Haluaisin avata keskustelun siitä, että miksi liian useat äidit vastustavat sitä ajatusta, että lapsi olisi isällään enemmän kuin pari kertaa kuussa. Eli tämä topic ei ole heille, joiden lapsien isät eivät pätkän vertaa välitä lapsestaan tai heille, joiden lapsien isät tekevät toistuvasti ohareita. Eikä heille, joilla on viikko viikko systeemi.
Eli jos lapsen äiti on sitä mieltä, että isälle riittää kun hän saa olla lapsensa kanssa joka toinen viikonloppu. Niin olisitteko itse valmiita siihen, että lapsi olisi isän kanssa 26 vuorokautta kuussa ja teillä 4 vuorokautta kuussa? Olisiko se teille riittävä? Jos ei, niin miksi silti ajattelette, että kyseinen aika riittäisi isälle? Ja ennen kaikkea, tässähän ei ole kysymys isän oikeudesta lapseen, vaan lapsen oikeudesta viettää aikaansa myös isän kanssa.
Meillä kun miehen exä on sitä mieltä, että joka toinen viikonloppu on riittävä isä-lapsi suhteelle. Isä on joskus kääntänyt asian toisin päin, eli miltä äidistä tuntuisi, jos lapsi olisi hänellä vain joka toinen viikonloppu. Äiti vetoaa siihen, että isä-lapsi suhde on ihan eri asia kuin äiti-lapsi suhde. Ja siihen, että isä on jo TOTTUNUT olemaan lapsesta erossa, joten näin voidaan tehdä jatkossakin. Ja että koska lapsi ei ole koskaan tottunut olemaan äidistään erossa, niin lasta ei myöskään saa pidemmäksi aikaa antaa isälle. Ja isä on kuitenkin ollut lapsen elämässä koko lapsen elinajan.
Millä logiikalla siis äiti on muka parempi kuin isä ja isä-lapsi suhde voidaan turmella tällä tapaa? Joo ja tiedän toki että äiti kantaa sisällään lastansa jo 9 kk ajan, synnyttää ja imettää, mutta sekö tekee oikeuden päättää, että isä on huonompi eikä isällä ole oikeus saada lastaan muuta kuin joka toinen viikonloppu?
Eli jos lapsen äiti on sitä mieltä, että isälle riittää kun hän saa olla lapsensa kanssa joka toinen viikonloppu. Niin olisitteko itse valmiita siihen, että lapsi olisi isän kanssa 26 vuorokautta kuussa ja teillä 4 vuorokautta kuussa? Olisiko se teille riittävä? Jos ei, niin miksi silti ajattelette, että kyseinen aika riittäisi isälle? Ja ennen kaikkea, tässähän ei ole kysymys isän oikeudesta lapseen, vaan lapsen oikeudesta viettää aikaansa myös isän kanssa.
Meillä kun miehen exä on sitä mieltä, että joka toinen viikonloppu on riittävä isä-lapsi suhteelle. Isä on joskus kääntänyt asian toisin päin, eli miltä äidistä tuntuisi, jos lapsi olisi hänellä vain joka toinen viikonloppu. Äiti vetoaa siihen, että isä-lapsi suhde on ihan eri asia kuin äiti-lapsi suhde. Ja siihen, että isä on jo TOTTUNUT olemaan lapsesta erossa, joten näin voidaan tehdä jatkossakin. Ja että koska lapsi ei ole koskaan tottunut olemaan äidistään erossa, niin lasta ei myöskään saa pidemmäksi aikaa antaa isälle. Ja isä on kuitenkin ollut lapsen elämässä koko lapsen elinajan.
Millä logiikalla siis äiti on muka parempi kuin isä ja isä-lapsi suhde voidaan turmella tällä tapaa? Joo ja tiedän toki että äiti kantaa sisällään lastansa jo 9 kk ajan, synnyttää ja imettää, mutta sekö tekee oikeuden päättää, että isä on huonompi eikä isällä ole oikeus saada lastaan muuta kuin joka toinen viikonloppu?
Vastaukset 51
Vanhimmat
Sulla on väärä palsta kysyä tätä asiaa, paras tapa hiljentää keskustelu tällä palstalla on ottaa tämä sukupuolikysymys esiin. Suurin osa äideistä ei edes osaa vastata tähän, "sehän vaan on niin". Jos mies haluaa lapset, yrittää hän varastaa tai erottaa lapset äidistään (paha, PAHA!) ja jos nainen tekee saman niin tottakai hän ajattelee vain lastensa parastaan. Siis tällä palstalla.
Tosielämässä tämä ei tietenkään ole totuus, nykyaikana moni isä on enemmän "äiti" kuin äiti itse. Toki edelleen on totta että näiden vastuuttomien isien joukko on suuri ja paljon esillä tällä palstalla. Mutta kun nämä karsitaan pois ja otetaan vielä pois muuten hyvät mutta paljon työtätekevät isät, niin jää edelleen varmaan sellainen 25-35% iseistä jotka olisivat yhtä hyviä tai parempia lähivanhempia kuin äiti konsanaan. Kun siihen vielä lisää sen että nämä isät joutuvat oikeasti taistelemaan oikeudestaan, he myös usein arvostavat sitä "arkea" enemmän ja sitä kautta yrittävät olla vieläkin parempia vanhempia. Kuinka monen lähi-isän olet nähnyt valittelevan elatuksen vähyyttä tai karseaa arkea tällä palstalla?
Itse olen pari kertaa jo kommentoinut muutamaa juttua tällä palstalla. Olen juuri vaiheessa jossa joudun todistelemaan että olisin parempi lähivanhempi kuin ex-vaimoni. Minulla on paremmat tulot, pystyn pitämään vanhan kodin, olen aina ollut lasteni henkinen tuki ja turva (se "äiti") jota he ikävöivät ym. ym. Silti pelkään että oikeudessa nämäkin käännetään minua vastaan ja lapset annetaan äidilleen, joka viimeisen vuoden ajan lähinnä pyöritelly muutamaa avioliiton ulkopuolista suhdetta joista viimeisimmän matkaan sitten lopullisesti "haksahti".
haluaa viettää viikonloppuja lapsensa kanssa.
Yksi mahdollisuus olisi tietysti sellainen, että isä olisi lapsen kanssa lauantait ja äiti sunnuntait, jos siis huoltajat asuvat lähekkäin.
