Jo 13 vuoden ikään ehtinyt Norjalainen
metsäkissamme Eppu on viimeaikoina alkanut
törmäillä esineisiin. Esimerkiksi ulkona se ei
selvästikään enää näe eteen tulevia esteitä ennen
kuin muutaman sentin päästä, vai mahtaako peräti
väistää niitä tuntokarvojen perusteella.
Kummallista tässä on, että mielestämme tämä
käyttäytyminen on alkanut ihan muutamassa
viikossa!
Ensimmäiset oireet olivat, että se ei enää
ottanut katsekontaktia niinkuin perinteisen
ystävällisellä Norjalaisella aina aiemmin oli
tapana. Silmät ovat aina olleet varsin herkät
vuotamaan, ja viime aikoina rääpän määrä on
jonkin verran lisääntynyt. Kysyisinkin nyt jos
joku teistä sattuisi tietämään että onko
tällainen pikasokeutuminen mahdollista/kovinkin
yleistä? Mikä sen voi aiheuttaa? Ilmeisestikään
näön kerran heikettyä sitä ei ikinä voi saada
takaisin?
Huolimatta tästä vaivastaan vanhuksemme tuntuu
muutoin olevan edelleen varsin tyytyväinen
elämäänsä, se pyytää ulos ja kehrää herkästi kun
sitä vähänkin hellii. Vaikea asia tässä nyt onkin
sen päättäminen missä vaiheessa nämä vaivat ovat
niin vakavia että on parempi antaa armon käydä
oikeudesta. Vaikka sokeutuminen tuntuukin
kamalalta ajatukselta yhtäkkiä, väittävät että
sokeatkin kissat pärjäävät, ja jopa nauttivat
elämästään. Entäpäs kun tähän yhtälöön vielä
heittää hiljalleen heikentyneen kuulon, mitä
mieltä olette?
Eipä tätä varmaan teille tarvitse selittää mutta
kissasta on vuosien varrella tullut meille
todella rakas perheenjäsen, ja sen elämästä
päättäminen on kenties raskaimpia asioita mitä
voin kuvitella. Tuosta ahdistuksesta siis kumpuaa
siis tämäkin epätoivoinen kyseleminen.
metsäkissamme Eppu on viimeaikoina alkanut
törmäillä esineisiin. Esimerkiksi ulkona se ei
selvästikään enää näe eteen tulevia esteitä ennen
kuin muutaman sentin päästä, vai mahtaako peräti
väistää niitä tuntokarvojen perusteella.
Kummallista tässä on, että mielestämme tämä
käyttäytyminen on alkanut ihan muutamassa
viikossa!
Ensimmäiset oireet olivat, että se ei enää
ottanut katsekontaktia niinkuin perinteisen
ystävällisellä Norjalaisella aina aiemmin oli
tapana. Silmät ovat aina olleet varsin herkät
vuotamaan, ja viime aikoina rääpän määrä on
jonkin verran lisääntynyt. Kysyisinkin nyt jos
joku teistä sattuisi tietämään että onko
tällainen pikasokeutuminen mahdollista/kovinkin
yleistä? Mikä sen voi aiheuttaa? Ilmeisestikään
näön kerran heikettyä sitä ei ikinä voi saada
takaisin?
Huolimatta tästä vaivastaan vanhuksemme tuntuu
muutoin olevan edelleen varsin tyytyväinen
elämäänsä, se pyytää ulos ja kehrää herkästi kun
sitä vähänkin hellii. Vaikea asia tässä nyt onkin
sen päättäminen missä vaiheessa nämä vaivat ovat
niin vakavia että on parempi antaa armon käydä
oikeudesta. Vaikka sokeutuminen tuntuukin
kamalalta ajatukselta yhtäkkiä, väittävät että
sokeatkin kissat pärjäävät, ja jopa nauttivat
elämästään. Entäpäs kun tähän yhtälöön vielä
heittää hiljalleen heikentyneen kuulon, mitä
mieltä olette?
