Kun muutimme yhteen asumaan mieheni kanssa, kuvittelin, että mieheni sisustaa olohuoneen ja työhuoneensa ja minä muut huoneet. Ajattelin, että makumme ovat niin erilaisia, että emme ehkä pystyisi sisustamaan yhdessä. Olin etukäteen viisas...
Olimme molemmat asuneet jo yli kymmenen vuotta yksin. Miehelläni oli yksin asuessa siistiä ja minulla melko siistiä. Miksi meillä nyt sitten on tiskivuoria ja vaatekasoja lattioilla? Miksi asuntomme muistuttaa toisinaan jätevuorta, jonne vieraita ei kehtaa pyytää kylään? Kysyn vain.
Mieheni huonekalut täyttävät yhä edelleen olohuoneemme. Mieheni varmaan loukkaantuisi, jos sanoisin, että hänen sohvansa aiheuttaa minulle psyykkisiä ongelmia: siinä on kaikki värit haaleina ja olen kokeillut sen kanssa yli kymmenet verhot, enkä ole ollut mihinkään niistä tyytyväinen. TIETENKIN hänen muinaiset verhonsa olisivat sopineet sohvan kanssa, mutta en voi sietää jostakin syystä ajatustakaan niistä, joten vaivihkaa hävitin niistä toisen. Ei. Parempi ilman verhoja, kuin hänen vanhojen verhojensa kanssa. Hänen mielestään yöpöytänä käyttämäni puulaatikko/ puuarkku näytti halvalta, eikä hän antanut ruuvata makuuhuoneen seinälamppua kiinni seinään. Kun sitten esimerkiksi halusin tilapäisesti sisustaa sinisellä valolla punaisten verhojen kanssa, ei se sopinut hänelle. Makuuhuoneen uudesta sängystä sensijaan luultavasti pidämme molemmat.
Perimme vanhan talon ja mieheni remontoi muutamia sen huoneista. Annoin hänen vapaasti valita tapetit ja olen niihin melko tyytyväinen. Jostain syystä hän antoi minun valita sohvan huoneeseensa ja vähän pieleenhän se valinta näin jälkikäteen katsoen meni. Miksi, todella, emme voisikin sisustaa omat huoneemme, kuten ennen yhteen muuttoamme aioin ja oletin? Kun ostin vanhan talon yläkertaan uuden lampun, poisti hän sen ja minä ruuvailin lampun sittenkin takaisin, minkä jälkeen hän eräänä iltana riippui karjuen lampussa niin kauan, että se varmasti oli irti katosta. Meillä ei nyt ole ko. huoneesssa lamppua, koska en henkisesti jaksa ruuvata vanhaa lamppua paikalleen. Sisustin oman mieleni mukaan kauan ko. huonetta ja yritin olla ROMANTTINEN ja MODERNI. Sitten mieheni osti huoneeseen VANHANAIKAISEN sohvan. Olkoon sitten sen modernismin kanssa! Näinkin huone on ihan ok.
On turha olettaa, että toisella on huono maku. Täytyy vain muistaa, että hän aidosti RAKASTAA liikkeensä vanhaa pöytää, kuten minäkin aidosti pidän esimerkiksi jättisuuresta kirjoituspöydästäni. Toisen makua ei saa välttämättä muuttumaan.
Olen nyt salaa ostanut olohuoneeseen uuden verhokankaan ja saatuani verhot ommeltua odotan julmaa tuomiota... Miksi minä haluan vaihtaa ne? Ne muistuttavat minua luultavasti vanhasta ihmisestä, joka asui tässä ennen meitä ja minä en halua ajatella häntä joka päivä.
Kun emme ajoissa ole sopineet, että niin, sisustammme jokainen omat huoneemme YKSIN, niinpä salaa hipsin nyt taas verhoja ompelemaan.
Vakavaa vai ei?
Olimme molemmat asuneet jo yli kymmenen vuotta yksin. Miehelläni oli yksin asuessa siistiä ja minulla melko siistiä. Miksi meillä nyt sitten on tiskivuoria ja vaatekasoja lattioilla? Miksi asuntomme muistuttaa toisinaan jätevuorta, jonne vieraita ei kehtaa pyytää kylään? Kysyn vain.
Mieheni huonekalut täyttävät yhä edelleen olohuoneemme. Mieheni varmaan loukkaantuisi, jos sanoisin, että hänen sohvansa aiheuttaa minulle psyykkisiä ongelmia: siinä on kaikki värit haaleina ja olen kokeillut sen kanssa yli kymmenet verhot, enkä ole ollut mihinkään niistä tyytyväinen. TIETENKIN hänen muinaiset verhonsa olisivat sopineet sohvan kanssa, mutta en voi sietää jostakin syystä ajatustakaan niistä, joten vaivihkaa hävitin niistä toisen. Ei. Parempi ilman verhoja, kuin hänen vanhojen verhojensa kanssa. Hänen mielestään yöpöytänä käyttämäni puulaatikko/ puuarkku näytti halvalta, eikä hän antanut ruuvata makuuhuoneen seinälamppua kiinni seinään. Kun sitten esimerkiksi halusin tilapäisesti sisustaa sinisellä valolla punaisten verhojen kanssa, ei se sopinut hänelle. Makuuhuoneen uudesta sängystä sensijaan luultavasti pidämme molemmat.
Perimme vanhan talon ja mieheni remontoi muutamia sen huoneista. Annoin hänen vapaasti valita tapetit ja olen niihin melko tyytyväinen. Jostain syystä hän antoi minun valita sohvan huoneeseensa ja vähän pieleenhän se valinta näin jälkikäteen katsoen meni. Miksi, todella, emme voisikin sisustaa omat huoneemme, kuten ennen yhteen muuttoamme aioin ja oletin? Kun ostin vanhan talon yläkertaan uuden lampun, poisti hän sen ja minä ruuvailin lampun sittenkin takaisin, minkä jälkeen hän eräänä iltana riippui karjuen lampussa niin kauan, että se varmasti oli irti katosta. Meillä ei nyt ole ko. huoneesssa lamppua, koska en henkisesti jaksa ruuvata vanhaa lamppua paikalleen. Sisustin oman mieleni mukaan kauan ko. huonetta ja yritin olla ROMANTTINEN ja MODERNI. Sitten mieheni osti huoneeseen VANHANAIKAISEN sohvan. Olkoon sitten sen modernismin kanssa! Näinkin huone on ihan ok.
On turha olettaa, että toisella on huono maku. Täytyy vain muistaa, että hän aidosti RAKASTAA liikkeensä vanhaa pöytää, kuten minäkin aidosti pidän esimerkiksi jättisuuresta kirjoituspöydästäni. Toisen makua ei saa välttämättä muuttumaan.
Olen nyt salaa ostanut olohuoneeseen uuden verhokankaan ja saatuani verhot ommeltua odotan julmaa tuomiota... Miksi minä haluan vaihtaa ne? Ne muistuttavat minua luultavasti vanhasta ihmisestä, joka asui tässä ennen meitä ja minä en halua ajatella häntä joka päivä.
Kun emme ajoissa ole sopineet, että niin, sisustammme jokainen omat huoneemme YKSIN, niinpä salaa hipsin nyt taas verhoja ompelemaan.
Vakavaa vai ei?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.