Neuvoisin sinua kuitenkin olemaan puuttumatta tuohon asiaan. Asia ei kuulu sinulle.
Sanoinko minä jossain vaiheessa, että kaikki viikonloput isän luona? EN!
Tarkoitin että olisi esim. viikko-viikko systeemi (tosin näin vastahakoisilla väleillä tässä tapauksessa se tuskin onnistuu), tai että toisella viikolla olisi viikonloppu, toisella esim. 2-3 arkipäivää. Tai jotain vastaavaa.
Tai mitä te äidit vastaatte siihen, että jos te niin hanakasti haluatte lähihuotajuutta, niin miksei se voisi olla myös isällä? Jos te vakuuttelette isälle, ettei mikään muutu lapsen ja isän välillä ettekä te koskaan tule kieltämään isältä oikeutta lapseen tai lapselta oikeutta isään. Niin mikä tarve ylipäätään teillä sitten on saada lähihuotajuutta? Eihän lähihuoltajalla ole oikeus kuitenkaan päättää lapseen liittyvistä asioista yksistään. Miksipä siis ette voi olla etä ja antaa isälle samat oikeudet kuin mitä itse käytätte.
vanhempansa luona. Viikko hoito systeemi ei ole koskaan lapsen edeun mukainen. Mitä isommaksi lapsi tulee, sen tärkeämpi oma pysyvä koti on. Tiedän tapauksia, joissa murrosikäiset ovat kokonaan lopettaneet vierailut etävanhempansa luona siitä syystä, että he haluavat olla omassa kodissaan ja kavereillaan eikä toisen vanhempansa uusperheessä.
Hankkikaa yhteisiä lapsia, niin sinulla ei ole aikaa ajatella tuollaisia ja miehesikin kaipaa edellisen avioliittonsa lapsia entistä vähemmän.
Äidillä on suurempi oikeus lapsiinsa kuin isällä, koska hän on ne lapset synnyttänyt ja hoitanut ne, kun ne olivat pieniä. Isät eivät useinkaan tee yhtään mitään eivätkä välitä laspsistaan ennen avioeroa. mutta taistelevat lapsistaan kynsin hampain, kun ero tulee.
Synnytä itse ensin omia lapsia, niin katsotaan oletko valmis luopumaan niistä sovinnolla, kun miehesi ottaa eron sinusta ja nai taas seuraavan naisen.
Juuri näin.
Se on siinä.
Voiko selvemmin enää sanoa.
Nyt kolahtaa ja kovin, odota vain ;)
Ja kohta muutama /yksittäinen/ isukki vaatii sinulta selitystä heidän äidinoikeuksistaan, koska he ovat hoitaneet lapsensa syntymästä saakka ja lapsen äiti ei ole koskaan välittänyt lapsesta jne.
Kaikki tutkimustulokset puoltavat viikko-viikko systeemin paremmuutta lapsen tulevaisuuden kehityksen kannalta. Mutta toki jos "lapsen etu" on se mikä kulloinkin sattuuu katkeraa mammaa miellyttämään, niin sitten tietysti täytyy lapsen luopua "pahis" isästään.
Minua kiinnostaa kovasti, miten synnyttäminen korreloi äitiyden pyhyyden = paremman vanhemmuuden kanssa? Meneekö se niin, että jos on ollut erityisen vaikea raskaus ja/tai synnytys, sitä on sitten parempi äiti kuin ns. "vähemmän kärsineet"?
Tuntuu siltä, että synnyttämisellä patsastelevat lähinnä ne, joiden äitiyden ainoa merkittävä hetki se on ollut?
kun onheidät jättänyt. Sitten hän alkaa heistä riitelemään ja kiinnostumaan kun on jo myöhäistä. Sopia kysyy, että miksi se isyys herää vasta sitten, kun on leikkinyt tulella.
Kyllä olen samaa mieltä, että äidin sana painaa enemmän lähes joka asiassa. Äiti se useimmiten lapset hoitaa niin liitossa kuin eronkin jälkeen.
Näin ehkä sinun lähipiirissäsi, joka kertoo paljon millaisessa sosiaalisessa ympäristössä elät. Itse olen akateemisesti koulutettu ja kuulun siihen ns. hyvin toimeentulevien joukkoon jota monesti kadehtidaan, samoin kuin lähisukukin ja ystävät, jotka ovat samasta piiristä. Suurin osa miespuolisista tutuistani on niitä kilttejä, rauhallisia, uskollisia ja monella tapaa aktiivisia miehiä ja vanhempia. Sanoisin että tästä noin 20-30 perheen otoksesta about 50-75% isistä osallistuu lastensa elämään ja kasvatukseen tasavertaisena puolisoidensa kanssa. Sitten on pieni joukko kovasti työtätekeviä/matkustavia isejä joiden puolisot joutuvat pakostakin ottamaan isomman roolin kasvatuksesta, ja joukkoon mahtuu myös muutama vastaava "reissu"-äiti. Yhtään lastansa hylkivää tai väheksyvää isää en tunne, muuta kuin ystäväjoukkoni ulkopuolelta (esim. pari vuokralaisperhettä, joissa meno on joskus aika hurjaa seurattavaa miehen osalta)!
Ystävieni osalta muutaman avioliitto on toki päätynyt eroon ja voin sanoa että about 50/50 taitaa mennä huoltajuudet, on viikko-viikko systeemiä ja sekä lähi-isää että -äitiä. Kukaan tuntemani isä ei ole hylännyt lapsiaan eron jälkeen.
Itse olen hakemassa lähihuoltajuutta koska uskon että lapsieni on parempi minun luonani kuin äitinsä, kaikki ovat kovasti kiinni minussa ja haluavat jäädä vanhaan kotiin. Ei äitikään paha ole, huolehtii toki lapsista, mutta on vähän "kylmää" tyyppiä siten että lapset hakevat ennemmin turvaa ja hellyyttä minulta (äidille tärkeämpää että kotona ollaan hiljaa ja joka paikka on tip-top).
Pitkä tarina eikä tässä tainnut oikein pointtia olla, halusinpa vaan taas kerran tuoda esille että turha niitä omien kokemuksien mukaan on alkaa isien merkitystä väheksymään, se kertoo vain siitä että olette omat puolisonne valinneet huonosti (kuten tein minäkin!)
