Tämä luettavaksi niille, jotka haluavat parantua omin avuin. Itse en ole koskaan hakenut bulimiaani apua, koska uskon vakaasti, ettei kukaan voi minua auttaa, ennen kuin saan oman sisimpänikin haluamaan elää tervettä elämää.
Aloin oksennella ruokaa noin 7 vuotta sitten. Ensimmäisinä vuosina ehkä vain muutamia kertoja vuoden aikana, sitten viikonloppuisin kotona käydessä ja herkutellessa, sitten viikottain, sitten päivittäin, ja nyt viimeisen vuoden aikana suunnilleen joka toinen päivä.
Tajusin itse että tämä pilaa minun elämän. Olin väsynyt, ahdistunut ja kiukkuinen miehellenikin aina bulimiapäivän jälkeen. Enkä laihtunut yhtään. Menkat jäi pois, mikä on aika surettavaa, kun samalla yrittää tulla raskaaksi. Rahaa meni ruokaan aika paljon ja ruoka pyöri jatkuvasti mielessä. Maha oli vähän väliä kipeä ja pelkäsin yksin jäämistä, koska aloin aina silloin ahmia.
Mulle tuli halu parantua. Se halu oli kyllä tullu aiemminki, mutta olin itelleni liian ankara. Jos ahmin ja oksensin, ajattelin, että en pysty parantumaan ja että edelliset hyvät päivät oli kuitattu sillä ja kaikki oli pilalla.
Tämän kesän aikana oksentamiset on harventunu ensin 2 päivään viikossa ja nyt on pari viikkoa selvitty jo yhdellä oksennuksella eikä mieli tee ahmia ja oksentaa ollenkaan.
olo on ihana. Ajattelin alussa, että en mitenkään parane tästä, jos kaikki päivät on niin vaikeita, kun ne ensimmäisinä oksennuksen jälkeisinä päivinä oli. koko ajan teki vaan mieli kaikkea. Mutta kestin tukalaa oloa oksentamatta, jos sorruin syömään liikaa. Olo helpotti muutamien tuntien päästä. Jos olisin oksentanut, olisin ahminut saman illan aikana uudelleen. Aloin syödä säännöllisesti. Aloin ajatella, että itse olen vastuussa itsestäni ja syömisisstäni, minun ei tarvitse syödä toisten takia, jos en itse halua. (tarkoittaa lähinnä herkkuja kylässä, joista saisin huonon omatunnon ja ahmimikohtauksen myöhemmin). Opin ajattelemaan, että hetkittäiset bulimiakohtaukset kuuluvat paranemisprosessiin, enkä soimaa itseäni niistä, enkä myöskään kompensoi sitä myöhemmällä syömisellä. Aloin jälleen liikkumaan itselleni mieluisalla tavalla, eli juoksemalla. Se rentouttaa ihanasti. Ja syödessäni muistutan itseäni, että vatsalaukku on nyrkin kokoinen, joten kovin paljon enempää sinne ei kannata ruokaa kerralla tunkea, jotta tukalaa oloa ei synny.
Nyt alan huomata eron olotilassani. Edellisestä bulimiapäivästä on 8 päivää. Mun ei tee mieli ahmia. Olo on ihanan stressitön. Paljon olen joutunut tähän paranemiseeni panostamaan, olen lueskellu itsehoitooppaita, etsinyt tietoa oikeasta huom. ei laihdutusruokavaliosta. Olen rauhoittunut ja opetellut käsittelemään tunteitani, puhumaan miehelleni ja ystäville mieltä painavista asioista.
Varmaan tämä paraneminen kestää kauan, mutta koen olevani pitkällä ja ainakin tämä on terveempää kun bulimikointi joka toinen päivä...Sen verran sairas olen vielä, etten voi kotiini leipoa kakkuja ja muita herkkuja(pullaa ja keksejä kyllä löytyy), koska ne aiheuttaisivat tod. näk. bulimiakohtauksen. En halua kotiini kovin paljon kiusauksia, koska näin on helpompaa. Noh, löytyyhän meiltä jätskiäkin, mutta sekin saa olla minulta rauhassa.
Toivottavasti joku sai intoa paranemiseensa. ajatelkaa tätä päivää ja tätä hetkeä, älkää huomista. Niin on paljon helpompaa.Ja koko ajan helpottaa!
Aloin oksennella ruokaa noin 7 vuotta sitten. Ensimmäisinä vuosina ehkä vain muutamia kertoja vuoden aikana, sitten viikonloppuisin kotona käydessä ja herkutellessa, sitten viikottain, sitten päivittäin, ja nyt viimeisen vuoden aikana suunnilleen joka toinen päivä.
