samalla tasolla ja jolla kaiken lisäksi oli paksu pehmä tukka joka kutitti niin kivasti Lylen kämmentä, kun sitä vauvan pään yllä liikutettiin.

Yhtenä päivänä, pienten käydessä päiväunille katselin hymyillen kuinka Lyllis oli jälleen onnistunut pääsemään ihan vauvan selän taakse. Motivoijana pikkueno peittosi milloin vain akikki hankkimamme erikoisvalmisteiset kehitystä tukevat lelut.

Wilma kiipesi toiselle puolelle ja asetteli nallet ja nuket päiväunille nekin. Sitten hän laski oman päänsä tyynylle Lylen ja vauvan viereen, otti hellästi Lylen kädestä kiinni, ohjasi sen vauvan hiuksille, auttoi hetken Lyleä silittämään pienokaisen hiuksia, minkä jälkeen pujotti omat sormensa siskontyttönsä sormien väliin ja laski ne alemmas vauvan ympärille.

Muutaman minuutin kuluttua kaikki kolme olivat unessa.