Onko sinulla hyvin heikko itsetunto vai hyvin hyvin heikko itsetunto, kun sanot:
"Näin ehkä sinun lähipiirissäsi, joka kertoo paljon millaisessa sosiaalisessa ympäristössä elät. Itse olen akateemisesti koulutettu ja kuulun siihen ns. hyvin toimeentulevien joukkoon jota monesti kadehtidaan, samoin kuin lähisukukin ja ystävät, jotka ovat samasta piiristä."
Sinun akateemisuudellasi ei ole mitään merkitystä, jos egosi on todelllakin noin pakkasen puolella.
Akateemisen ystäväpiirisi "muutamaan" eroon mahtuukin yllättävän paljon erilaisia huoltajuuksia
*naurattaa nikinvaihtajan kompurointi*
Sanoinko minä jo, että onko minulla omia lapsia vai ei. Mietippä sitä ;-)
Äidillä on mystinen suhde lapseen..blaablaa..sydänääniä kohdussa...blaablaa..vain Äiti voi tietää...blaablaamieht ovat syy sotiin ... blaablaa
Minulle äitiys on pyhää, enkä pidä siitä, että pilkkaat minulle tärkeäintä asiaa maailmassa.
Suhteessani lapseen ei ole mitään mystistä, vaikka niin vähättelevästi sanot ja yrität olla vitsikäs. Suhde lapseen on hyvin voimakas ja se alkoi kehittyä jo raskauden alussa. Ehkä kaikki äidit eivät koe niin, en ole asiantuntija kuin omalla kohdallani.
Jos lapsen isä olisi toista mieltä kanssani, hän ei olisi lapsen isä. Meille tämä rooliajattelu on ollut aina itsestään selvää. Hän rakastaa lastaan omalla hiljaisella, voimakkaalla tavallaan, olemalla hieman sivussa, ja minä olen äitimaa-emo, jonka elämäntehtävänä oli odottaa, synnyttää, ruokkia meidän jälkeläisemme ja huolehtia lapsen tarpeista siihen saakka, kunnes hän on valmis selviytymään omin avuin.
Rakastin lapseni isää hyvin paljon ja lapsi on sen rakkauden tulos. Vaikka olemmekin eronneet kauan sitten, eikä hän ole arkielämää kanssamme viettänyt juuri koskaan, en vähättele häntä isänä, mutta mikä tärkeintä, hän on aina ymmärtänyt "mystisen" suhteeni lapseen. Hän ei ikinä vähättelisi tai pilkkaisi minua siitä. Kuten sinä ja samanhenkiset tässäkin ketjussa teette. Mutta lapseni isä onkin maskuliininen ja henkisesti vahva mies.
Elän tällä hetkellä hyvin surullista vaihetta elämässäni, vaikken sitä lapselleni näytä. Iloitsen hänen kanssaan hänen uudesta kodistaan ja itsenäisestä elämästään. Sekin on rakkautta. Osata luopua ja päästää lapsesta irti.
Millä sinä perustelet, ettei äidillä voisi olla aivan erityistä suhdetta lapseen?
Et millään, olet vain päättänyt olla sitä mieltä omien toteutumattomien toiveittesi ja katkeruutesi pohjalta.
"Millä sinä perustelet, ettei äidillä voisi olla aivan erityistä suhdetta lapseen? "
Millä sinä perustelet, etteikö ISÄLLÄ MYÖS voisi olla aivan erityistä suhdetta lapseen?
Kirjoitatko myös nimellä Tarja H.Alonen?
En ottanut kantaa viikonlopputapaamisiin ja niiden estämiseen vaan pilkallisesti äitiyteen suhtautuvaan viestiin, joka oli Tarja H.Alonen kirjoittama.
Eiköhän edellisessä viestissäni tullut sanottua jo kaikki.
Voit yrittää haastaa jonkun typerämmän kanssa riitaa, minusta ei ole siihen.
Kaikkea ei voi maailmassa tasa-arvoistaa. Äidin ja lasten välinen suhde alkaa jo odotusaikana. Äiti tuntee lapsen kehittyvän sikiöaikana. tuntee liikkeet yms. Tällöin useimmiten syntyy äidin ja lapsen välille vuorovaikutus (normaalisti). Äidille odostusaika on valmistautumista äitiyteen. Isällä ei ole samanlaista fyysistä kosketuspintaa sikiöön. Isän kasvu ja suhde alkaa muodostumaan syntymän jälkeen, kun lapsi on konkreettinen. Isän ja lapsen suhde muodostuu yhteisten tapahtumien ja kokemusten kautta. Äitysloma vahvistaa vielä lapsen ja äidin välistä sidettä. Siinä suhteessa pienelle lapselle äiti on objektina isää tärkeämpi. Lapsen kasvaessa isän rooli muuttuu merkityksellisemmäksi ja riippuvuus äidistä vähenee. Toki jos äiti esim. kuolee synnytyksestä ja hoitavana henkilönä on isä, niin tässä suhteessa isä on tärkein objektisuhde. riippuu siis paljon siitä minkä ikäisestä lapsesta on kysymys. Mielestäni kuitenkin riippuu paljon tilanteesta missä iässä (lapsen) avioero ot tapahtunut. Mitkä ovat olleet lasten suhteet vanhempiin. Kyllä isä on merkityksellinen lapselle, siitä ei ole epäilystäkään ja toisaalta koko kysymyksen asettelu on sinäänsä korni, koska kysymys ei ole isän tai äidin suhteesta lapseen vaan lapsen suhteesta isään tai äitiin. Vanhemmat vaikuttavat itse siihen, että suhde lapseen kehityy. Molempien vanhempien tulee se mahdollistaa. Jos äidillä on tarvetta rajoittaa lapsen ja isän tapaamista on syynä äidin omat pyrkimykset, jotka naamioidaan lapsen eduksi. Mielestäni kun puhutaan lapsen edusta tulee aidosti ajatella lapsen etua. On helppoa rajoittaa lapsen tapaamismahdollisuuksia perustellen lapsen edulla, mutta onko kuitenkin taustalla omat motiivit, jotka eivät liity lapseen?