Eipä tätä varmaan teille tarvitse selittää mutta
kissasta on vuosien varrella tullut meille
todella rakas perheenjäsen, ja sen elämästä
päättäminen on kenties raskaimpia asioita mitä
voin kuvitella. Tuosta ahdistuksesta siis kumpuaa
siis tämäkin epätoivoinen kyseleminen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Sokeus pelkästään ei varmaan ole syy kissan
lopetukseen. Tunnen sekä syntymäsokeita että
sokeutuneita kssoja, joiden elämää sokeus ei ole
kovin paljon muuttanut jahka ne oppivat muilla
aisteilla tulemaan toimeen.
on hyvin samanlainen. Olen tämän jo aiemmin
kertonutkin, mutta kerronpa vielä uudestaan,
josko olisi hyötyä:)
Vanhempi mirrini sokeutui täysin yllättäin noin
14-15 vuoden iässä (ikä arvio, sillä mirri oli
löytökissa). Oireita ei ollut, yhtenä päivänä
vaan huomasin, että oudosti mirri kävelee päin
minua ja kättäni. Olin jo hiukan aiemmin tosin
kiinnittänyt huomiota suuriin pupilleihin eli
mirrin pupillit olivat lähes koko iriksen
kokoiset koko ajan, alussa reagoivat hiukan
valoon, myöhemmin sekin jäi pois. Eläinlääkärillä
oltiin oltu juuri noin pari viikkoa ennen
rutiinitarkastuksissa ja kaikki oli OK. No, nyt
sitten uudestaan, eläinlääkäri "vähätteli" vaivaa
ja sanoi kaiken olevan OK. En uskonut, koska
tunsin mirrini yli 12 vuoden kokemuksesta.
Lääkäri lupasi selvitellä asiaa, mitään ei vain
kuulunut lukuisista soitoistani huolimatta. Menin
sitten EKK:lle, jossa silmäproffa heti totesi
mirrin olevan sokea. Tarkemmissa tutkimuksissa
löytyi kilpirauhasista vikaa ja mirri joutui
jatkuvalle lääkitykselle. Sokeus pysyi, mutta
sairautta pystyttiin hoitamaan lääkityksellä.
Noin puoli vuotta oli mirrin elo ylä- ja
alamäkeä, välillä oli pitkiä jaksoja hyviäkin
aikoja. Koko tuon ajan valmistelin itseäni mirrin
lopetukseen, sillä tiesinhän, että loppu olisi
tulossa, pariin otteeseen aikakin oli jo varattu,
mutta siitä vaan mirri punnersi eteenpäin ja sain
jälleen "jatkoaikaa". Lopulta mirrin ruokahalu
loppui täysin ja mirri rupesi kuihtumaan käsiin,
joten oli aika luovuttaa. EKK:lla nukutus
hoidettiin tosi ammattitaidolla ja omistajan
kanssa myötätuntoisesti.
Mirriä ei koskaan avattu jälkikäteen, vaan
hautasin mirrin eläinten
hautausmaalle "kokonaisena". Jälkikäteen ovat
eläinlääkärit sanoneet, että mahdollisesti
sokeutumisen aiheutti jokin aivoissa esim.
kasvain painoi näköhermoja. Kilpirauhassairaus ei
aiheuta kuulemma sokeutumista, vaan tässä
tapauksessa vaan sattui kaksi täysin irrallista
sairautta samaan aikaan.
Mirri voi hyvin elää sokeanakin. Pidätte vaan
tavarat kotona tutuilla pakoillaan, niin mirri
osaa suunnistaa. Tuntokarvoillahan mirri
kuitenkin mittaa etäisyyttä seiniin ja muihin
esteisiin. Sokeus ei sellaisenaan ole mikään syy
terveen eläimen lopetukseen. Ikääntymiseen kuuluu
myös kuulon heikentyminen, joten sekään ei ole
varsinainen sairaus. Antakaa mirrin nauttia
vanhuudenpäivistä niin kauan kun terveyttä vaan
riittää.
Onnellisia hetkiä vanhuksen kanssa.
Mukavaa että jaksoitte vastailla, helpottaa
hieman kuulla kokemuksistanne, kun tuo yllättävä
näön meneminen jotenkin pelästytti. Pitää nyt
seurailla mihin tilanne kehittyy, ja antaa Epun
nauttia elämästä niin kauan kuin se vain pystyy
siihen.