Tajusin itse että tämä pilaa minun elämän. Olin väsynyt, ahdistunut ja kiukkuinen miehellenikin aina bulimiapäivän jälkeen. Enkä laihtunut yhtään. Menkat jäi pois, mikä on aika surettavaa, kun samalla yrittää tulla raskaaksi. Rahaa meni ruokaan aika paljon ja ruoka pyöri jatkuvasti mielessä. Maha oli vähän väliä kipeä ja pelkäsin yksin jäämistä, koska aloin aina silloin ahmia.
Mulle tuli halu parantua. Se halu oli kyllä tullu aiemminki, mutta olin itelleni liian ankara. Jos ahmin ja oksensin, ajattelin, että en pysty parantumaan ja että edelliset hyvät päivät oli kuitattu sillä ja kaikki oli pilalla.
Tämän kesän aikana oksentamiset on harventunu ensin 2 päivään viikossa ja nyt on pari viikkoa selvitty jo yhdellä oksennuksella eikä mieli tee ahmia ja oksentaa ollenkaan.
olo on ihana. Ajattelin alussa, että en mitenkään parane tästä, jos kaikki päivät on niin vaikeita, kun ne ensimmäisinä oksennuksen jälkeisinä päivinä oli. koko ajan teki vaan mieli kaikkea. Mutta kestin tukalaa oloa oksentamatta, jos sorruin syömään liikaa. Olo helpotti muutamien tuntien päästä. Jos olisin oksentanut, olisin ahminut saman illan aikana uudelleen. Aloin syödä säännöllisesti. Aloin ajatella, että itse olen vastuussa itsestäni ja syömisisstäni, minun ei tarvitse syödä toisten takia, jos en itse halua. (tarkoittaa lähinnä herkkuja kylässä, joista saisin huonon omatunnon ja ahmimikohtauksen myöhemmin). Opin ajattelemaan, että hetkittäiset bulimiakohtaukset kuuluvat paranemisprosessiin, enkä soimaa itseäni niistä, enkä myöskään kompensoi sitä myöhemmällä syömisellä. Aloin jälleen liikkumaan itselleni mieluisalla tavalla, eli juoksemalla. Se rentouttaa ihanasti. Ja syödessäni muistutan itseäni, että vatsalaukku on nyrkin kokoinen, joten kovin paljon enempää sinne ei kannata ruokaa kerralla tunkea, jotta tukalaa oloa ei synny.
Nyt alan huomata eron olotilassani. Edellisestä bulimiapäivästä on 8 päivää. Mun ei tee mieli ahmia. Olo on ihanan stressitön. Paljon olen joutunut tähän paranemiseeni panostamaan, olen lueskellu itsehoitooppaita, etsinyt tietoa oikeasta huom. ei laihdutusruokavaliosta. Olen rauhoittunut ja opetellut käsittelemään tunteitani, puhumaan miehelleni ja ystäville mieltä painavista asioista.
Varmaan tämä paraneminen kestää kauan, mutta koen olevani pitkällä ja ainakin tämä on terveempää kun bulimikointi joka toinen päivä...Sen verran sairas olen vielä, etten voi kotiini leipoa kakkuja ja muita herkkuja(pullaa ja keksejä kyllä löytyy), koska ne aiheuttaisivat tod. näk. bulimiakohtauksen. En halua kotiini kovin paljon kiusauksia, koska näin on helpompaa. Noh, löytyyhän meiltä jätskiäkin, mutta sekin saa olla minulta rauhassa.
Toivottavasti joku sai intoa paranemiseensa. ajatelkaa tätä päivää ja tätä hetkeä, älkää huomista. Niin on paljon helpompaa.Ja koko ajan helpottaa!
Vastaukset 1
Vanhimmat
moi! ihan kuin olisi lukenut omaa tekstiä, niin samanlaisia ajatuksia ja kokemuksia sinulla.
olen myös päättänyt parantua, pari-kolme kuukautta meni ihanasti oli tosi hyvä ja onnellinen olo ku ei tartennu ajatella vaan ruokaa ja stressata raha-asioita.
mut nyt kaikki muuttu kun koulu alko. kaikki meni jotenkii ihan pieleen. oon ollu kamalan ahdistunu ja lähes joka päivä oon oksentanu. pelottavaa, ku yhtä-äkkiä tuntuu ettei tätä hallitsekkaan.:( mut onneks sain varattua psykologille kouluun ajan, haluan päästä eteenpäin, pelottaa että kaikki alkaa taas alusta.
mut ei auta ku toivoo parasta ja yrittää, en mä tähän luovuta!:)