Minulla on 3 lasta ja olen eronnut sekä olen etäisä. ex:ni ei ole rajoittanut tapaamistani, mutta välimatkan vuoksi tapaamiset on viikonloppuisin (2xkk
Yleensä kun kaksi täyspäistä vanhempaa niin MOLEMMAT ovat hyviä ja MOLEMMILLA on erityinen suhde lapseen. Äidit tosin useimmin ajattelevat itseään parempina.Perusteet ovat yleensä yhtä huonoja kuin väittäisi että naiset ovat parempia ruoanlaittajia kuin miehet...
Siis pelkkiä väitteitä ilman todellista tutkittua pohjaa...näin siis imetysajan jälkeen mielestäni molemmat sopivat lähihuoltajaksi. Fiksuus punnitaan yleensä toisen arvostuksessa ja tapaamisten edistämisessä yms.
viestisi luettua että mitäs se sinulle kuuluu miten isä ja eksänsä lastensa asiat huolehtivat?Kuitenkin oot asianosaton koko asiaan vaikka/jos isän kanssa asutkin.
Joskus voi vaan asiat mennä enempi sotkuisemmaksi kun noihin tavallaan arkoihin asioihinkin äitipuolet tai isäpuolet työntyy vatvomaan.
Kuule kyllä se minulle kuuluu siinä vaiheessa, kun isä ikävöi toistuvasti lastaan ja voi pahoin. Minun tehtäväni on olla miehen rinnalla ja tukea häntä kun hänellä on vaikeaa. Ja hänellä on liian usein vaikeaa siksi, että lapsi ei saa äidin mielestä tulla isän luo. Lisäksi lapsi ikävöi toistuvasti isää ja itkee sen perään. Joten kyllä tämä asia kuuluu minulle niin kauon kuin näen että rakkaani voi pahoin. Sinunko mielestä parisuhde on sitä, että toista ei tueta? Olisiko parempi, että olisin samanlainen kuin minun isäni nykyinen naisystävä on. Siis sellainen, että se haukkui meitä sisaruksia selän takana, päin naamaa, isän kuullen ja ilman. Enkä koskaan ole saanut mennä isäni kotiin, koska ko. nainen on siellä käyttänyt määräämisvaltaa. Tällainenko minun pitäisi olla?
"mitäs se sinulle kuuluu miten isä ja eksänsä lastensa asiat huolehtivat?"
Eivät isä ja hänen exänsä lapsen asioista huolehdikaan. Niistä huolehtii vain ja ainoastaan lapsen äiti, koska lapsen äiti ei anna isälle mahdollisuutta huolehtia lapsen asioista vaan on siinä uskossa, että sana "lähihuoltajuus" tarkoittaa totaalista itsemääräämisoukeutta _kaikesta_ lapseen liittyvästä.
Ihminen pelkää muutosten edessä ja ottaa siksi käyttöönsä kaikki puolustuskeinonsa arjen muutoksissa. Eron hetkellä arki muuttuu vähiten sillä, joka saa jatkaa asumistaan lastensa kanssa omassa kodissaan. Menköön aiheeni sukupuoleen mutta totta on, että äidit ovat vahvoilla neuvoteltaessa viranomaisten kanssa huoltajuudesta ja tapaamisoikeuksista. Siinä missä äiti neuvottelutilanteessa itkee hätäänsä isä sanoo:"Perkele, mä kaipaan mun lapsiani" ja nämä sanat sanottuaan isä on samantien viranomaisten silmissä se epäsopivampi vanhempi. Huoltajuusneuvottelut olisikin pidettävä aina niin, että läsnä olisi viranomaisten puolelta sekä mies- että naispuolinen neuvottelija. Tällöin vanhempien tunnereaktiot voisivat pysyä päätösvaiheessa varsinaisten asioiden ulkopuolella.
Toinen äitien ja viranomaisten äitipainotteiseenajatteluun vahvasti vaikuttava seikka on heidän suhteensa omaan isäänsä. Tämän voisi kuvata lyhyesti sanonnalla "kun on lusikalla annettu ei voi kauhalla vaatia". Jälkiviisaana tulenkin antamaan lapsilleni neuvoksi omaa perhettään perustaessaan, että menisivät hetkeksi anoppilaan asumaan ja seuraamaan appivanhempien suhdetta toisiinsa ja lapsiinsa.
Totuushan on, että keskivertoihmisellä -sekä miehellä että naisella- on kyky pitää huolta lapsistaan. Kaikki muut selitykset ovat pelkkää muutosvastaisuutta :) Minun isäni on paras maailmassa ja niin ovat myös lasteni isät -parhaita maailmassa omille lapsilleen ;)
Eräs ongelma mies- ja naiskiintiiöidyssä sosiaalitoimessa on se, että vehkeistään huolimatta he kaikki ovat tyttöjä 8-D
Voisi sinunkin kellosi ääni muuttua, jos olisit kokenut jotain hyvin negatiivista, joko sosiaalitoimen ja/tai lastesi isän taholta. Puhumattakaan omasta lapsuudestasi.
Mutta kun elämä on ollut kuin silkkiä vaan, on niin (kirosana) helppoa olla oikeassa joka asiassa.
Tuntemattomana ihmisenä vedät avoimista mielipiteistäni rohkeita päätelmiä koskien minun elämääni lapsuudestani lähtien. Erolapsena ja kuuden lapsen yksinhuoltajana onnittelen sinua rohkeudestasi ja toivotan menestystä kaikessa mihin ryhdyt.
Ei lapsena koettu vanhempien ero pitäisi olla mikään mainitsemisen arvoinen trauma, eikä tämän päivän Suomessa yksinhuoltajuuskaan ole mikään Big Deal! Taloudellisesti olet pärjännyt varmasti hyvin ja jos kirjoituksistasi olen oikein päätellyt, yksinhuoltajuutesi on todellakin yksinhuoltajuus, eikä sinulla taida pahemmin olla ongelmia exästäsi. Jos olisi ollut, et kirjoittaisi noita avoimen omahyväisiä mielipiteitäsi niin opettavaiseen sävyyn.
Todennäköisesti olen sinua huomattavasti vanhempi, ja minulla pitäisi olla jo ymmärrystä olla vastaaamatta lapsellisiin vuodatuksiisi, mutta tällä kertaa en voinut hillitä itseäni.
Tämän sivuston kirjoittajista tuntuu osalla olevan järjetön tarve päteä omalla erinomaisuudellaan unohtaen kaiken inhimillisen.
Ei ole oikein että mies kokee isyytensä vain velvollisuutena, jos ei ole sydän mukana. Siitä kärsii molemmat, isä ja lapset. Isän täytyy haluta sitämyös itse, eikä niin että vaan odotetaan koska on isäviikonloppu, ja odotetaan koska voi lapset paluttaa takasin, että on taas velvollisuus suoritettu.
Meillä oli hyvin asiat kunnes hän löysi naisen, sitten alkoi se alamäki ja raju. Enää ei lapset kiinnostaneet eikä miehen kanssa voinut enää edes keskustella, kun hän alkoi haastamaan riitaa ihan tavallisista asioista.
Lapset jäi täysin.
Meidän sopimukseen kuului yksi ehto, että mies ei tuo naisiaan lasten eteen milloinkaan. Sillä he eivät sitten lasten elämään kuulu.
Minusta olisi ollut ihanaa jos mies kuuluisi lasten elämään vieläkin, mutta muut ovat tärkeämpiä. Kummallista kun mies itse lähtee, hän luopuu jopa lapsistaan, eikä välitä heistä. Se on syy miksi äiti on joskus tärkeämpi kuin isä, meillä ainakin, koska itse en ole koskaan lapsiani hylännyt enkä hylkää.
Minusta vaan olisi tuntunut pahalta jos joku nainen hääräisi lastemme kanssa, ja sotkisi heidän elämää, niin katsoimme parhaaksi, että jos mies haluaa olla isä hän on aina tervetullut lastmme elämään, mutta naiset pysykööt poissa, niitä emme tarvitse.
mitenkään parempi huoltaja kuin isä. Kumpikin kykenee halutessaan hoitamaan lapset yhtä hyvin tai huonosti. Lapset tarvitsevat molempia vanhempiaan ja ideaalitilanne tietysti on, että he näkisivät molempia vanhempiaan joka päivä. Erotessa se valitettavasti harvoin onnistuu.
Lapsen parhaan pitäisi tietysti olla etusijalla ja siksi ainoaa oikeaa vaihtoehtoa tapaamisille ei ole, lapset kun ovat yksilöitä. Yleisesti ottaen kuitenkin pidän lapselleni (pienenä ainakin) tärkeänä, että hänellä on yksi ja sama turvallinen ihminen, josta hänen ei tarvitse olla esimerkiksi viikkoa erossa usein. Ei edes toisen turvallisen ihmisen luona.
Näin ollen vaihtoehdoiksi jää lyhyet tapaamiset vaikka päivittäin, mutta se tietysti tarkoittaa, että välimatkan isän ja äidin välillä on riittävän lyhyt. Tai sitten lyhyet tapaamiset harvemmin. Isompana voi olla, että yhden tärkeän ihmisen läsnäolo jokapäiväisessä elämässä ei enää olekaan niin tärkeä.
Miksi se lähivanhempi ei sitten voi olla isä, vaan sen pitää nimenomaan olla äiti? Voisi se ollakin. Isä pystyy siihen ihan yhtä hyvin. Mutta miksi antaisin lapseni vakituisesti ihmiselle, jonka kanssa en edes tule toimeen, kun voin pitää lastani itsekin? Ja itse isä halusi minusta eroon, joten erosi sitten lapsestaankin.
"Mutta miksi antaisin lapseni vakituisesti ihmiselle, jonka kanssa en edes tule toimeen, kun voin pitää lastani itsekin?"
No mutta sama kysymys voidaan heittää toisinpäin. Eli miksi isä antaisi lapsensa lapsen äidille, ihmiselle, jonka kanssa hän ei edes tule toimeen!?
"Ja itse isä halusi minusta eroon, joten erosi sitten lapsestaankin."
Ahaa, tässä on tämä sama logiikka kuin meidän kuviossa. Eli lapsen äiti pettää ja ero tulee. Sen jälkeen mies löytää uuden ja on onnellinen uuden kanssa. Puolen vuoden "sinkkuilun" jälkeen lapsen äiti tajuaa, että on yksin (tai no, yksin lapsen kanssa). Isällä menee hyvin parisuhteessa. Kun isä yrittää nähdä lastansa, tokaisee lapsen äiti tämän tästä "itsehän sinä valitsit olla yksin ilman lasta. Muuta luokseni niin saat olla lapsen kanssa niin paljon kuin haluat". Ja kun isältä tulee kieltävä vastaus, niin alkaa isä-lapsi suhteella kiristäminen. Kun isä haluaa nähdä lastansa tokaisee lapsen äiti tämän tästä "itsehän valitsit toisen naisen etkä tullut eron jälkeen luoksemme. Joten valitsit toisen naisen etkä lastasi. Etkä näe lastasi jos et muuta luoksemme." Ja lause, joka on tullut liiakin tutuksi viime aikoina "tästä se taas nähdään että kaikki muu on tärkeämpää kuin lapsi". Että äidin logiikalla lapsi ei ole isälle tärkeä, jos isä ei palaa pettäjääidin luokse nähdäkseen lastansa.
Kiinnitin samaan asiaan huomioni, että kaksi edellistä kommenttia toimivat logiikan äiti=lapsi varassa.
Jos isä ei valitse äitiä, isä ei valitse lasta.
Hyvät naiset, teidät mies on hylännyt, ei lastaan. Te olette itse aiheuttaneet sen, että miehen on täytynyt jäädä ulkopuolelle lastensa elämästä. Jos olisitte tehneet velvollisuutenne vanhempana ja ihmisenä, olisitte työstäneet hylätyksi tulemisen tunteet ja jatkaneet elämäänne - sen sijaan että tarraudutte kiinni menneeseen lastenne kautta.
Surullisinta tässä on se, että kaltaisianne naisia tuntuu olevan paljon. Kuin myyttinen Medeia, lastensa surmaaja.
Miten selität ne isät, jotka hylkäävät lapsensa, kun nainen hylkää miehen?
Miten nainen vaikuttaa miehen päätökseen hylätä lapsi, jos naisen halu on säilyttää isä lapsen elämässä?
Jos mies olisi tehnyt velvollisuutenne isänä ja ihmisenä, hän olisi työstänyt hylätyksi tulemisen tunteen ja jatkanut elämäänsä - sen sijaan että tarrautuu kiinni lapsen äitiin lapsen kautta ja kostaa jätetyksitulemisen hylkäämällä lapsen.
Ehkä sotahistoria antaa siihen vastauksen, miksi äiti on tärkeämpi. Sodassa sotilaat kuollessaan huusivat viimeisinä sanoinaan useimmiten äitiä, ei koskaan isää. Ehkä äiti on kuitenkin se, jonka mies katsoo aina luotettavammaksi ja tahoksi joka tuo lohtua. Äidithän ovat kantaneet lasta sisällään, kärsineet synnytskivuista ja valvoneet heidän vuokseen. Ja siitä huolimatta, äiti rakastaa lastaan. Välillä tuntuu että isät unohtavat taidon lapsen rakkauteen, varsinkin kun uusi astuu kuvaan.
Nämä vetoamiset myyttiseen äitiyteen (9 kk raskaana synnytys imetys) perustelemaan äidin paremmuus tai tärkeys, ovat lievästi sanottuna ontuvia.
Entäs adoptiovanhemmat? Lienevät sijaisvanhempien lailla kerrassaan sekundatavaraa, kun minkäänlaisia raskauskipuja tai edes epiduraalissa tuntematta jääneitä kipuja ei ole esittää?
Minulle tulee mieleen rasistien antamat perustelut kannalleen. "Niin se vain on, että valkoiset ovat fiksumpia ja jotenkin vain myyttisesti puhtaampia blaablaablaa".
samassa mielessä vanhempia ollenkaan kuin normaalit vanhemmat, jotka ovat sekä lastensa biologisia vanhempia että heidän lähikasvattajiaan.
On mieletöntä kiistää äidin ja lapsen erityissuhde. Tuo suhde on aivan ainutlaatuinen asia. Hyvä isä tukee lastensa äidin äitiyttä eikä hylkää tätä ja lähde toisen naisen luokse.
Eronneelle miehelle,( mikäli hän on itse syypää avioeroon), on aivan oikeudenmukainen rangaistus, että hän joutuu ikävöimään lapsiaan ja saa tavata heitä vain harvoin.
>Eronneelle miehelle,( mikäli hän on itse syypää >avioeroon), on aivan oikeudenmukainen >rangaistus, että hän joutuu ikävöimään lapsiaan >ja saa tavata heitä vain harvoin.
Aivan samaa mieltä, paitsi että sama koskee myös eroon syyllistyneitä äitejä! Mielestäni on väärin että kukaan vanhempi, isä tai äiti, "pakotetaan" eroon lapsistaan. Mielestäni se joka on lähtenyt pettämään tai hakemaan "virkistystä" muualta, pitäisi jo tässä vaiheessa ymmärtää että samalla luopuu myös lapsistaan tai lähivanhemmuudestaan.
Okei. Eli tällä logiikalla miehen siis pitäisi olla lähihuoltaja ja äidin viikonloppuäiti. Koska meidän tapauksessahan nimen omaan lapsen äiti lähti maistelemaan ruohoa aidan toiselta puolelta ja rakastui johonkin renttuun. Ero tuli ja eron jälkeen mies löysi minut. Nyt ollaan oltu 2 v yhdessä, ex-vaimon kateus, mustasukkaisuus ja katkeruus ei ota laantuakseen ja edelleen vonkaillaan miestä takaisin.
No mutta hyvä tietää, että sinun mielestäsi tässä tapauksessa isän pitäisi olla lähivanhempi ja äidin viikonloppuäiti (riittääkö se 2 x 2 päivää kuussa, jota äiti koko ajan tarjoaa?) koska äiti lähti vieraan miehen mukaan...
Minä en lukenut tätä viestittelyä yllä. Vain ensimmäisen viestin. Mutta siis lapsen näkökulmasta on aika raskasta, jos hänen pitää rampata jatkuvasti paikasta toiseen. Aikuisten olisi syytä miettiä näitä asioita niin, että kuvittelisivat itse kantamassa työpapereitaan, harrastevälineitään yms. aina kahden eri osoitteen väliä päivätyönsä kunnollisen hoitamisen lisäksi. Kuka haluaisi asua kahdessa eri osoitteessa yhtä aikaa? en minä ainakaan.
Isä ja äiti ovat molemmat tärkeitä lapselle, mutta kun se saakelin avioero tulee, niin sitten pitää ne realiteetit vain hyväksyä. ero on ero. Pelkkiä kermoja ei kakusta vain saa. Lapsista ei saa tehdä oman "haluamisen" uhrilampaita.
Mihin väitteesi perustuu? Olen lukenut paljonkin tutkimuksia ja artikkeleita, jotka puoltavat viikko-viikko järjestelyä.
Voin kaivaa ne esiin, jos esität väitteesi tueksi jotain muutakin kuin oman mielipiteesi.
Niillä vanhemmillä, ketkä ovat päätyneet viikko-viikko -systeemiin on varmasti hyvä keskusteluyhteys muutoinkin. Uskon, että näiden eroperheiden kohdalla nuo tutkimustulokset olisivat olleet hyviä, vaikka luonapitoajat olisivat erilaiset.
Sitten on paljon riitaisia eroperheitä, joilla viikko-viikko ei kertakaikkiaan onnistuisi.
Jotta nuo tutkimustulokset antaisivat oikean kuvan, pitäisi kaikkien eroperheiden kokeilla muutama vuosi erilaisia luonapitoaikoja ja sitten vertailla asiaa oman eroperheensä sisällä.
En usko, että sellaista tutkimusta on tehty, enkä tietenkään usko viikko-viikko -systeemin yleispätevään paremmuuteen.
Esitit ihan pätevän syyn siihen, miksi viikko-viikko systeemissä lapset voivat paremmin: heidän vanhempansa kykenevät hoitamamaan eronkin jälkeen yhdessä vanhemman roolia.
Minusta on jollain lailla vänkää, että ex-puolisojaan itsekkyydestä moittivat ovat täysin sokeita omalle itsekeskeisyydelleen, jossa he unohtavat vanhemman roolin täysin ja uppoavat hylätyn ja katkeran ihmisen rooliin.
Voidaankin todeta, että jos eroavalla parilla ei ole edellytyksiä vuoroviikko systeemin, heidän lapsensa tulevat voimaan huonommin (kuin siihen kykenevien vanhempien lapset). Asumis- ja tapaamisjärjestelyistä riippumatta.
Vuoroviikkohuoltajuus on kompromissi, joka sopii vanhemmille ja lapset ovat lojaaleja vanhemmilleen. Eivät he kerro edes tutkijoille, mikä elämäntyylissä kismittää, se on ihan varma.
"Olisiko elämäsi helpompaa, jos asuisit äitisi/isäsi kanssa ja tapaisit toista vanhempaa säännöllisesti arkisin, kun sinulle sopii? Voi olla, mutta en mä nyt oikein osaa sanoa."
"Olisitko onnettomampi, jos asuisit toisen vanhemman luona pääsääntöisesti, mutta etävanhempi olisi yhteydessä sinuun usein?
Tuskin onnettomampi, en mä osaa tähän mitään..."
"Olisiko elämäsi yksinkertaisempaa, jos lähtisit joka aamu samasta osoitteesta kouluun ja päiväkotiin?
Ehkä, voi olla. En mä oikein osaa sanoa mitään"
"Olisiko helpompaa käydä koulua,tavata ystäviä ja harrastaa, jos asuisit yhdessä paikassa ja etävanhempi tukisi sinua harrasteissa ja voisit tavata etävanhempaasi vapaasti, ilman aikarajoitteita?
Ehkä, kai...en mä ole varma, voi olla."
"Mikä olisi huonommin, jos asuisit vain toisen vanhemman luona ja tapaisit toista vanhempaasi silloin kun tahtoisit?
Ei kai mikään huonomminkaan olisi, ihan sama."
Jotenkin viesteistäsi voi tunnistaa persoonasi Kronoksen. Onneksi sentään yksi lapsi pelastui.
Ihanko todella naiviuudessasi kuvittelet, että tutkimuksia tehdään kuvaamallasi tavalla? Ota ihminen hyvä asioista selvää ennen kuin spekuloit noin lapsellisella tavalla.
Minä ymmärrän, että sinulla on kova tarve ajatella omaavasi Totuuden. Koska Totuus on Totuus, sitä ei tarvitse perustella, riittää kun sen Ilmoittaa.
Ja totuuden Ilmoittaminen lienee sinun tehtäväsi täällä maan päällä?
Nykyään ei puhuta enää jaetusta vanhemmuudesta, vaan jaetusta lapsuudesta. Siitäkin joku psykologi väsää jonain päivänä kirjan, kuten nykyään kaikenlaisista lapsuuden kokemuksista lasisista adoptiolapsuuksiin ja sotaorpo-kokemuksiin. Toivottavasti joku näistä kahden kodin reppulapsista kertoo aikuisena todellisia tuntemuksiaan meille maallikoille luettavaksi.
Ennen kuin vuoroviikkohuoltoa saisi edes ajatella, pitäisi olla vuoden tai jopa kahden kokeilu, jossa vanhemmat asuvat vuoroviikkoisin lapsen kotona, eikä päinvastoin. Näitäkin perheitä on, ja heille annan kaiken kunnioitukseni, se on todellista vuoroviikkovanhemmuutta. Nykyinen systeemi on vuoroviikkolapsellisuutta. Eri talouksissa ei voi koskaan olla samanlaisia sääntöjä, joten lapsi kasvaa ristiriitaisessa sääntöviidakossa ja oppii luovimaan ja pettämään vanhempiaan 6-0. Tämän olen omin silmin nähnyt.
Vaikka vanhemmilla olisi sosiaalitoimen ja naapureiden silmin loistavat keskusteluvälit, kulisseissa mikään ei olekaan enää samaa. Käsi sydämelle vuoroviikkovanhemmat, etteivätkö exän tavat ärsyttäisi suunnattomasti välillä, eikä arvostelevat sanat pysy vain mielessä, vaan pulpahtelevat huomaamatta lapsen läsnäollessa kuuluville. Entä lapsen tahdon noudattaminen? Lapsi käyttää kahta kotia sumeilematta hyväkseen saadakseen haluamansa ja vanhemmat myöntelevät ollakseen lapsen silmissä parempi vanhempi. Kas, kun jonain päivänä voi olla edessä tilanne, että lapsi haluaakin muuttaa yhteen kotiin ja ns. taipumattomampi vanhempi jäisi todennäköisesti viimeiselle sijalle.
Ken tämän kieltää, valehtelee niin että korvat heiluu.
Seuraan luottohenkilönä paria vuoroviikko-perhettä HYVIN LÄHELTÄ koko ajan, enkä voi olla hämmästelemättä kritiikittömyyttä, jota he nauttivat.
Naiviudesta en tiedä, mutta tarkoitus oli kertoa sinulle, että lapsi vastaa kysymyksiin niin, että ei loukkaisi kumpaakaan vanhempaansa, kässäsitkö?
Lapsi on pakotettu olemaan lojaali vanhemmilleen.
"Minä ymmärrän, että sinulla on kova tarve ajatella omaavasi Totuuden. Koska Totuus on Totuus, sitä ei tarvitse perustella, riittää kun sen Ilmoittaa. Ja totuuden Ilmoittaminen lienee sinun tehtäväsi täällä maan päällä?" - väitteesi on sinun oma analyysisi sinusta, hyvin kuvattu.
Osasit kuvailla itsesi paremmin kuin kukaan lukijoista, mutta sinulla onkin lähempi suhde itseesi kuin meillä naiveilla typeryksillä.
En ymmärrä, minkä suhteen olen ehdoton? En ainakaan vuoroviikkosysteemin puolesta.
Kirjoitin, että ne lapset, joiden vanhemmat KYKENEVÄT vuorovikkosysteemiin voivat paremmin asumis- ja tapaamisjärjestelyistä riippumatta.
Eli jos vanhemmat kykenevät jakamaan vanhemmuuden eron jälkeenkin, heidän lapsensa voivat paremmin (kuin ne lapset joiden vanhemmat eivät kykene jaettuun vanhemmuuteen) VAIKKA asuisivatkin pääsääntöisesti toisen vanhemman luona.
Ja käytän nyt tätä termiä "jaettu vanhemmuus" tässä tietoisesti, koska "jaettu lapsuus" -termi tekisi lauseesta mielestäni hyvin vaikeaselkoisen.
En usko, että yhdessäkään tutkimuksessa käytettäisiin metodina sitä, että vanhemmat kyselevät lapsiltaan heidän ajatuksiaan.
Ajatus on suoraan sanottuna melko huvittava.
Oliko kyselijä vanhempi? ;)
Eivätkä kysymykset olleet mistään tutkimuksesta. Ne olivat täysin kuvitteellisia, joiden tarkoitus oli selventää sinulle, miten lapsi vastaa, kun häneltä kysytään asioista, joihin hän ei halua vastata, varsinkin jos vastaus olisi jompaa kumpaa vanhempaa vähättelevä tai vastaus voitaisiin käsittää niin.
Minä puhuin tutkimusmetodeista, johon vastasit:
"Naiviudesta en tiedä, mutta tarkoitus oli kertoa sinulle, että lapsi vastaa kysymyksiin niin, että ei loukkaisi kumpaakaan vanhempaansa, kässäsitkö?
Lapsi on pakotettu olemaan lojaali vanhemmilleen. "
Allekirjoitan kommenttisi toki täysin, sehän on ns. yleisesti tunnustettu tosiasia.
Se vain ei mitenkään liittynyt minun edelliseen kommentiini, johon (oletan että) vastasit.
Mitä jos jättäisit saivartelut osaavammille, jooko.
paikasta toiseen, eikä laiteta lapsia kärsimään ja muuttamaan. Vanhempien on otettava vastuu lapsen tapaamisesta, ei lapsen pidä mennä vanhempia tapaamaan.
Kummallista kun lapset laitetaan aina kärsimään.
"En usko, että yhdessäkään tutkimuksessa käytettäisiin metodina sitä, että vanhemmat kyselevät lapsiltaan heidän ajatuksiaan"
Olenko väittänyt niin?
Haluamatta vaikuttaa epäkiitolliselta, haluaisin lopettaa tämän ns. keskustelun kanssasi hedelmättömänä.
Ei niin että keskustelun tarvitsisi johtaa mihinkään, mutta silloin kun se on tylsää jopa keskustelijoille itselleen, se on syytä lopettaa.
Kiitoksia.
Lasten yksi koti kelpaa äideille, kunhan se on hänen omansa. Eli sehän sopii, kun saa kermat kakusta, eikä joudu luopumaan lapsistaan ja tyytymään tapailemaan lapsiaan.
Jos isät saisivat lapsen lähivanhemmuuden suurimmassa osassa tapauksia, muuttuisi ääni äitienkin kelloissa.
ja lapsen oikeutta isäänsä avioerossamme. Oma isäni oli ja on aina ollut itselleni tärkeä. Koin, että oman lapseni pitää saada pitää isä myös. Halusin myös välttää tappelut ja ikäänkuin annoin heti isän tavata lastaan paljon eron jälkeen.
Järki ja tunteet. Äitiys pitää sisällään ihmisyyden ja elämän primitiivisimmät vietit. Sitä ei voi kontrolloida ja analysoida tai järkeistää. Sen sain huomata. Järkevänä ja oikeudenmukaisena "fiksuna äitinä" pidin lapseni isän puolia. Niin. Lopputulos: kaikki ensimmäisen vuoden "vapaat viikonloput" itkin kotona ikävääni lapseeni. Rinnat alkoivat vuotamaan uudestaan maitoa. Makasin lattialla, itkin sikiöasennossa paita maidosta märkänä. Laskin tunteja siihen kun saisin lapseni takaisin. Älykäs, rationaalinen nykynainen? Äitiys on vaistotoimintaa. Toimin vaistojani vastaan kun niin kovasti halusin toimia "oikein".
Onneksi se aika on jo ohi. Pelkään vain, että se on jättänyt lapseeni jotain jälkiä, koska tiedän, että tämä vaistoihin pohjaava käyttäytyminen ei ole yksipuolista. Lapsen rakkaus. Hän valitsi minut jo synnytyssairaalassa kaikista muista syleistä. Kukaan muu ei kelvannut. Minun ei tarvinnut kuin ottaa syliin ja pitkään jatkunut lohduton itku loppui välittömästi. Rakkautemme alkoi sillä silmänräpäyksellä kun sain hänet rinnoilleni synnytyksen jälkeen.
Mikä on isän tehtävä evoluutiossa? Pitää huolta jälkeläisistään? Kyllä. Mutta. Niin. Suvunjatkaminen ennenkaikkea. Miehen vaistot liittyvät jalkoväliin ja se ohjaa pitkälti miehen valintoja päivittäin. Pieniäkin valintoja. Voihan tästäkin asiasta muuta väittää, mutta minä en väitä enää oman ensimmäisen erovuoteni jälkeen. Kaikkea ei voi järkeistää. Jatkossa kuuntelen sydämeni ääntä ja luotan siihen.
Minähä olen justiinsa päättänyt että kun minä olen toiminut(9vuotta,lapsi9vuotias) "yksinhuoltajana" avoliitossa tähän asti niin nyt on isin vuoro.Miksikä minun pitää enään taistella kuka on lähi????Kun isi on jo päättänyt,eikä anna periksi,"narsku kun on"jos tiedät mitä on olla narskun alistettu avopuoliso,minun pitää vain katsoa vierestä kuinka se alistaa lapsenkin?????HEI,HIP HURAA KYLLÄ SE N:STÄ TULEE OIKEA TÄYDELLINEN LÄHI-ISÄ,NIIN ETTÄ SE SIITÄ ISI VAI ÄITI KYSYMYKSEEN?????
miksi pitäisi muuttaa edes takaisin miksi , lapsi ei voisi olla molemmilla vanhemmillaan.
Kulut tasan puoliksi , ja asuminen mahdollisimman lyhyen matkan päässä lähi ja etä vanhemmilla jotta lapsilla olisi mahdollista käydä koulunsa ja pitää ystävät , eikä tulisi kilpailua onko isi vai äiti parempi, lasta koskevat kesksutelut vaan ulkopuolsisen ihmisen kanssa sovittais paperille. Näin ei tulisi epä selvyyksiä, tukekoon äitipuolet ja isäpuolet etä ja lähi vanhempia ja olkoon puoluueettomia .
antakoon lasten itsensä päättää haluavatko he tulla lähelle ja kavereiksi heille.
Biologiset vanhemmat IN!